sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3

Hellberg oli hillinnyt itsensä nopeasti. Hän tuntui vetäytyvän irralleen koko asiasta ja koetti silittää sitä. Mutta Akseli ei voinut tyyntyä.
- Yhden asian minä sanon... Sen että minä päätän omista asioistani... Sinä olit jättäny esikuntaan minulle kirjeen pöydälle sillon kun lähdit, ja sen viimmenen lause oli että toimi oman harkintas mukaan... Sillon minä päätin että sillä lailla tulen aina tekeen... Ja niin olen tehny...

Täällä Pohjantähden alla -trilogian kolmas osa osa samanlainen järkäle kuin edellisetkin. Akseli on palannut vankeudesta, saa lunastaa Koskelan torpan omakseen ja pyrkii pysymään erillään politiikasta. Akselin ja Elinan pojat eivät nouse samalla tavoin päähenkilöiksi kuin Akseli aikanaan, mutta heistä Vilhoa kuvataan eniten. Kuinka Vilho kantaa sisukkaasti valtavia oksanippuja selässään, on yhtä kova tekemään töitä kuin isänsä ja isoisänsä ja kuinka Koskelassa alkaa mennä taloudellisesti aika hyvin, kun töitä on tekemässä isä ja kolme tehokasta poikaa. Isä-Akseli saakin ottaa hetken aikaa vähän lunkimmin.

Ja sitten syttyykin uusi sota. Vaikka luin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa ensimmäistä kertaa, tiesin sentään jo ennalta, että Vilho Koskelan kohtalona on kaatua sodassa. Kaksi muuta veljestä on kaatunut jo aiemmin ja jäljelle jäävät vain tytär Kaarina ja nuorin poika Juhani, joka sentään on liian nuori sotaan.

Kannattiko tämän massiivisen klassikkoteoksen lukeminen? Aloitin trilogian joskus ennen joulua ja sain tämän viimeisen osan luetuksi joskus touko-kesäkuun vaihteessa, eli lukeminen kesti yli puoli vuotta. Kannatti ehdottomasti! Ja suosittelen muitakin, joille Täällä Pohjantähden alla on vielä tuntematon, tutustumaan trilogiaan rohkeasti. Jo ihan siitäkin syystä, että sarja on suomalaisen kirjallisuuden klassikkoteoksia, ja vasta nyt tajusin useita viittauksia tähän kirjaan muualta kirjallisuudesta ja taiteesta. Väinö Linna on sitä paitsi sujuvasanainen ja värikäs kirjoittaja, jonka romaanit ovat helppolukuisempia kuin mitä voisi kuvitella.

Helmet-lukuhaasteen kohta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Maeve Binchy: Star Sullivan

Laddy Hale. She said the words with wonder. It was such a great name. She had better go now before she said something stupid and made him lose that big smile.
Star was in love.

Star Sullivan (2006) löytyi kirjojen vaihtohyllystä lentokentältä bookcrossing-tarroilla varustettuna. Miten hauskaa! Ensimmäinen bookcrossing-kirjani! Nappasin sen matkalle mukaan. Kirja on ohut "Quick Reads" -kirja, ja sitä se tosiaan on. Kieli on helppolukuista näin vähemmän englanniksi lukevallekin.


Star Sullivan, perheensä nuorimmainen, halusi kaikkien vain olevan onnellisia. Isä oli uhkapeluri, äiti työskenteli kovasti pitääkseen perheen leivässä, veli oli alkava rikollinen ja sisko anorektikko. Star halusi heidän kaikkien vain olevan onnellisia. Siinä sivussa hän rakastuu naapurin Laddyyn, joka ei tunnu huomaavankaan Staria, ainakaan aluksi.

Loppu oli hieman töksähtävä, mutta muuten ihan mukavaa Binchyn tyylistä luettavaa.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Robert Galbraith: Käen kutsu

"Halusin palkata sinut Charlien tähden, mutta selvitin hiukan taustojasi, en minä piru vie mikään eilisen teeren poika ole. Sotilaspoliisin erikoistutkintaosasto, niinhän se oli? Kunniamerkki ja kaikki. En voi sanoa, että toimitilasi olisivat tehneet vaikutuksen", nyt Bristow melkein huusi, ja Strike huomasi odotushuoneesta oven läpi kuuluneiden naisäänten vaienneen, "mutta näköjään erehdyin, sinulla on ilmeisesti varaa valikoida asiakkaasi. Olkoon menneeksi, piru vieköön! Unohda koko juttu! Työ varmasti kelpaa jollekulle muulle."

Olen lukenut useita kehuvia arvioita Robert Galbraithin - eli siis J. K. Rowlingin - dekkareista. Täytyy myöntää, että kehuista huolimatta en ollut kovinkaan toiveikas - mutta yllätyin iloisesti. Pidin Käen kutsusta (2013) kovasti, ja parasta tietenkin on, että sarjan seuraaviin osiin pääsee sukeltamaan nopeasti, sillä sarjasta on tällä hetkellä suomennettu kolme osaa.


Kirjan sankari on yksityisetsivä Cormoran Strike, joka saa työparikseen vuokrafirmasta sihteeri Robinin. Strike on menettänyt jalkansa Afganistanin sodassa, rikkonut välinsä rakastettunsa Charlotten kanssa ja on taloudellisessa ahdingossa, kun uusi asiakas saapuu tapaamaan häntä. John Bristown kuuluisa huippumallisisar Lula on kuollut pudotessaan parvekkeelta. Poliisi uskoo, että kyseessä on itsemurha, mutta veli on toista mieltä.

Kuka on kameroissa näkyvä mies, joka juoksee talolta poispäin Lulan putoamisen jälkeen? Onko hänellä mitään tekemistä asian kanssa? Myös Strike päätyy uskomaan, että jotain oli vialla Lulan putoamisessa. Eikä Lulan kuolema jää ainoaksi, ennen kuin murha selviää.

Strike ja Robin osoittautuvat kirjan hahmoina kaikkinensa helposti lähestyttäviltä. Huomasin välittäväni siitä, mitä heille tapahtuu, ja toivovani että väliaikainen sihteeri Robin pysyisi kuvioissa mukana. Täytyy todeta, että kyllähän Rowling osaa kirjoittaa ja luoda hahmonsa ja tarinansa.

Muutoin olen Käen kutsun ja Galbraithin suhteen samoilla linjoilla kuin monet muutkin lukijatkin, esimerkiksi Kirsin kirjanurkka muutama vuosi sitten.

Käen kutsu osallistuu Dekkariviikkoon ja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 17.6. - päivittyvä postaus

Hannan kirjokansi emännöi kesän ensimmäistä lukumaratonia.



Olen kerran aiemmin osallistunut lukumaratoniin ja ainakin se kerta epäonnistui surkeasti. Oli kaikenlaista muuta siinä pahasti esteenä. Niin saattaa olla tänäänkin, mutta aamulla flunssaan sairastunut lapsi sai meidät jäämään kotiin tänään, joten lukuaikaa saattaa löytyä enemmän kuin uskoinkaan. Katsotaan, miten käy!

Aloitin aamulla Dekkariviikon hengessä Donna Leonin Brunetti-dekkarilla Ansionsa mukaan. Kolmessa tunnissa olen edistynyt sivulle 14, joten vauhti ei ole toistaiseksi päätä huimaava. Brunetti on tähän mennessä osoittanut epäluuloisuutensa italialaista korruptiota kohtaan, missä kaikki ovat lahjottavissa ja totuutta ei saa tietää ikinä - toistaiseksi tosin kyse on vain pienestä käsirysystä. Mutta nyt Brunetti on kutsuttu kirjastoon, jonka kirjoista on varastettu sivuja - pyhäinhäväistys!

klo 14.30. Olen lukenut Ansionsa mukaan -kirjaa sivulle 94, istunut pihalla aurinkoisessa keinussa lukemassa. Kesäpäivä tuntuu aivan nautittavalta näinkin.

Tähän mennessä on selvinnyt, että useista korvaamattoman arvokkaista kirjoista on varastettu sivuja, ja joitakin kokonaisia kirjoja on varastettu. Mitään johtolankaa siitä, kuka varas on, ei ole, koska hän on esittänyt väärät henkilöllisyyspaperit. Korruptio, viranomaisten epäluotettavuus ovat jälleen tulleet esille. Brunettin vaimosta on kerrottu, että hän voi keskittyä lukemaan kirjaa, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Tarina ei oikein vahvasti vielä vie mukanaan, vaikkakin Brunetti on oma hurmaava itsensä. Saatan vaihtaa jossain vaiheessa kirjaa.

klo 15.30. Sivu 132. Tässä välissä olen myös tehnyt voikukkaseppeleen tyttärelleni ja kastellut takapihan kukkia. Kirjassa on mahtailtu Brunettin vaimon vaikutusvaltaisella ja rikkaalla suvulla ja muistutettu lukijaa siitä, kuinka toisenlaisista oloista Brunetti itse on kotoisin. Kirjavarkaus ei ole yhtään lähempänä selviämistä.

klo 18.30 Ystäväni Brunettin kanssa olemme edenneet sivulle 220. Ja haa, kirjavarkauden lisäksi on saatu selittämätön kuolema ja kirjojen katoaminenkin alkaa hahmottua. Jäljellä on viitisenkymmentä sivua ja toivon saavani Brunettin loppuun vielä tänään.

Ilahdutin myös lapsiani lukemalla ääneen "5 kirjani"-nimisen numerokirjan (33 sivua), jossa lapset matkustavat numeroplaneetalle opettamaan sikäläisiä lapsia leikkimään. Numerokirjan jälkeen vielä luetutti, joten luin heille Peppi Pitkätossusta luvun, jossa Peppi kuuraa keittiön lattiaa ja ratsastaa vihaisella sonnilla huviretkellä. Vaikka kirjassa on vähänlaisesti (ja huonoja) kuvia, niin lapsista on hauskaa kuunnella tarinaa. Välillä lukija-äiti on kauhuissaan Pepin edesottamuksista - eivät kai lapseni voi kuvitella, että niin voi oikeasti tehdä? Esimerkiksi kuurata keittiön lattiaa heittämällä lattialle sangollisen kuumaa vettä. Mutta se taitaa olla vain tyhmän aikuisen ajattelua, aikuisen joka on unohtanut miten leikitään. Yritän päästä siitä yli, Peppi Pitkätossu on joka tapauksessa hauskaa luettavaa. Pepistä luettu 16 sivua.

klo 21.30. Brunetti päätökseen. Sivuja 270. Pidin tästäkin Brunetti-dekkarista, mutta kieltämättä on vaikea löytää enää uusia näkökulmia, kun sarja on jatkunut jo 20 vuotta. Voi olla, että silmäilen jotain kirjaa vielä muutaman sivun verran, mutta eiköhän nukkumatti kutsu melko aikaisin tänään lasten sairastelun vuoksi.

klo 22.00. 24 sivua Pessiä ja Illusiaa, jota luen heinäkuun Klassikkohaastetta varten. Jokseenkin hidastempoista luontokuvausta koko kaksi lukua, jotka luin, Pessi ja Illusia mainitaan molemmat vain ohimennen ja keskitytään kihokin ja näsiän sielunelämään.

klo 22.30. Vielä 5 sivua Nicolas Barreaun "Meillä on aina Pariisi" -romaania. Nyt riittää, tämä maraton taisi olla nyt tässä. Yhteensä 324 sivua ja ihan tyytyväinen mieli päivän kulkuun siltä osin.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

- Kamala tarina, mutta ei oikeastaan kuulu meille. Tässä on nyt vaarallinen katujengi, yksi huumekuolema ja kadonnut nainen tutkittavana, Esko sanoi katsoen Annaa. - Osaako tuo poika sanoa mitään niistä?
Anna meinasi suuttua Eskon välinpitämättömästä asenteesta, Sammyn tarina ei voinut jättää ketään, ei edes Eskoa kylmäksi. Mutta toisaalta, Esko oli myös oikeassa, heidän tehtävänsä oli tutkia rikosta, ei setviä Sammyn turvapaikkasotkuja.

Suojattomat (2014) on Kati Hiekkapellon poliisi Anna Feketestä kertovan sarjan toinen romaani. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta ehkä enemmän kuin tästä toisesta. Annalla on omat ongelmansa perhesuhteissaan ja niihin palataan myös tässä osassa.


Sammy ei ole saanut turvapaikkaa Suomesta ja hän on piileskellyt viranomaisia jo jonkin aikaa. Huumekoukussa hän sotkeutuu asioihin, joista olisi parasta pysyä kaukana. Kun talosta, josta löytyy valtava määrä huumeita, löytyy myös useampia kadonneita tai kuolleita, on poliisi ymmällään. Liittyvätkö asiat toisiinsa, ja kuinka?

Osallistun Suojattomilla myös Dekkariviikkoon.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Dekkarisuosikkejani viime vuosilta

Olen pitänyt kirjablogia syksystä 2015 alkaen. Sitä ennen ja sen jälkeen olen ehtinyt lukea eräänkin dekkarin, joten ajattelin aloittaa aloittaa Dekkariviikon kokoamalla suosikkejani parin viimeisen vuoden ajalta. Linkit vievät omiin postauksiini.

Hauskimpia lukemiani dekkareita edustaa ehdottomasti Janet Evanovichin sarja palkkionmetsästäjä Stephanie Plumista. Stephaniella on taipumusta joutua aina jonkun murhanhimoisen rikollisen tähtäimeen, autot räjähtelevät, asuntoon murtaudutaan, Stephanie säilyttää asettaan keksipurkissa ja kaikki mitä hän ajattelee on se, kuinka seksikkäältä työkaveri Ranger tai on-off-poikaystävä Joe näyttää. Jos dekkarigenreä ei ota liian vakavasti, Stephanie Plumiin kannattaa ehdottomasti tutustua!

Myös Leena Lehtolaiselta olen lukenut useamman dekkarin. Sarja henkivartija Hilja Ilveskerosta ilmeisesti paranee jatkuessaan, ainakin olen pitänyt tänä keväänä lukemastani Tiikerinsilmästä enemmän kuin viime kesänä lukemastani Paholaisen pennuista. Kuusi kohtausta Sadusta ei vakuuttanut minua, mutta poliisi Maria Kalliosta kertovasta sarjasta olen pitänyt. Tosin viimeisin Surunpotku ei edusta parasta Maria Kalliota, joten suosittelen aloittamaan sarjan muista osista.

Christian Rönnbacka kirjoittaa komisario Antti Hautakalliosta ja on eräs dekkarisuosikeistani. Kirjoista löytyy huumoria, joka ehdottomasti piristää muuten niin vakavaa dekkarigenreä.

Vera Vala on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa italialaisia dekkareita. Hänen sankarittarensa Arianna de Bellisin sukujuuret ovat Suomessa, mutta aika italialaiselta hahmo näin suomalaisen silmin vaikuttaa. Ariannaan liittyy mysteeri - hän on ollut nuorempana kateissa vuosia, eikä muista niistä vuosista mitään. Nyt kun Ariannaa on seurattu viiden kirjan verran, osa salaisuudesta alkaa raottumaan, mutta siltikään mikään ei ole vielä selvää - ei sekään, ketkä lopulta ovat ystäviä ja ketkä vihollisia. Koukuttava ja ehdottoman kiinnostava sarja!

Taavi Soininvaaralta olen blogi-aikana lukenut vain Venäläisen vieraan. Aiemmin olen lukenut Soininvaaraa paljonkin ja se on aika taattua dekkarikamaa. Arto Ratamosta kertova sarja on jo 12-osainen ja Arto tuntuukin jo vanhalta ystävältä. Toinen Soininvaaran sarja on neliosainen ja kertoo Leo Karasta, eikä tämä koskaan tuntunut päähenkilönä yhtä läheiseltä kuin Arto Ratamo.

Anne Holtin Hanne Wilhelmsenistä kertovan sarjan 1222 oli aikanaan ensimmäinen lukemani Holt. Ja juuri tämä 1222 iski silloin minuun kuin metrinen halko, valitettavasti tämä oli aikaan ennen blogia, joten lukukokemuksesta ei ole todistusaineistoa. Hanne Wilhelmsen -dekkarit ovat edelleen suosikkejani Holtin tuotannossa, mutta myös uudemmat sarjat Inger Johanne Vikistä ja sydänlääkäri Sara Zuckermanista ovat kelpo dekkareita.

Osallistuu Dekkariviikon tempaukseen, jossa julkaistaan tunnin välein dekkariaiheisia postauksia eri blogeissa.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nora Roberts: O'Dwyerin serkut -trilogia

"Olen tuntenut Brannan ja Connorin koko elämäni", Meara sanoi nähdessään Ionan ihmettelevän katseen. "Niin ollen tiedän, että se, joka osaa olla hevosten kanssa, on puuttuva kolmas palanen."

O'Dwyerin serkuista kertova romanttinen fantasia-trilogia pääsi tänä keväänä uusintalukuun. Olen blogannut trilogian päätösosasta Varjojen vartija aiemmin vuonna 2015, sarjan aiemmat osat olen lukenut ennen blogia. Ensimmäisessä osassa Varjojen ratsu (2014) päähenkilönä on Iona Sheehan, joka saapuu ensimmäistä kertaa Irlantiin, sukunsa kotimaahan. Hänellä on mukanaan isoäitinsä antama tehtävä: hän on yksi kolmesta Hämärän noidasta, ja heidän tehtävänään on tuhota Cabhan, vuosisatoja vanha paha voima, joka tahtoo ihan yhtä paljon tuhota heidät.

Serkut Connor ja Branna O'Dwyer ovat odottaneet puuttuvaa kolmatta Hämärän noitaa, ja kun Iona saapuu, myös Cabhan huomaa sen ja heidän kaikkien, mutta erityisesti Ionan ympärillä alkaa tapahtua.


Seuraavassa osassa Varjojen saalistaja (2015)  pääosaan pääsee Connor O'Dwyer. Hän asuu yhdessä siskonsa Brannan ja serkkunsa Ionan kanssa. Yhdessä ystäviensä kanssa he muodostavat kuuden henkilön piirin, ja heidän tavoitteensa on tuhota Cabhan.

Yhtäkkiä lapsuudenystävästä Mearasta tuleekin jotain enemmän. Mutta kannattaako ystävyyttä asettaa alttiiksi rakastumalla?


Viimeinen osa Varjojen vartija (2015), joka ei tuota yllätystä. Ei tietenkään ensinnäkään siksi, että olen lukenut sen(kin) jo aiemmin, mutta ei myöskään siksi, että se on ihan tyypillinen romanttisen kirjallisuuden edustaja. Mutta hyvää viihdettä!


He olivat kaksi aikuista. Jotain aivan muuta kuin ne tähtisilmäiset lapsoset, joita he olivat olleet ennen. Brannalla oli esi-isien hänelle langettama tehtävä. Fin puolestaan oli järkähtämättömän uskollinen piirille, mikä oli katsottava hänen edukseen.
Se riittäisi.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Nyt hänellä oli naisen etunimi ja kasvot: olkapäihin ulottuvat kastanjanruskeat hiukset, kalepa iho, hyvin vaaleat, ehkä harmaat silmät, kaunis, oikein sievä hymy, ei järin pitkä, oikeassa suupielessä kauneuspilkku. Mutta ei sukunimeä. Laurent oli toki innoissaan tapaamisesta Modianon kanssa ja ylpeä pesulahankkeen onnistumisesta, mutta nyt hänen oli myönnettävä, että kaikki kortit oli pelattu.

Punaisen muistikirjan nainen (2015) kertoo tarinan varastetusta käsilaukusta ja kirjakauppiaasta, joka löytää sen hylättynä. Hän haluaa palauttaa laukun omistajalleen, mutta kuinka se on mahdollista, kun laukusta ei löydy omistajansa yhteystietoja?

Laukussa on omistajansa punainen muistikirja, jota lukemalla Laurent muodostaa kuvaa naisesta, jota etsii. Nainen tuntuu hänestä tutulta, jopa niin, ettei hän muistakaan, ettei nainen tietenkään tiedä hänestä yhtään mitään.


Punaisen muistikirjan nainen on viehättävä, romanttinen teos, hyvän mielen kirja, joka ei kuitenkaan itselleni ollut mikään kovin erikoinen lukukokemus. Alussa meinasi jäädä keskenkin, mutta parani loppua kohti.