perjantai 11. elokuuta 2017

Astrid Lindgren: Se pikkuinen Lotta

Lotta oli vihainen jo tullessaan, mutta nyt hän suorastaan vimmastui. Ensin ei annettu muuta päällepantavaa kuin se ruma pusero, joka kutitti ja pisteli, ja nyt ei saanut ruokaakaan. Kyllä äiti oli tuhma.
- Tuhma äiti! huusi Lotta ja polki jalkaa.

Astrid Lindgrenin lastenkirja Se pikkuinen Lotta (alkuperäisteos 1961, suomennos 1962, tarkistettu 2017) pääsi yllättämään iloisesti! Hauska, nopealukuinen, kiinnostava, jopa koukuttava, jos nyt lastenkirjasta voi niin sanoa. Kohdeyleisö (5- ja 7-vuotiaat) pitivät kovasti, samoin äiti.

Lotta, 5 vuotta, riitaantuu äitinsä kanssa, sillä äiti käskee pukea päälle ihan tyhmän puseron! Meidän lapset pystyivät ilmeisesti täydellisesti samaistumaan Lottaan, perheen äiti (siis minä) taas pystyin samaistumaan äitiin, joka sanoo, että Lotta voi olla sitten vaikka alasti, jos ei kerran pue päälleen. Sitten tapahtuu jotain, jota ei ehkä tapahtuisi nykyään (tai mistä ei ainakaan kirjoiteta kirjoja): äiti lähtee kauppaan ja Lotta jää yksin kotiin, kun ei kerran ole vaatteita päällä. Lotta vimmastuu ja päättää muuttaa pois kotoa. Huolestuneille äideille kerrottakoon: Lotalla ei ole hätää koko aikana.


- Arvaas, kuka tänä iltana itkee ja murehtii. Sinun isärukkasi. Menen lastenhuoneeseen sanomaan lapsilleni hyvä yötä, ja yksi sänky onkin tyhjänä. Lotta on poissa.
- Ei sille enää mitään mahda, sanoi Lotta.

Mitä tapahtuu? Palaako Lotta kotiin? Jääkö hän ikuisiksi ajoiksi asumaan muualle? Tekevätkö Lotta ja äiti sovinnon? Oli ihan pakko lukea eteenpäin, jotta tietäisimme, joten iltasatukirjan lukuun kannattaa varata runsaasti aikaa.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Maeve Binchy: Talo Dublinissa

Hilary Moran ei antanut Danny Lynchille koskaan täysin anteeksi sitä, ettei tämä ollut sinä yönä vaimonsa luona. Tottahan Hilary oli kuullut, että kaikelle oli selityksensä ja että erinäiset seikat olivat luottamuksellisia, eikä Ria itse kantanut kaunaa. Kukaan muu ei kuitenkaan ollut kuullut, kuinka Ria oli synnytyksen pitkinä tunteina vaikeroinut odottaessaan Dannya.

Talo Dublinissa on julkaistu suomeksi 1999, ja kirjoitettu 1998. Ei siis kännyköitä! Netin käyttöä opetellaan, ja sähköpostit tulevat vielä tietokoneeseen. Kirja sijoittuu Maeve Binchyn tuotannon keskivaiheille ja on toistaiseksi varhaisin teos, jonka olen häneltä lukenut. Jostain luin kommentin, että alkupään kirjat ovat jotenkin sujuvampia kuin viimeisimmät kirjat, ja tämän kirjan perusteella olisin valmis sen allekirjoittamaan. Vaikka tyyli on ehdottomasti samaa kuin myöhemmissäkin lukemissani kirjoissa, tulee tästä jotenkin olo, että kirjaan on paneuduttu enemmän kuin myöhempiin. Ei ole turvauduttu helppoihin ratkaisuihin, kierrätetty aiheita ja henkilöitä muista romaaneista (tai mistä minä tiedän, vaikka olisikin, kun en kerran ole lukenut tätä aiempia kirjoja). Ainakin teema tuntuu virkistävästi erilaiselta kuin muissa Binchyltä lukemissani kirjoissa.



Kirjassa seurataan pääasiassa irlantilaisen Rian elämää ja Binchylle tuttuun tyyliin aloitetaan todella, todella kaukaa. Aloituskappaleessa puhutaan Rian syntymässä, ja nopeasti päästään elokuvateatteriin pussailemaan 15-vuotiaan Rian kanssa. Sen jälkeen ensimmäinen puolikas kirjaa kuvataankin Rian onnellista liittoa Dannyn kanssa, jonka aikana heidän yhteiset lapsensa kasvavat teini-ikäisiksi.

Sitten vasta alkaa tapahtua, ja kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin. Käy ilmi, että Dannysta on tulossa jälleen isä - ei kuitenkaan Rian kanssa, vaan uuden nuoren tyttöystävän. No, ei siinä mitään, Ria suhtautuu asiaan käytännöllisesti: Danny varmaan palaa vielä kotiin. On pakko, sillä heillähän on niin kaunis kotikin (juuri otsikossakin mainittu Talo Dublinissa). Kun niin ei näytä käyvän, Ria päättää matkustaa Amerikkaan kahdeksi kuukaudeksi ja vaihtaa siksi aikaa taloa Marilynin kanssa. Marilyn taas pakenee omia aaveitaan.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Silkkisukka repesi lopullisesti, kun työnsin varpaani neidon metallisen vaipan uurteisiin, mutta sain kuin sainkin nostetuksi oikean jalkani Mantan koukistuneen polven varaan. Hetken oli pakko tasata hengitystä. Lopulta uskalsin irrottaa toisen käteni patsaan olkapäästä niin että sain viskatuksi melkein muodottomaksi lionneen ylioppilaslakin neidon silmille.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa siirrytään seuraavaan sukupolveen Ruokarouvan tyttären (2017) myötä. Luin viime syksynä sarjan edellisen osan Ruokarouva. Nyt tarina jatkuu Iidan tyttären Kirstin matkassa. Ymmärrän ratkaisun, ettei Idan tarinaa enää voinut jatkaa, mutta silti: Kirsti jää hieman etäisemmäksi kuin Iida. Ehkä se kuitenkin johtuu siitä, että Iidan matkassa on kuljettu jo pidemmän matkaa ja tilanne korjaantuu sarjan jatkuessa.

Uskottavuuden rajamailla kyllä mennään, kun Kirstin tie vie Pariisiin, ja ihan sattumalta hän tutustuu siellä mm. Ernest Hemingwayhin. Iidan vaiheet eri merkkihenkilöiden palveluksessa on vielä selitettävissä Suomen pienillä piireillä. No ei se mitään, Ruokarouvan tytärhän on ensisijaisesti viihdettä - hyvää, tarkasti taustoitettua, erinomaista historiallista draamaa, mutta viihdettä yhtä kaikki.

- Ilmeisesti mademoiselle oli sinuun tyytyväinen, Katariina supatti kumartuessaan näyttämään minulle, miten lyhyin pistoin täällä harsittiin. - Yleensä hän panee jokaisen tulokkaan ensin lakaisemaan lattiaa ainakin päiväksi ihan vain nähdäkseen, onko tällä kärsivällisyyttä.

Tämänkin kirjan kohdalla suosittelen tutustumaan kirjailijan Facebook-sivuun Syrjästäkatsojan tarinoita, jossa taustoitetaan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja.

Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.