keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Maeve Binchy: Star Sullivan

Laddy Hale. She said the words with wonder. It was such a great name. She had better go now before she said something stupid and made him lose that big smile.
Star was in love.

Star Sullivan (2006) löytyi kirjojen vaihtohyllystä lentokentältä bookcrossing-tarroilla varustettuna. Miten hauskaa! Ensimmäinen bookcrossing-kirjani! Nappasin sen matkalle mukaan. Kirja on ohut "Quick Reads" -kirja, ja sitä se tosiaan on. Kieli on helppolukuista näin vähemmän englanniksi lukevallekin.


Star Sullivan, perheensä nuorimmainen, halusi kaikkien vain olevan onnellisia. Isä oli uhkapeluri, äiti työskenteli kovasti pitääkseen perheen leivässä, veli oli alkava rikollinen ja sisko anorektikko. Star halusi heidän kaikkien vain olevan onnellisia. Siinä sivussa hän rakastuu naapurin Laddyyn, joka ei tunnu huomaavankaan Staria, ainakaan aluksi.

Loppu oli hieman töksähtävä, mutta muuten ihan mukavaa Binchyn tyylistä luettavaa.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Robert Galbraith: Käen kutsu

"Halusin palkata sinut Charlien tähden, mutta selvitin hiukan taustojasi, en minä piru vie mikään eilisen teeren poika ole. Sotilaspoliisin erikoistutkintaosasto, niinhän se oli? Kunniamerkki ja kaikki. En voi sanoa, että toimitilasi olisivat tehneet vaikutuksen", nyt Bristow melkein huusi, ja Strike huomasi odotushuoneesta oven läpi kuuluneiden naisäänten vaienneen, "mutta näköjään erehdyin, sinulla on ilmeisesti varaa valikoida asiakkaasi. Olkoon menneeksi, piru vieköön! Unohda koko juttu! Työ varmasti kelpaa jollekulle muulle."

Olen lukenut useita kehuvia arvioita Robert Galbraithin - eli siis J. K. Rowlingin - dekkareista. Täytyy myöntää, että kehuista huolimatta en ollut kovinkaan toiveikas - mutta yllätyin iloisesti. Pidin Käen kutsusta (2013) kovasti, ja parasta tietenkin on, että sarjan seuraaviin osiin pääsee sukeltamaan nopeasti, sillä sarjasta on tällä hetkellä suomennettu kolme osaa.


Kirjan sankari on yksityisetsivä Cormoran Strike, joka saa työparikseen vuokrafirmasta sihteeri Robinin. Strike on menettänyt jalkansa Afganistanin sodassa, rikkonut välinsä rakastettunsa Charlotten kanssa ja on taloudellisessa ahdingossa, kun uusi asiakas saapuu tapaamaan häntä. John Bristown kuuluisa huippumallisisar Lula on kuollut pudotessaan parvekkeelta. Poliisi uskoo, että kyseessä on itsemurha, mutta veli on toista mieltä.

Kuka on kameroissa näkyvä mies, joka juoksee talolta poispäin Lulan putoamisen jälkeen? Onko hänellä mitään tekemistä asian kanssa? Myös Strike päätyy uskomaan, että jotain oli vialla Lulan putoamisessa. Eikä Lulan kuolema jää ainoaksi, ennen kuin murha selviää.

Strike ja Robin osoittautuvat kirjan hahmoina kaikkinensa helposti lähestyttäviltä. Huomasin välittäväni siitä, mitä heille tapahtuu, ja toivovani että väliaikainen sihteeri Robin pysyisi kuvioissa mukana. Täytyy todeta, että kyllähän Rowling osaa kirjoittaa ja luoda hahmonsa ja tarinansa.

Muutoin olen Käen kutsun ja Galbraithin suhteen samoilla linjoilla kuin monet muutkin lukijatkin, esimerkiksi Kirsin kirjanurkka muutama vuosi sitten.

Käen kutsu osallistuu Dekkariviikkoon ja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 17.6. - päivittyvä postaus

Hannan kirjokansi emännöi kesän ensimmäistä lukumaratonia.



Olen kerran aiemmin osallistunut lukumaratoniin ja ainakin se kerta epäonnistui surkeasti. Oli kaikenlaista muuta siinä pahasti esteenä. Niin saattaa olla tänäänkin, mutta aamulla flunssaan sairastunut lapsi sai meidät jäämään kotiin tänään, joten lukuaikaa saattaa löytyä enemmän kuin uskoinkaan. Katsotaan, miten käy!

Aloitin aamulla Dekkariviikon hengessä Donna Leonin Brunetti-dekkarilla Ansionsa mukaan. Kolmessa tunnissa olen edistynyt sivulle 14, joten vauhti ei ole toistaiseksi päätä huimaava. Brunetti on tähän mennessä osoittanut epäluuloisuutensa italialaista korruptiota kohtaan, missä kaikki ovat lahjottavissa ja totuutta ei saa tietää ikinä - toistaiseksi tosin kyse on vain pienestä käsirysystä. Mutta nyt Brunetti on kutsuttu kirjastoon, jonka kirjoista on varastettu sivuja - pyhäinhäväistys!

klo 14.30. Olen lukenut Ansionsa mukaan -kirjaa sivulle 94, istunut pihalla aurinkoisessa keinussa lukemassa. Kesäpäivä tuntuu aivan nautittavalta näinkin.

Tähän mennessä on selvinnyt, että useista korvaamattoman arvokkaista kirjoista on varastettu sivuja, ja joitakin kokonaisia kirjoja on varastettu. Mitään johtolankaa siitä, kuka varas on, ei ole, koska hän on esittänyt väärät henkilöllisyyspaperit. Korruptio, viranomaisten epäluotettavuus ovat jälleen tulleet esille. Brunettin vaimosta on kerrottu, että hän voi keskittyä lukemaan kirjaa, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Tarina ei oikein vahvasti vielä vie mukanaan, vaikkakin Brunetti on oma hurmaava itsensä. Saatan vaihtaa jossain vaiheessa kirjaa.

klo 15.30. Sivu 132. Tässä välissä olen myös tehnyt voikukkaseppeleen tyttärelleni ja kastellut takapihan kukkia. Kirjassa on mahtailtu Brunettin vaimon vaikutusvaltaisella ja rikkaalla suvulla ja muistutettu lukijaa siitä, kuinka toisenlaisista oloista Brunetti itse on kotoisin. Kirjavarkaus ei ole yhtään lähempänä selviämistä.

klo 18.30 Ystäväni Brunettin kanssa olemme edenneet sivulle 220. Ja haa, kirjavarkauden lisäksi on saatu selittämätön kuolema ja kirjojen katoaminenkin alkaa hahmottua. Jäljellä on viitisenkymmentä sivua ja toivon saavani Brunettin loppuun vielä tänään.

Ilahdutin myös lapsiani lukemalla ääneen "5 kirjani"-nimisen numerokirjan (33 sivua), jossa lapset matkustavat numeroplaneetalle opettamaan sikäläisiä lapsia leikkimään. Numerokirjan jälkeen vielä luetutti, joten luin heille Peppi Pitkätossusta luvun, jossa Peppi kuuraa keittiön lattiaa ja ratsastaa vihaisella sonnilla huviretkellä. Vaikka kirjassa on vähänlaisesti (ja huonoja) kuvia, niin lapsista on hauskaa kuunnella tarinaa. Välillä lukija-äiti on kauhuissaan Pepin edesottamuksista - eivät kai lapseni voi kuvitella, että niin voi oikeasti tehdä? Esimerkiksi kuurata keittiön lattiaa heittämällä lattialle sangollisen kuumaa vettä. Mutta se taitaa olla vain tyhmän aikuisen ajattelua, aikuisen joka on unohtanut miten leikitään. Yritän päästä siitä yli, Peppi Pitkätossu on joka tapauksessa hauskaa luettavaa. Pepistä luettu 16 sivua.

klo 21.30. Brunetti päätökseen. Sivuja 270. Pidin tästäkin Brunetti-dekkarista, mutta kieltämättä on vaikea löytää enää uusia näkökulmia, kun sarja on jatkunut jo 20 vuotta. Voi olla, että silmäilen jotain kirjaa vielä muutaman sivun verran, mutta eiköhän nukkumatti kutsu melko aikaisin tänään lasten sairastelun vuoksi.

klo 22.00. 24 sivua Pessiä ja Illusiaa, jota luen heinäkuun Klassikkohaastetta varten. Jokseenkin hidastempoista luontokuvausta koko kaksi lukua, jotka luin, Pessi ja Illusia mainitaan molemmat vain ohimennen ja keskitytään kihokin ja näsiän sielunelämään.

klo 22.30. Vielä 5 sivua Nicolas Barreaun "Meillä on aina Pariisi" -romaania. Nyt riittää, tämä maraton taisi olla nyt tässä. Yhteensä 324 sivua ja ihan tyytyväinen mieli päivän kulkuun siltä osin.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

- Kamala tarina, mutta ei oikeastaan kuulu meille. Tässä on nyt vaarallinen katujengi, yksi huumekuolema ja kadonnut nainen tutkittavana, Esko sanoi katsoen Annaa. - Osaako tuo poika sanoa mitään niistä?
Anna meinasi suuttua Eskon välinpitämättömästä asenteesta, Sammyn tarina ei voinut jättää ketään, ei edes Eskoa kylmäksi. Mutta toisaalta, Esko oli myös oikeassa, heidän tehtävänsä oli tutkia rikosta, ei setviä Sammyn turvapaikkasotkuja.

Suojattomat (2014) on Kati Hiekkapellon poliisi Anna Feketestä kertovan sarjan toinen romaani. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta ehkä enemmän kuin tästä toisesta. Annalla on omat ongelmansa perhesuhteissaan ja niihin palataan myös tässä osassa.


Sammy ei ole saanut turvapaikkaa Suomesta ja hän on piileskellyt viranomaisia jo jonkin aikaa. Huumekoukussa hän sotkeutuu asioihin, joista olisi parasta pysyä kaukana. Kun talosta, josta löytyy valtava määrä huumeita, löytyy myös useampia kadonneita tai kuolleita, on poliisi ymmällään. Liittyvätkö asiat toisiinsa, ja kuinka?

Osallistun Suojattomilla myös Dekkariviikkoon.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Dekkarisuosikkejani viime vuosilta

Olen pitänyt kirjablogia syksystä 2015 alkaen. Sitä ennen ja sen jälkeen olen ehtinyt lukea eräänkin dekkarin, joten ajattelin aloittaa aloittaa Dekkariviikon kokoamalla suosikkejani parin viimeisen vuoden ajalta. Linkit vievät omiin postauksiini.

Hauskimpia lukemiani dekkareita edustaa ehdottomasti Janet Evanovichin sarja palkkionmetsästäjä Stephanie Plumista. Stephaniella on taipumusta joutua aina jonkun murhanhimoisen rikollisen tähtäimeen, autot räjähtelevät, asuntoon murtaudutaan, Stephanie säilyttää asettaan keksipurkissa ja kaikki mitä hän ajattelee on se, kuinka seksikkäältä työkaveri Ranger tai on-off-poikaystävä Joe näyttää. Jos dekkarigenreä ei ota liian vakavasti, Stephanie Plumiin kannattaa ehdottomasti tutustua!

Myös Leena Lehtolaiselta olen lukenut useamman dekkarin. Sarja henkivartija Hilja Ilveskerosta ilmeisesti paranee jatkuessaan, ainakin olen pitänyt tänä keväänä lukemastani Tiikerinsilmästä enemmän kuin viime kesänä lukemastani Paholaisen pennuista. Kuusi kohtausta Sadusta ei vakuuttanut minua, mutta poliisi Maria Kalliosta kertovasta sarjasta olen pitänyt. Tosin viimeisin Surunpotku ei edusta parasta Maria Kalliota, joten suosittelen aloittamaan sarjan muista osista.

Christian Rönnbacka kirjoittaa komisario Antti Hautakalliosta ja on eräs dekkarisuosikeistani. Kirjoista löytyy huumoria, joka ehdottomasti piristää muuten niin vakavaa dekkarigenreä.

Vera Vala on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa italialaisia dekkareita. Hänen sankarittarensa Arianna de Bellisin sukujuuret ovat Suomessa, mutta aika italialaiselta hahmo näin suomalaisen silmin vaikuttaa. Ariannaan liittyy mysteeri - hän on ollut nuorempana kateissa vuosia, eikä muista niistä vuosista mitään. Nyt kun Ariannaa on seurattu viiden kirjan verran, osa salaisuudesta alkaa raottumaan, mutta siltikään mikään ei ole vielä selvää - ei sekään, ketkä lopulta ovat ystäviä ja ketkä vihollisia. Koukuttava ja ehdottoman kiinnostava sarja!

Taavi Soininvaaralta olen blogi-aikana lukenut vain Venäläisen vieraan. Aiemmin olen lukenut Soininvaaraa paljonkin ja se on aika taattua dekkarikamaa. Arto Ratamosta kertova sarja on jo 12-osainen ja Arto tuntuukin jo vanhalta ystävältä. Toinen Soininvaaran sarja on neliosainen ja kertoo Leo Karasta, eikä tämä koskaan tuntunut päähenkilönä yhtä läheiseltä kuin Arto Ratamo.

Anne Holtin Hanne Wilhelmsenistä kertovan sarjan 1222 oli aikanaan ensimmäinen lukemani Holt. Ja juuri tämä 1222 iski silloin minuun kuin metrinen halko, valitettavasti tämä oli aikaan ennen blogia, joten lukukokemuksesta ei ole todistusaineistoa. Hanne Wilhelmsen -dekkarit ovat edelleen suosikkejani Holtin tuotannossa, mutta myös uudemmat sarjat Inger Johanne Vikistä ja sydänlääkäri Sara Zuckermanista ovat kelpo dekkareita.

Osallistuu Dekkariviikon tempaukseen, jossa julkaistaan tunnin välein dekkariaiheisia postauksia eri blogeissa.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nora Roberts: O'Dwyerin serkut -trilogia

"Olen tuntenut Brannan ja Connorin koko elämäni", Meara sanoi nähdessään Ionan ihmettelevän katseen. "Niin ollen tiedän, että se, joka osaa olla hevosten kanssa, on puuttuva kolmas palanen."

O'Dwyerin serkuista kertova romanttinen fantasia-trilogia pääsi tänä keväänä uusintalukuun. Olen blogannut trilogian päätösosasta Varjojen vartija aiemmin vuonna 2015, sarjan aiemmat osat olen lukenut ennen blogia. Ensimmäisessä osassa Varjojen ratsu (2014) päähenkilönä on Iona Sheehan, joka saapuu ensimmäistä kertaa Irlantiin, sukunsa kotimaahan. Hänellä on mukanaan isoäitinsä antama tehtävä: hän on yksi kolmesta Hämärän noidasta, ja heidän tehtävänään on tuhota Cabhan, vuosisatoja vanha paha voima, joka tahtoo ihan yhtä paljon tuhota heidät.

Serkut Connor ja Branna O'Dwyer ovat odottaneet puuttuvaa kolmatta Hämärän noitaa, ja kun Iona saapuu, myös Cabhan huomaa sen ja heidän kaikkien, mutta erityisesti Ionan ympärillä alkaa tapahtua.


Seuraavassa osassa Varjojen saalistaja (2015)  pääosaan pääsee Connor O'Dwyer. Hän asuu yhdessä siskonsa Brannan ja serkkunsa Ionan kanssa. Yhdessä ystäviensä kanssa he muodostavat kuuden henkilön piirin, ja heidän tavoitteensa on tuhota Cabhan.

Yhtäkkiä lapsuudenystävästä Mearasta tuleekin jotain enemmän. Mutta kannattaako ystävyyttä asettaa alttiiksi rakastumalla?


Viimeinen osa Varjojen vartija (2015), joka ei tuota yllätystä. Ei tietenkään ensinnäkään siksi, että olen lukenut sen(kin) jo aiemmin, mutta ei myöskään siksi, että se on ihan tyypillinen romanttisen kirjallisuuden edustaja. Mutta hyvää viihdettä!


He olivat kaksi aikuista. Jotain aivan muuta kuin ne tähtisilmäiset lapsoset, joita he olivat olleet ennen. Brannalla oli esi-isien hänelle langettama tehtävä. Fin puolestaan oli järkähtämättömän uskollinen piirille, mikä oli katsottava hänen edukseen.
Se riittäisi.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Nyt hänellä oli naisen etunimi ja kasvot: olkapäihin ulottuvat kastanjanruskeat hiukset, kalepa iho, hyvin vaaleat, ehkä harmaat silmät, kaunis, oikein sievä hymy, ei järin pitkä, oikeassa suupielessä kauneuspilkku. Mutta ei sukunimeä. Laurent oli toki innoissaan tapaamisesta Modianon kanssa ja ylpeä pesulahankkeen onnistumisesta, mutta nyt hänen oli myönnettävä, että kaikki kortit oli pelattu.

Punaisen muistikirjan nainen (2015) kertoo tarinan varastetusta käsilaukusta ja kirjakauppiaasta, joka löytää sen hylättynä. Hän haluaa palauttaa laukun omistajalleen, mutta kuinka se on mahdollista, kun laukusta ei löydy omistajansa yhteystietoja?

Laukussa on omistajansa punainen muistikirja, jota lukemalla Laurent muodostaa kuvaa naisesta, jota etsii. Nainen tuntuu hänestä tutulta, jopa niin, ettei hän muistakaan, ettei nainen tietenkään tiedä hänestä yhtään mitään.


Punaisen muistikirjan nainen on viehättävä, romanttinen teos, hyvän mielen kirja, joka ei kuitenkaan itselleni ollut mikään kovin erikoinen lukukokemus. Alussa meinasi jäädä keskenkin, mutta parani loppua kohti.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Mazo de la Roche: Jalnan veljekset

"Miten setäsi voivat?" tyttö kysyi virallisella keskusteluäänellä.
"Kiitos, mainiosti."
"Entä isoäitisi?"
"Ikään katsoen loistavasti."
"On varmasti ihanaa omistaa isoäiti ja setiä."
"Luullakseni."
"Ja sisko ja neljä veljeä!"
"Nuoremmissa on joskus liikaakin."

Vuosi sitten keväällä ja kesällä luin kolme Jalna-kirjaa, joista kirjoitin blogiinkin. Nyt lähes vuoden tauon jälkeen palasin jälleen sarjan pariin. Kirjastoista kirjoja on enää vaikea löytää, omat kappaleeni olen löytänyt eri reittejä, enkä ole onnistunut löytämään kaikkia. Mutta koska sarja on myös kirjoitettu sekalaisessa järjestyksessä ja tarina on lisäksi minulle entuudestaan tuttu luettuani kirjat nuoruudessani, ei se haittaa. Sitä paitsi ihan niin suuresta kirjallisuudesta ei sentään ole kyse!

Jalnan veljekset on kirjoitettu 1953, suomennettu jo seuraavana vuonna 1954. Kronologisessa järjestyksessä se on kuudes, mutta julkaisujärjestyksessä 13. eli 16-osaisen sarjan loppupuolella. Vähän sellainen täytekirjan maku tässä onkin.

Veljeksiä Jalnassa on viisi ja yksi sisko. Vanhin Renny hallitsee Jalnaa, sisko Meg on jäänyt naimattomaksi kun naapurissa asuva Maurice petti Megiä häiden alla. Eden opiskelee lakia ja Renny hänen huoltajanaan toivoo pojan edistyvän opinnoissaan. Näinhän ei suinkaan ole, vaan Eden kirjoittelee runoja ja matkustushaaveissaan ajautuu mukaan osakekeinotteluun, johon tempautuu lähes koko Jalnan väki.

Piers, jolla on jalat maassa, hallitsee maanviljelyksen. Tässä kirjassa hän löytää myös yhteyden naapurin Mauricen nuoreen Pheasant-tyttäreen, joka ei ole toivottu vieras Jalnassa. Finch ei ole oikein löytänyt itseään eikä hänestä tässä kirjassa oikein saa kuvaa. Nuorin Wakefield on koko perheen hemmottelema ja osaa ottaa ilon irti asiasta.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös

Syytös - 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (2017) on novellikokoelma, jonka salanimellä Bandi (suomeksi Tulikärpänen) julkaissut kirjoittaja asuu tiettävästi yhä Pohjois-Koreassa ja on lähettänyt teoksen salakuljetettavaksi maan ulkopuolelle. Jouduin jo palauttamaan Syytöksen kirjastoon, joten tällä kertaa en saa lainausta kirjasta.


Kirjan novelleissa ei kauhistella, paitsi ehkä niitä hulluja olosuhteita, joissa Pohjois-Koreassa eletään. Tarinat on päivätty vuosille 1989-1995. Tarinoiden päähenkilöt huomaavat, että on elettävä järjestelmän vaatimalla tavalla, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Aina asioille ei vain voi mitään, vai mitä muka voi tehdä pienelle lapselle, joka pelkää Marxin ja maan johtajan kuvaa? Tai luonnon olosuhteille, joiden vuoksi sato jääkin normaalia pienemmäksi? Syyllinen on aina löydettävä, oli asianomaisella sitten ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan tai ei.

Suosittelen Syytöksen lukemista lämpimästi. Kieli on kaunista ja niiden kirjoittaja on selvästi kirjallisesti lahjakas.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sanna Wikström: Hyvän elämän reseptit

Missä ikinä oletkin, mitä ikinä teetkin ja mitä ikinä tunnetkin, kuljet elämääsi itsesi kanssa. Itseäsi et pääse pakoon.

Sain Sanna Wikströmin Hyvän elämän reseptit - Oivalluksia arjen keskelle (2016) lahjaksi ystävältäni. Kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuvat ovat levollisia ja upeita. Niitä on ilo katsella, lukea muutama sivu ja jatkaa taas toisella kertaa.


Hyvän elämän reseptit on todella kaunis, lempeä hyvän mielen kirja. Se ei aseta myöskään liikaa vaatimuksia lukijalle, kuten monet itseapu-oppaat tekevät.

Nykyään on pelottavaa ja piinaavaa tylsistyä. Pelkäämme, mitä muut ajattelevat. Sitten pelkäämme niitä ajatuksia, joita tylsyys synnyttää. Ja kun pelkää, ajattelee. Eikä silloin ole tylsää - vaan jännittävää.
Tylsyys vaatii luottoa elämään. Sen varassa lepää moni iso ja pieni innovaatio, arjen ihme.
Ja hyvinvointi.

Helmet-lukuhaasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Janet Evanovich: Yhdestoista hetki

"Et vain ole aviomiesainesta?"
Olimme päässeet autolle, ja Ranger avasi ovet kaukosäätimellä. "Katso minua, beibi. Kaksi asetta ja veitsi. Tässä elämänvaiheessa en varsinaisesti ole perheenperustajatyyppiä."
"Luuletko, että siihen tulee muutos?"

Stephanie Plum päättää lopettaa palkkionmetsästäjän hommat ja siirtyä muihin hommiin. Kuten töihin nappitehtaalle, pesulaan tai pikaruokapaikkaan. Ihan varmasti ne ovat turvallisempia vaihtoehtoja kuin palkkionmetsästys, eikö vain? Tai ainakin olisivat, ellei Stephanien työpaikoissa alkaisi salaperäisesti räjähdellä, ihan Stephaniesta riippumatta, tietysti.



Stephanie säätää edelleen Rangerin ja Morellin välillä, ja mikäs lukijan kannalta hauskempaa. Kumma kyllä, se ei alkanut vieläkään ärsyttää. Ehkä Stephanien suhteissa kuitenkin tapahtuu jotain kehitystä, kun siitä jaksaa olla yhä kiinnostunut?

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

L. M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään

Emilian kädet olivat Teddyn käsissä, hänen silmänsä katsoivat loistaen tämän silmiin. Nuoruus oli palannut takaisin - ja nuoruuden taikavoima. He olivat jälleen yhdessä pitkien, ikävien erovuosien jälkeen. Heidän välillään ei ollut enää ujoutta, ei jäykkyyttä eikä pelkoa toisen muuttumisesta.

Minut yllätti se, miten paljon ihailijoita Emilian ympärillä oikein pyörikään - eikä mistään tullut siitä huolimatta oikein mitään. Emilia kaihosi vain Teddyn perään, vaikka välillä meni vuosia, etteivät he nähneet, eivätkä oikein vaihtaneet kirjeitäkään. Mieleeni ei myöskään ollut jäänyt, kuinka monta vuotta meni, ennen kuin Emilia ja Teddy lopulta saivat välinsä selvitetyksi.

Jos Runotytöstä kirjoitettaisiin fanifiktiota, olisin näillä tiedoilla valmis veikkaamaan, ettei rakkaustarina ehkä sittenkään jatkunut aivan niin auvoisasti. Miten olisi voinut? Molemmat olivat vuosia tottuneet olemaan itsensä herroja - mikäli se tuohon aikaan oli naiselle ylipäänsä mahdollista, niin Uuden Kuun kasvatille ainakin - Teddy oli liehunut maailmalla juhlittuna (ja naisten ihailemana) taiteilijana, kumpikaan ei ollut uskonut saavansa nuoruuden rakastettuaan ja oli luultavasti kehrännyt toisesta haavekuvia, jotka eivät vastanneetkaan arkitodellisuutta. Hyvänen aika, molemmat olivat kasvaneet aikuiseksi niiden aikojen jälkeen. Milloin he olivat edes tavanneet viimeksi? Nykyajan mittapuulla ei mikään kovin houkutteleva lähtökohta parisuhteelle, eihän? Sitä paitsi itse en koskaan pitänyt Teddystä, minä pidin Perrystä enemmän. Mutta ehkä Emilia on Teddynsä ansainnut, kuka minä olen sitä kieltämään.


Ja se kuvio Deanin kanssa sitten. Huh huh. Kihlaus, eivätkä he koskaan edes suudelleet. Ehkä olisi kannattanut, niin Emilia olisi huomannut ajoissa, ettei hommasta tule mitään. Ai niin, tyttökirja. Vanhanaikainen tyttökirja. Jep. Onneksi näistä ajoista on vähän edistytty.

Ymmärrän nuorta itseäni nyt vähän paremmin, sillä Runotytöt eivät koskaan nuorena tyttönä olleet suosikkilukemistoani.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Reijo Mäki: Hot dog

Luomityyppi mittaili minua päästä jalkohin ja takaisin ennen kuin vastasi tanakalle kaverilleen suupielestään:
"Vai että sellaanen utelija. Eipä oo kummoonen kanksteri. Sanokko sä sen? Vai sanonko mä?
"Jos mä sitten sanon", tanakka patukka murisi. "Tai en tierä. Viittiikö tuollaaselle ny eres mitään puhua."

Reijo Mäen Vares-dekkari Hot dog (2016) ei lähtenyt käyntiin ihan toivomallani tavalla. Vai oliko edellisen Vareksen lukemisesta liian pitkä aika? En näemmä ole blogi-aikana lukenut muita Vares-dekkareita. Mutta parani loppua kohti! Viimeinen puolikas oli jo oikein viihdyttävää.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

- Paavolla on hätä.
Sydän jysähti vatsapohjaan. - Millainen hätä?
- Sellainen, että milloin pitää lähteä kouluun?

Oma poikani aloittaa ekaluokan ensi syksynä. Hän on kasvanut yhtä matkaa Pasasen Paavon kanssa, tai ehkä äiti on kasvanut vanhemmaksi yhtä matkaa Pasasen Antin kanssa. Eve Hietamies on pitkin matkaa löytänyt ne kipupisteet, joita lasten vanhemmuuteen liittyy. Yösyöttö, Tarhapäivä ja sarjan viimeisenä osana Hammaskeiju (2017). Yksinhuoltajaisän luotsaamassa Pasasen perheessä alkaa uusi vaihe, kun Paavo-poika aloittaa koulun. Yhtäkkiä lapsi, joka vielä kesällä ei voinut mennä yksin minnekään, onkin kypsä lähtemään yksin kouluun, tulemaan yksin kotiin ja myös olemaan tunteja yksin kotona. Vai onko? Tuleeko hätä ja ongelma ja vaikka mikä? Joustaako isän työ, kun enää ei ole päiväkodin aikuisia huolehtimassa lapsesta työpäivän ajan?


Jos sinulla on lapsia, lue niin Hammaskeiju kuin sarjan aiemmatkin osat. Jos ei - niin ehkä älä sitten. Lapsiperheessä sarja on ihan parasta viihdettä, muutoin se avaa ehkä kaikki ne kauhukuvat, joita lapsen kasvatukseen liittyy.

Helmet-haasteen kohta 21. Sankaritarina.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Tuutikki Tolonen: Mörköreitti

"Sinä et nyt ymmärrä, maan lintu. Sinä vain kävelet eteenpäin ja sinun porttisi löytää sinut", Portinvartija selitti kärsivällisesti.

Sarjan edellisessä osassa Mörkövahdissa Maikki lähti Grah-mörön perään maan alle. Sisarukset ja isä jäivät etsimään 6-vuotiasta Maikkia maan päälle, joten pakkohan meidän oli lukea nopeasti myös jatko-osa Mörköreitti (2016).

Grah-möröstä tuli nopeasti rakas perheen lapsille, erityisesti pienimmälle Maikille. Kun Grah ystävineen löytää reitin kotiinsa maan alle, Maikki lähtee perään päästäkseen vastavierailulle.

Luolasta löytyy kokonainen maanalainen maailma, jossa voi pudota kerroksesta toiseen, kohdata outoja olentoja ja löytää mörköjen kotiin. Oppaakseen Maikki saa Portinvartijan, jonka tehtävänä on - no, vartioida porttia.


Onneksi Maikilla on mukanaan puhuva ja kävelevä kylpytakki, joka jo edellisessä osassa antoi ohjeita. Nytkin kylpytakki koituu pelastukseksi ja myös yhteydeksi kotiin.

Kyse on lastenkirjasta, mutta näin aikuisellekin lukijalle nautittavasta lukukokemuksesta.

Hillan multaviiruiset kasvot kurtistuivat pahaenteisesti.
"Maikki! Minä arvasin, että minä löydän sinut täältä! Ja minä olen tosi, tosi vihainen!" Hilla kivahti.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

L. M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

- Kuinka muuten lemmenasiat alkavat luistaa kertomuksissasi?
- Minähän en saa nykyään kirjoittaa kertomuksia. Sitten kun taas saan - muistathan että lupasit opettaa minua kirjoittamaan rakkauskohtauksia.
Sanoin tämän kiusoitelle, pilapuheena. Mutta Dean näytti yhtäkkiä käyvän hyvin totiseksi.
- Oletko valmis opetettavaksi? hän sanoi kumartuen eteenpäin.
Lyhyen mielettömän hetken ajan uskoin hänen aikovan suudella minua.

Montgomeryn Runotytöt olen kyllä nuorena tyttönä lukenut, mutta edellisestä kerrasta oli aikaa. Runotyttö maineen polulla on kirjoitettu 1925, ja lukemani suomennos on vuodelta 1948. Yritin lukea suomennoksen jälkeen myös alkuperäisteosta, mutta tällä kertaa ei kiinnostus riittänyt siihen. Nyt mennään siis suomennoksen perusteella.


Emilia lähtee opiskelemaan Ruth-tädin luokse, ja lupaa Elisabet-tädille, että ei sinä aikana kirjoita mitään, mikä ei ole totta. Kirjoittamista Elisabet-täti ei kuitenkaan voi estää, ja Emilia alkaakin saada runojaan ja juttujaan julkaistuksi lehtiin. Kotikylältä tuttu nelikko on opin tiellä: ystävykset Ilse ja Emilia, renkipoika Perry ja Teddy, josta Emilia pitää enemmän kuin kenestäkään toisesta.

Emilialla on muutama ihailija tässä vaiheessa, mutta hän ei pidä heitä oikein minään. Kuinka voisikaan? Dean, joka on hänen isänsä ikäinen, ja johon Emilia tutustui edellisessä kirjassa, pyörii myös kuviossa mukana, mutta kaikista vihjeistä huolimatta Emilia ei oikein ota onkeensa Deanin tarkoitusperiä.

Helmet-lukuhaasteen kohta 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

"Tämä on sotaa, Celeste", hän sanoi onnellisena. "Sotaa, usko minua!"
"Voi, Madeline", huokaisi Celeste.

Tästä lukukokemuksesta kiitos ystävälleni, jolta sain kirjan joululahjaksi. Moriarty oli minulle entuudestaan vieras kirjailija, mutta Mustia valkeita valheita (2015) valloitti minut täysin.

Jane muuttaa rannikolle ja hänen 5-vuotias Ziggy-poikansa aloittaa esikoulun yhdessä alueen muiden 5-vuotiaiden kanssa. Samassa koulussa aloittaa Madelinen tytär, Madelinen ex-miehen tytär uudesta liitosta, Celesten kaksospojat ja tietysti monet muut. Ja vanhemmat tekevät viikottain vapaaehtoistyötä koululla ja niin edelleen. Koululla järjestetään myös vanhempaintapahtumia, joissa tarjoillaan alkoholia, ja mitä tulee kohtalokkaaseen visailuiltaan, tapahtumassa tarjotaan ilmeisesti lähinnä pelkkää alkoholia, kun pitopalvelu ei saavukaan.


Visailuiltana joku sitten kuolee. Mutta kuka? Ja mitä tapahtui? Oliko joku syyllinen vai ei? Jännitys tiivistyy koko kirjan ajan. Lue itse, ellet ole jo lukenut!

Helmet-lukuhaasteen kohta 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Tämä on naurettavaa, Anna ajatteli. Meidän pitäisi keskustella. Analysoida tilannetta. Suunnitella seuraavat toimenpiteet. Lähettää joku kiertämään seudun muut talot. Etsiä Juhani Rautio. Selvittää tytön puhelutiedot ja hänen viimeiset liikkeensä ennen lenkkiä. Missä hän oli eilen ja kenen kanssa? Kuka tyttö ylipäätään on? Mitä kaikkea Aune Toivola kertoi järjestyspoliiseille ja Eskolle? Ja entäs se kurditytön tapaus sitten? Kuka nyt tekisi ja mitä? Meidän pitäisi vähintäänkin yrittää tutustua Eskon kanssa. Lähteä yhdessä syömään. Ei näin voi tehdä työtä. Ja kauhistuttavan hetken ajan Anna aavisti: minä epäonnistun tässä.

Kati Hiekkapellon dekkarit ovat olleet lukujonossa jo pitkään. Nyt lopultakin aloitin Kolibrista (2013), enkä todellakaan joutunut pettymään. Poliisi, Jugoslaviasta lapsena turvapaikan hakijana saapunut Anna Fekete selvittelee lenkkipolulla tapahtunutta nuoren naisen murhaa. Vai onko kyseessä sarjamurhaaja? Ja miten uhrin taskusta löytynyt atsteekkikoru liittyy asiaan?



Anna Fekete on toisenlainen hahmo dekkarikentällä. Nainen, pakolainen. Miehiin hän suhtautuu lähes kuin Jussi Vares naisiin ja kipuilee menneisyytensä kanssa. Pidin Annasta kovasti ja sarjan seuraava kirja löytyy varmaan lukuhyllystäni piankin.

Helmet-lukuhaasteen kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, sillä vaikkei asiaa koskaan mainita, tarina sijoittunee kotikaupunkiini Ouluun.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nora Roberts: Kohtalon tähdet

"Anna minulle se, minkä haluan." Nerezza tuli yhä lähemmäksi. "Tai murskaan sinut ja kaiken rakastamasi."
"Ei onnistu tänään." Bran työnsi Sashan taakseen. Sasha veti vavahdellen henkeä ja tunsi taas tukehtuvansa. Bran nosti kädet ilmaan. Niistä sinko sokaisevan kirkkaita salamoita.

Kohtalon tähdet (2017) aloittaa uuden Nora Robertsin romanttisen trilogian.
Onhan tässä ehkä vähän tehtailun makua, mutta mitä siitä. Hyvää, takuuvarmaa luettavaa Kohtalon tähdet joka tapauksessa on.

Kaiken keskellä on Sasha, nuori taiteilija, joka näkee enneunia. Kun hän alkaa nähdä lakkaamatta unia Korfusta, hänen on matkustettava sinne. Hän on nähnyt unia myös toisista, joita hän on kuvitellut vain kuvitelmaksi, mutta Korfulla hän tapaakin heidät kaikki. Nyt heitä on yhteensä kuusi, ja he uskovat, että heidän on tarkoitus löytää Kohtalon tähdet, joita etsii myös paha jumalatar tuhotakseen koko maailman ja kaikki muutkin maailmat tämän meidän tuntemamme lisäksi.

On alusta asti selvää, että Sasha on tarkoitettu yhteen taikuri Branin kanssa, nimittäin Sasha on nähnyt heistä unia jo ennen heidän tapaamistaan.

Helmet-lukuhaasteen kohta 23. Käännöskirja

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Polkaisu polkaisulta vauhti nousee. Jokainen niistä, jokainen jalan nosto ja lasku repii ruumista kappaleiksi. Marian ruumis huutaa pysäyttämistä ja taukoa, mutta hän ei kuuntele sitä, vaan jatkaa. Polkimet painuvat huopakankaan läpi jalkapohjien kyhmyjä vasten. Kipu pusertaa ulos kyyneleitä, mutta hän ei hidasta vaan pakottaa jalkansa edestakaiseen liikkeeseen. Hän tietää, että kerran pysähtynyttä ei enää mikään saa liikkeelle uudelleen. Kerran lopettanutta ei mikään virvoita takaisin henkiin. Hän on matkalla pelastamaan ihmishengen tähän maailmaan, kerran vielä.

Minulla ei varsinaisesti ollut tarkoitus lukea Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä (2014), mutta matkalle mukaan ottamani kirja ei reissussa houkutellutkaan. Neljäntienristeys löytyi sitten kirjaston e-kirjana ja koska jatko-osa Lopotti oli mukavaa luettavaa, päätin kokeilla tätä. Ja kyllä kannatti, Neljäntienristeys oli yhtä mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu kuin Lopottikin. Tarina on osin sama, mutta 1800-luvun loppupuolelta, kätilönä toimivan Marian tarinasta. Oman tarinansa pääsevät kertomaan myös Marian tytär Lahja, Lahjan miniä Kaarina ja Lahjan puoliso Onni, johon kaikki kiertyy.



Koko tarina on oikeastaan Onnin tarina, vaikka puheenvuoro annetaankin ensin suvun naisille. Lopotissahan seurataan Helenaa, Onnin tytärtä sekä lapsenlasta Tuomasta.

Helmet-lukuhaasteen kohta 6. Kirjassa on monta kertojaa.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Lehtolainen Leena: Tiikerinsilmä

- Kuuluuko sihteerin koulutukseen myös järjestyksenvalvojana toimiminen, ensiapukurssi ja itsepuolustus?
- Minä olen henkilökohtainen assistentti. Meille opetettiin hyvin monipuolisia taitoja.

Henkivartija Hilja Ilveskeron tarina jatkuu. Tällä kertaa hänet palkkaa 92-vuotias liikenainen, joka tuntee olonsa uhatuksi, sillä hän pelkää, että joku yrittää tappaa hänet. Ehkä se on joku hänen läheisensä?



Pidin Hiljasta, ehkä enemmänkin kuin muistin aiemmin pitäneeni. Kirja oli kiinnostava, nopeatempoinen, hyvin toimiva kokonaisuus.

Helmet-lukuhaasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 2

Täällä Pohjantähden alla jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa päädyttiin. Akselin ja Elinan yhteinen arki alkaa, vanha pari Jussi ja Alma muuttavat Akselin pikkuveljien kanssa uudelle puolelle, jotta vanha torppa jää Akselin ja Elinan pian kasvavalle perheelle.

Sosialismi nousee, sodan syttyminen lähenee. Kaikilla on omat perusteensa sille, kuinka toimii, mutta ovatko syyt ja toimintatavat oikeita?



Kun sisällissota - kansalaissota, veljessota, vapaussota - sitten puhkeaa, se vyöryy Pentinkulman läpi ja jokaisen on lopulta otettava asiaan kantaa. Sodan vaatima uhri on kova.

Sotakohtaukset ovat raskasta luettavaa. Pidin taukoja, en saanut tartuttua kirjaan. Kuuntelin teosta äänikirjana kuten edellistäkin osaa. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja kuuntelin kirjan loppuun. Vaikuttava lukukokemus tämäkin ja tartun varmaan nopeasti sarjan viimeiseen osaan. Kuka tietää, ehkä luen myös Tuntemattoman sotilaan vielä uudelleen?

Helmet-lukuhaasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Pariisilaisella kirjakauppias Jean Perdulla on lahja. Hän pystyy löytämään jokaiselle asiakkaalleen juuri sen kirjan, jota tämä tarvitsee. Hänen kirjakauppansa onkin nimetty Kaunokirjallisuusapteekiksi ja se kelluu jokilaivalla. Hän tietää mikä kirja auttaa mihinkin vaivaan.

Perdu ei ole kuitenkaan osannut hoitaa itseään, ei ole löytänyt kirjaa, joka parantaisi hänen omat haavansa. Hän on rakastanut - ja tullut jätetyksi. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Hänen rakastettunsa lähetti kirjeen lähtönsä jälkeen, mutta Perdu on lukinnut sen huoneeseen, jota ei koskaan käytä.



Kun taloon sitten muuttaa uusi naapuri, jolle kirjakauppias joutuu lahjoittamaan pöydän lukitusta huoneestaan, tunteet ja muistot tulevat pintaan.

Herttainen, lempeä, kaunis kirja. Pieni kirjapuoti Pariisissa auttoi minulla uupumukseen, joka seuraa kun yrittää lukea liian paljon liian nopeasti.

Helmet-lukuhaasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Tim Walker: Lost in Suomi

Yhden kolmituntisen puhelumme aikana sanoin Vilmalle, että hän oli nykyään paras ystäväni. Linja hiljeni hetkeksi.
"Enkö minä ole sinun paras ystäväsi?" kysyin.
Uusi tauko. "No", hän sanoi, "Sara on kyllä yhä minun paras ystäväni. Mutta ehkä sinusta vielä jonakin päivänä tulee minun paras ystäväni!"
Nauroin itsekseni, koska en ollut ikinä tavannut ketään yhtä armottoman rehellistä. Siinä minä olin, ensimmäisen vuoden opiskelija vailla ystäviä, eikä suomalainen tyttöystäväni saanut puristetuksi itsestään pientä valkoista valhetta.



Jos viimeksi bloggaamani Lempi oli pienoinen pettymys, sitä ei ollut tämä yllättäen kirjastosta löytämäni Tim Walkerin Lost in Suomi - Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia (2016). Walker kertoo kirjassa kuinka tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa, muutti hänen kanssaan Suomeen, ryhtyi koti-isäksi Kuopiossa. Walker kirjoittaa myös siitä, kuinka hän joutui opettelemaan, ettei työpaikallaan tervehdi kollegoitaan useammin kuin kerran päivässä, kuinka hän oppi että työpaikan kahvihuoneen maidosta laskutetaan ja kuinka tärkeää on, että autossa on moottorinlämmitin.

Aivan loistava, nopealukuinen pieni välipala vakavampien aiheiden keskelle!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

Et sinä saanut kauan avioliitosta nauttia, kun vuodenvaihteen jälkeen yhtäkkiä olitkin ilman Viljamia tilaa pyörittämässä ja karjaa hoitamassa, sinä jota kotona sai patistaa sängynpetaukseenkin monta kertaa ennen kuin tapahtui. Ei se varmasti helppoa ollut. Aluksi siinä olitte sinä ja Viljami ja aputyttö, niin kirjoitit. Ja tietysti Viljamikin sai lopulta käskyn.

Jonotin Lempiä pitkään kirjastosta, varmaan lokakuulta tai syyskuulta saakka. Ja kun Lempi sitten saapui, ei minua oikein huvittanutkaan lukea sitä. Liikaa kehuja, varmaankin? Lempissä on kolme kertojaa, jotka kuvaavat Lempiä, joka ei itse saa suunvuoroa omassa tarinassaan.

Viljamin, aviopuolison kuvaus, joka oli ensimmäisenä, oli liian kaunopuheista, liian sekavaa, ja koko kirja jäi melkein kesken sen takia. Seuraavana ääneen pääsi katkeroitunut aputyttö Elli. Ja viimeiseksi Lempin sisko, jonka kertomuksesta pidin eniten, siksi alun lainauskin on häneltä kirjan loppupuolelta.

Lempi ei mielestäni aivan täyttänyt odotuksia, joita olin kirjaan ladannut, mutta ellei Viljamin osuutta oteta lukuun, se oli ihan kelpo kirja.

Helmet-lukuhaasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tahtoisin kirjoittaa kotiin, että makuusalien ilma on öisin täynnä pidätettyä itkua. Täkkien suojassa huudetaan kotiin äidin luo ja sisarusten viereen. Sylvi itkee kaniaan, jota ei saanut ottaa mukaan. Kaikki meistä ovat sokeita, mutta sitten on niitä, jotka ovat vielä enemmän.

Lopotti (2016) on jatkoa Neljäntienristeykselle, jota en ole lukenut. Lopottiin tartuin, koska minua kiinnosti erityisesti sokean Helenan tarina. Helena lähetetään 1950-luvulla kuusamolaisesta kylästä yhdeksänvuotiaana yksin sokeainkouluun Helsinkiin. Tässä käyttämäni lainaukset kertovat siitä raadollisesta todellisuudesta, jonka Helena joutuu siellä kohtaamaan. Äidin sydäntäni särkee ajatella Helenaa ja kaikkia pieniä, jotka on lähetetty pois vanhempiensa luota, koska on ajateltu niin olevan parasta.

Kirjailija on taustatyönsä tehnyt ja sokeuden kuvaus vaikuttaa uskottavalta, mikäli nyt näkevä voi mitään arvioida.


Haluaisin kysyä, miksi isä ei tullut kevätjuhliin vaikka lupasi. Minä soitin siellä, ja sitten johtajatar kertoi vanhemmille, kuinka tänäkään vuonna ei tullut yhtään oman käden surmaa, ja vain
yksi joutui psykiatriseen hoitoon. Muitten isät ja äidit taputtivat puheelle pitkään.

Kirja kertoo myös Tuomaksesta, Helenan veljenpojasta, joka päättää itse lähteä maailmalle, kun ei voi jäädäkään.

Helmet-lukuhaasteen kohta 26. Sukutarina

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Meidän välissämme on etäisyys, jota en voi koskaan ylittää, ajan ja muutosten ja peruuttamattomien loppujen etäisyys, menneisyys joka ei milloinkaan muutu. Koska en voi kuroa kuilua umpeen, minun on käveltävä sen reunaa ja annettava sen olla osa elämääni, yksi niistä hämäristä halkeamista, joiden olemassaoloa en voi kieltää ja joihin en koskaan voi tuoda valoa.

Palkittu Teemestarin kirja (2012) on käännetty useille kielille, enkä ihmettele miksi. Tarina toimii, eikä ole mitenkään erityisen kulttuurisidonnainen. Tuttuja paikannimiä vilahtaa siellä täällä, kuten esimerkiksi Kuusamo, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla mitä tahansa muuta. Teemestarin kirjassa ei tätä maailmaa enää ole.


Noria on teemestarin tytär. Isä on opettanut hänetkin teemestariksi, vaikka perinteen mukaan tehtävä ei naisille kuulukaan. Maailmasta on loppumassa vesi ja vesi on kalleinta, mitä on. Ja vettä hallinnoi diktatuuri, jonka pelossa on elettävä jatkuvasti. Noria etsii käyttökelpoista tavaraa vanhan maailman kaatopaikalta ja löytää viestin menneisyydestä. Voiko se olla avain myös tulevaisuuteen?

Emmi Itärannan kieli on kaunista, mutta kirjan loppua kohti keskittymiseni pääsi silti hieman herpaantumaan.

Emmi Itärannan omilla sivuilla kirjasta kerrotaan näin ja Pinterestin inspiraatiokuvat ovat myös kiinnostavaa katsottavaa.

Helmet-haasteen kohta 42. Esikoisteos.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

"Suu kiinni", kivahti Kaapo. "Ilman tätä kirjaa sinä et edes tietäisi, ettei mörkö halua syödä sinua."
"Ei kai kukaan lähettäisi lastenhoitajaksi mörköä, joka syö lapsia, senkin tyhmä", Hilla puuskahti.
"Miten olet niin varma", Kaapo mutisi pahaenteisesti.
"Ehkä meidän pitää avata kaapin ovi ja sanoa sille, että mene pihalle syömään", Maikki ehdotti.

Miten herkullinen lähtökohta Mörkövahdissa (2015) onkaan! Hellemaan perheen äiti on voittanut arpajaisissa kahden viikon rentoutusloman Lapissa ja siksi ajaksi lapsia tulee hoitamaan koulutettu mörkö. Kyllä, mörkö, joka on koulutettu hoitamaan lapsia ja laittamaan niille ruokaa. Alkuvaikeuksien jälkeen mörkö osoittautuu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi, vaikkei se puhua osaakaan. Mörkö asuu eteisen kaapissa, jonne mahtuu juuri ja juuri.



Sanoin lapsilleni, että voisiko meillekin tulla mörkö vahtimaan lapsia, jos äiti lähtisi lomalle, mutta lasten mielestä Mummivahti olisi parempi kuin Mörkövahti. Ei sitten. Onneksi tämä onkin vain satua, mutta kuinka hauskaa ja kiinnostavaa satua niin perheen pienimpien kuin äidinkin mielestä!

Luin tätä itse 5- ja 7-vuotiaille lapsille vähän vahingossa, sillä oikeastaan kirja on suunnattu vähän vanhemmille, kouluikäisille. Meidän perheessämme tarina upposi hyvin jo nyt, eikä pelottanut edes nuorempaa, mutta on mahdollista, että monille päiväkoti-ikäisille tarina voi olla hieman liian pelottava ja on syytä säästää myöhemmäksi. Kuuntelimme muuten itse osin äänikirjaa ja osin luin itse painettua kirjaa ääneen. Kuvitus (tosin joka sivulla tai edes joka luvussa ei ole kuvia, mikä ehkä harmittaa nuorimpia lukijoita) on viehättävä, joten suosittelen ehdottomasti myös painettuun kirjaan tutustumista.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Winston Graham: Poldark - Syytetty

- Mutta nyt sinä olet täällä, ja voit kertoa minulle oman mielipiteesi. Mitä tapahtuu päätöksellesi, kun tähtäät aseella päähäsi ja vedät liipaisinta, iskuri napsahtaa eikä mitään tapahdu? Hyväksytkö sen kohtalon oikkuna, koska et ole ollut ennalta arvannut ostaa tuoretta ruutia etkä ole ollut kyllin älykäs tajutaksesi, että tässä kirotussa cornwallilaisessa ilmanalassa liian pitkään säilytetty ruuti kostuu? Vai onko toisesta yrityksestä luopuminen vihoviimeinen nöyryytys?

Etenin Poldark-sarjan kolmanteen osaan luultavasti liian nopeasti. 420 sivuisesta kirjasta meni melkein parisataa sivua, ennen kuin pääsin kunnolla mukaan tarinaan. Rossin ja Demelzan kohtalot eivät jaksaneet kiinnostaa. Näin kävi myös yritykselleni seurata kirjoista tehtyä tv-sarjaa. Ne eivät olleet kirjojen veroisia, ja luovuin sarjan katsomisesta nopeasti. Edellinen osa päättyi siihen, että Rossia syytettiin kahden haaksirikkoutuneen laivan ryöstämisen järjestämisestä ja mellakoinnista. Ross ja Demelza olivat samaan aikaan menettäneet myös lapsensa ja surivat sitä niin, että heidän oli vaikea löytää yhteyttä toisiinsa. Tästä tilanteesta jatketaan Syytetyssä (2017, alkuperäinen 1950) suoraan.



Ross on riidoissa vähän kaikkien kanssa, ja lukijana ihmettelen, onko hänellä vielä ystäviä? Demelzalla sen sijaan on ystäviä, tai ainakin ihailijoita ympärillään. Ajautuvatko he erilleen, vai vieläkö he löytävät yhteisen onnen?

Helmet-haasteen kohta 47, kirja täyttää kahden haaste-kohdan kriteerit. Eli täyttää kohdat 17 (kannessa sinistä ja valkoista) sekä 34 (kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt).

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Sisko Koskiniemi: Kääntöpuolella lapsuus



Poliisilaitoksella Kaija istui takapihan rappusille ja sytytti tupakan. Toinen poliiseista kysyi, mitä hän arveli, saako tämän Miikan vielä pelastettua oikeaan elämään.
- Ehkä. Ei. En tiedä.
Aurinko alkoi nousta. Oli jo aamu. Kaija istui rapuilla ja kuunteli lokkien kirkunaa. Kun saisi jäädä tähän, hän ajatteli, katsoa kun aamu muuttuisi päiväksi ja kaikki pimeät yöt olisivat ohi.


Sisko Koskiniemi on sosiaalityöntekijä, ja hän on kirjoittanut kirjan sosiaalityöstä. Sitä tämä enemmän on kuin tarina mistään muusta. Ja koska tarinat sosiaalityöstä ovat kovasti tarpeen, Kääntöpuolella lapsuus (2015) puolustaa paikkaansa oikein hyvin.




Kaija on poliisilaitoksella työskentelevä sosiaalityöntekijä. Poliisin mukana työskennellessä eteen tulee mitä vain, pääasiassa lastensuojeluun liittyviä kysymyksiä. Kaija on kokenut ja tekee työtään sujuvasti - mutta omassa arkielämässään hän ei oikein tunnu tietävän, mikä olisi oikea tapa suhtautua ihmisiin. Ei omiin läheisiin voi suhtautua samoin kuin työroolissa, mutta Kaijan on vaikea löytää itsestään muutakaan tapaa.


- Miksi sinä jatkat tuon miehen kanssa? Kysymys karkasi Kaijan suusta.
Terttu käännähti nopeasti katsomaan Kaijaa. - Eikös teidän sosiaali-ihmisten pitäisi pitää perhettä koossa eikä hajottaa sitä? Miksi minä olen mieheni kanssa, sehän on minun mieheni ja lasteni isä. Eikä se tuollainen meille ole, se ei vain tykkää, kun kaiken maailman viranomaiset puuttuu meidän elämään.


Kääntöpuolella lapsuus on mielestäni lempeä kuvaus rankasta aiheesta.


Helmet-lukuhaasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Ellei nyt ehkä tunnettu, niin varsinaiselta ammatiltaan kuitenkin jotain muuta kuin kirjailija.


Kunpa kaikki pimeät yöt olisivat ohi.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

"Hän tulee vielä takaisin", Per virkkoi hiljaa ja hipaisi suupieltäni kuivaten sille kihonneen veripisaran, "ja silloin sinun kannattaa pötkiä pakoon sen sijaan että yllytät hullua."
"Tietenkin", vastasin. Katseeni oli viaton ja suora, kun se kohtasi kirjurini pyytävät silmät.
Per puisti päätään ja kirosi matalasti. Hän arvasi minun hyvittelevän itseään, arvasi, että valehtelin. Pakoon pötkiminen kun ei ollut koskaan kuulunut hyveisiini.


"Kuningas Eerikin joukot vyöryvät Turkuun. Innamaan kauppakartano vallataan, sen rikkaudet anastetaan ja raskaana oleva 20-vuotias leski ajetaan pikkutyttöineen ulkosalle.
Mutta Valpuria ei helpolla lannisteta. Hän vaatii oikeutta eikä pelkää raatiherroja, ei aatelisia riistäjiään, ei edes itse kuningasta. Ennen pitkää hän on Turun varakkain porvari, omistaa laivoja, maata, turkisaittoja ja myllyjä, harjoittaa koti- ja ulkomaan kauppaa. Kaikki tämä aikana, jolloin naista pidettiin miestä alhaisempana, niin uskonnon kuin lainkin mukaan."


Kristiina Vuoren Kaarnatuuli (2016) perustuu todelliseen Valpuri Innamaan henkilöön. Hän jäi leskeksi 1500-luvulla, kun hänen porvari-miehensä tiettävästi mestattiin maanpetturuudesta herttua Juhanan kukistumisen jälkeen. Kirjan loppupuolella olevasta selvityksestä käy ilmi, että Valpuri Innamaa ryhtyi asiakirjojen mukaan hoitamaan Innamaan kauppahuonetta miehensä kuoleman jälkeen, eikä alku ollut helppo. Asiakirjojen perusteella Valpuri oli kaikkiaan neljästi naimisissa. Tarinaan jää väistämättä aukkoja - ja niitä aukkoja Kristiina Vuori paikkaa kirjassaan Kaarnatuuli.






Helmet-lukuhaasteen kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Maeve Binchy: Punapyökin varjossa

Eddie Barton oli kuudentoista ja rakastunut. Hän meni Barnan metsään. Oli hyytävän kylmä, mutta se ei häntä häirinnyt. Hän löysi vanhan puunrungon ja istui ajattelemaan tätä uutta käännettä elämässään.


Maeve Binchystä on nopeasti tullut yksi lempikirjailijoistani. Kuinka hän onnistuukaan pienillä tarinoilla kertomaan suuremman tarinan, kokonaiskuvan. Hänen tarinansa ovat iloisia, surullisia, onnellisia, lempeitä. Tarinat sijoittuvat Irlantiin, menneeseen aikaan, jolloin maailma ei vielä ollut tullut lähelle. Aikaan, jolloin lähetettiin kirjeitä, ja kun lähdettiin toiselle mantereelle, sieltä palattiin vain harvoin. Binchyn käyttämä kieli on niin kaunista, että olen aivan pakahtua.






Punapyökin varjossa (2000, alkuperäiskielellä 1992) kertoo Shancarrigin kylästä, jonka nuoret kasvavat ja huomaavat, ettei elämä aina mene niin kuin on toivonut - ja joskus se on ihan hyvä niin.


Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Hirvisaari Laila: Hiljaisuus

Kuuntelin Laila Hirvisaaren Hiljaisuuden (2016) äänikirjana. Kirja on suhteellisen lyhyt, vain 5 levyä.


Eletään 1940-lukua. Sota on ohi, mutta pienen Inga-tytön mieli on järkkynyt. On tapahtunut jotain, minkä vuoksi Ingalla ei ole äitiä eikä isää, hän asuu isovanhempiensa kanssa, eikä puhu. Ei ole puhunut sanaakaan moneen vuoteen. Koulussa Ingaa haukutaan Nilkku-Inkuksi, opettaja kiusaa, eikä Ingalla ole yhtään ystävää.






Voi Inga! Laila Hirvisaari saa Ingan tulemaan lähelle. Vaikka minusta ensin tuntui, etten saa otetta tarinaan, olin kirjan loppupuolella aivan tarinan lumoissa.


Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Elokuva: Mies joka rakasti järjestystä

Vaihteeksi elokuvapostaus. Mies, joka rakasti järjestystä perustuu Fredrik Backmanin romaaniin. Romaania en (valitettavasti) ole lukenut, mutta ainakin elokuva oli loistava.

Ove on menettänyt puolisonsa ja haluaa seurata perässä. Ei kuitenkaan ole ihan helppoa kuolla, kun on pidettävä huolta, ettei tarkkaan vaalittu naapurusto mene hunningolle ja ajele autolla missä sattuu.


Täytynee hankkia jotain luettavaakin Fredrik Backmanilta, sillä pidin myös hänen Britt-Mariestaan.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara?

Heti sopivassa välissä mä nakkaisin DVD:llä vesilintua tai upottaisin sen lintujen juoma-altaaseen tupakantumppien sekaan. Kyllä mä yhden kundin osaisin hävittää, ja mitä siitä, että Inkeri ottaisi menetyksen raskaasti. Sen Rauskin vanhemmista puhumattakaan. Mä tulvahdin täyteen pahaa tahtoa, ja se oli erittäin elähdyttävä tunne. Mä olin uudelleen syntynyt siskon perkele!

Tuija Lehtisen Missä olet, Sara? (2009) kertoo Pinjasta, kymmenen vuotta aiemmin julkaistujen Sara-kirjojen pikkusiskosta. Pinja tuskin muistaa kadonnutta Sara-siskoaan, mutta kuulee jatkuvasti muistuttavansa tätä. Pinja ryhtyy penkomaan asiaa ja selvittämään mihin sisko on kadonnut, ja mitä hänen elämässään oikein on tapahtunut. Äiti on kauhuissaan seuratessaan Pinjan muodonmuutosta: joutuuko hän kokemaan kaiken uudestaan?



Nostalgiapaukkuna Missä olet, Sara? kyllä menettelee, mutta omilla jaloillaan se ei valitettavasti seiso.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kaisa Ikola: Koivurannan Grace

-Oletko sinä koskaan aiemmin tehnyt mitään hänen selkänsä takana? 
-Tietysti olen, Betty puuskahti. -Minä tarkoitan… mitään tällaista? Elizan kädet olivat pysähtyneet kesken kaiken, kun hän oli laskostamassa takaisin laukkuun niitä asuja, joita ei ollut lopulta kelpuuttanutkaan Bettylle. -Tarkoitatko, että pyrkinyt näyttämään mahdollisimman — miten sinä sen sanoit — herkulliselta lähteäkseni salaa ulos vieraan miehen kanssa? Toivottavasti et kysy tosissasi!

Sodan jälkeen Kaisa Ikolan Betty-sarjassa siirrytään seuraavaan sukupolveen. Ajassa on siirrytty kymmenkunta vuotta eteenpäin ja Gracesta tulee kirjan päähenkilö. Muutamassa luvussa päästään vielä seuraamaan Bettyn ajatuksenjuoksua, kuten esimerkiksi tämän kirjoituksen alun lainauksessa. Todellakin, sota on ohi, ja tässä kirjassa tapahtumia riittää. Sodan varjot ovat kuitenkin jättäneet jälkensä kaikkiin, jotka sodan muistavat.

Grace vaikuttaa olevan aivan äitinsä tasolla järjestellessään toisten sydämenasioita. Hänen omaakin sydäntään jo tavoitellaan, vaan sitä ei saa omakseen kukaan - vai saako sittenkin? Lue itse. Grace on julkaistu netissä ilmaisena blogikirjana kuten sarjan aiemmatkin osat. Kirja on ihan loistava ja ansaitsee lukijansa ehdottomasti.

-Kaikki pelkäävät jotakin, ei sillä ole mitään tekemistä normaaliuden kanssa! Jotkut pelkäävät korkeita paikkoja niin, etteivät voi nousta edes portaille, ja toiset eivät uskalla ikimaailmassa kävellä tyhjän torin halki, vaikka kummassakaan asiassa ei ole järjellä ajatellen mitään vaarallista! Ei mikään pelko ole koskaan järkevää!

PS. Sitä paitsi sarjan seuraavaa osaa julkaistaan jo, luku päivässä. Mukaan ehtii vielä hyvin! Maailma kutsuu, Grace

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Marie Kondo: Iloa säkenöivä järjestys

Iloa säkenöivä järjestys on lempeämpi kuin edeltäjänsä Konmari - siivouksen elämänmullistava taika. Se antaa tarkempia neuvoja ja edeltäjästään poiketen myös vaihtoehtoja.





Pölynimuri on hyvä esimerkki. Luovuin siitä, koska se oli vanhanaikainen, ja pyyhin lattiat tunnollisesti paperipyyhkeillä ja puhdistusliinoilla. Lopulta totesin, että siihen meni liikaa aikaa, ja jouduin ostamaan uuden imurin.

No kyllä! Minäkin ajattelin, ettei imuri tuota minulle mitään iloa (en silti aikonut luopua siitä). Mutta ehkä tuottaakin verratuna tilanteeseen, jossa minulla ei olisi imuria! Kirjoittajan esittämä esimerkki kertoo kuitenkin siitä, kuinka erilaisessa kulttuurissa hän elää. Lattioiden pyyhkiminen puhdistusliinoilla? Montakohan neliötä hänen asunnossaan oikein on? Neliöistä puheenollen Konmari antaa esimerkin: Mutta miehen alue, toisin sanoen puolet heidän noin 13 neliömetrin kokoisesta huoneestaan, oli alkanut vaivata häntä. Se panee minut pohtimaan, että jos lähtökohta on se, että pariskunnalla on yhteensä käytössään noin 13 neliömetriä, siellä ei todellakaan voi säilyttää mitään, mikä ei tuota iloa, ei mitään "varmuuden vuoksi".

Ja jos kaikki tavarat ovat yhdessä tai kahdessa huoneessa, lienee täysin mahdollista kantaa kerralla huoneen lattialle vaikkapa kaikki paperitavara. Kun käytössä on hieman enemmän tilaa, kaiken purkaminen kerralla esiin vastaa lähinnä... no kauniisti sanottuna tuhoon tuomittua yritystä. On parempi aloittaa tavoitteesta, joka on mahdollista saavuttaa. Jos tavaraa on liikaa, ja kuvittelee, että ainoa tapa saada järjestystä elämäänsä on käydä kaikki läpi kerralla... No, se voi aiheuttaa sen, ettei koskaan tule aloittaneeksi.

Mutta toisaalta tässä toisessa Konmari-kirjassa kerrotaan, että prosessi voi kestää kuukausia eikä sitä tarvitse saada kerralla valmiiksi. Siksi suosittelisin luettavaksi mieluummin tätä kuin ensimmäistä Konmaria, vaikka tässä todetaankin, että tarkoitus on lukea ensin se ja sitten tämä vasta tarkentaviin kysymyksiin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Mies katsoi ilmassa lentävää kiusankappaletta joka moksahti katuun naisen kiljahduksen saattelemana ja jäi liikkumattomana makaamaan asvaltille. Hän ei voinut uskoa, että ongelma, jonka kanssa hän oli kamppaillut, hoitui kertalaakista. Ilmalento oli niin kova että ukkeli todennäköisesti vaihtaisi hiippakuntaa ja kyynärsauvojen tilalle harpun.






Antti Hautalehdon tarina jatkui dekkarissa Kylmä syli. Nuoria miehiä katoaa ja hukkuu pikkujouluista palatessa, niinhän aina käy. Mutta tällä kertaa Hautalehto tiimeineen alkaa epäilemään, että syy ei olekaan se tavanomainen, vaan joku on ollut osallisena asiassa. Kun vielä harjoitteluun tullut työkaveri löytyy vedenvarasta, on asian selvittelyssä henkilökohtainen sävy.


Minä sitten pidän näistä Rönnbackan Antti Hautalehto-dekkareista. Huumoria, rakkautta, jännitystä. Kaikkea löytyy.



Helmet haasteeseen kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kaisa Ikola: Betty ja myrskyn vuodet

-Ja jos minun mielipiteeni todella kiinnostaa, niin… älkää ihmeessä vain erehtykö kirjoittamaan mitään juhlavan isänmaallisia korulauseita. Minä olen räjähtää joka kerta, kun menen Armstrongin kauppaan ja näen sen typerän julisteen, jossa sotilas osoittaa kotikyläänsä ja kysyy: ”Maasi kutsuu — eikö tämän puolesta kannata taistella!” Totta kai kannattaa, emme me ole idiootteja!
Betty ei olisi uskonut kykenevänsä nauramaan, mutta sen hän nyt teki.
-Se on rekrytointijuliste, hän muistutti.
-Jos minä olisin mies, en tuollaisen julisteen perusteella evääni liikauttaisi, mutisi rouva Wallace. -Miksi ne eivät yksinkertaisesti sano, että värväystoimisto on siellä ja siellä ja avoinna niin ja niin? Kukaan, joka ei elä tynnyrissä, ei voi olla tietämättä, että miehiä tarvitaan. Me kaipaamme tosiasioita ja virkistystä, emme lepertelyä!
Betty parka, joka oli jo hahmotellut ankaran isänmaallista kertomusta urhoollisesta sotilaasta, sysäsi luonnoksen vähin äänin mielestään.



Netissä julkaistun tyttökirjasarjan uusintalukemiseni on edennyt viidenteen - ja ehdottomasti vaikuttavimpaan osaansa Betty ja myrskyn vuodet. Kirjan pdf-versiossa on yli 700 sivua, ja se kattaa ensimmäisen maailmansodan. Aiemmista osista tuttujen henkilöiden kohtaloita seurataan ja Bettyn selviytymistaistelua perheen pienten lasten kanssa puolison ollessa vuosia sotimassa.


”Kun palasin illalla kierrokseltani miesten luota majapaikkaani, kuulin erään vänrikin sanovan: ‘Käsitättekö te, miten Fleming sen tekee? Mies tulee pystymetsästä, ei ole sotilassukua, ei edes aatelinen, veljeilee joukkojen kanssa häpeällisesti. Ja silti miehet ovat valmiit seuraamaan häntä hetkeäkään epäröimättä vaikka helvettiin.’
”Helvettiin! Sinnehän minä olen heitä viemässä, joka päivä, joka hetki, kun annan hyökkäysmerkin, kun soittaja aloittaa. Voisin yhtä hyvin ampua heidät yksitellen siihen juoksuhaudan pohjalle, se kävisi heille nopeammin ja kivuttomammin. 


Kirjoittaja Kaisa Ikola väittää Betty-kirjojaan tyttökirja-fanifiktioksi. Tämän luettuani sanoisin, että jos sarja onkin alkanut aikoinaan fanifiktiona, niin viimeistään Myrskyn vuodet seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja ansaitsisi suuremman yleisön kuin mitä se on blogijulkaisuna löytänyt.


Betty ja myrskyn vuodet löytyy netistä sekä pdf:nä.


Myrskyn vuosien jälkeen sijoittuu jouluna 2015 julkaistu kertomus Ruthista.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Oli helppoa arvata, mitä poliisit epäilisivät. Ja rehellisyyden nimissä hänen oli myönnettävä, että poliisin asemassa hän olisi itse epäillyt samaa.
Mutta Arianna ei ollut poliisi. Hän oli tuntenut Giannin. Hänen oli löydettävä Gianni ja saatava asiohin selitys.

Pääsin viimeinkin ajantasalle Vera Valan Arianna de Bellisistä kertovissa dekkareissa. Jännitys tiivistyy, sillä kaikkein eniten halusin tietää, uhkaako salaperäinen lahko todellakin Ariannaa, hänen lastaan tai hänen läheisiään, kuten aiemmissa romaaneissa on annettu ymmärtää. Ja niin kamalaa kuin se onkin, en tiedä sitä vieläkään.

Kirjan toiseksi päähenkilöksi rikoksia ratkomaan nousee jälleen - kuten edellisessäkin osassa - Ariannan veli Ares. Vatikaani pyytää Aresta selvittämään, onko sarjamurhaajana tuomittu pappi sittenkin syytön, sillä uusia murhia on tapahtunut, vaikka hän on vangittuna. Pappi on suorittamassa tuomiotaan psykiatrisessa hoidossa, samassa paikassa, jossa Arianna uudessa työssään yliopiston tutkijana on vieraillut. Ariannan tutkimuspotilaisiin kuuluu epävakaa Gianni, joka oli sukua Ariannan edesmenneelle puolisolle. Kun Gianni karkaa ja katoaa, suuntautuvat epäilykset häneen.

Onko Gianni syytön? Mitä tapahtui neljä vuotta sitten? Kuka ohjailee näytelmää? Pettääkö Ares pappisvalansa? Mitä Arekselle tapahtuu, kun prologi päättyy sanoihin "Oli aika tappaa"?

Helmet-lukuhaaste kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Kaisa Ikola: Betty ja muutosten aika

Mutta Betty ei puhunut. Ja painostava hiljaisuus peitti koko talon. Ruth ja Duncan melkein kuiskailivat ruokapöydässä, ja jopa pikku Stuart lakkasi esittelemästä oppimiaan uusia sanoja äidille ja vetäytyi rouva Wallacen helmoihin, kun Betty tuli huoneeseen. Rouva Wallace puolestaan alkoi viipyä Koivurannassa päivittäin yli illallisen ja sinnikkästi ylläpitää mielikuvaa normaalista elämästä, mutta vähitellen hänkin alkoi vaimentua.

Neljäs Kaisa Ikolan Betty-kirja astuu Bettyn ja Duncanin elämässä taas askelen eteenpäin. He asuvat omassa kodissaan, naapureilla on omat ongelmansa - vaan niin on Bettyllä ja Duncanillakin. Siitä huolimatta kirjan pohjavire on edelleen se, että kaikesta selvitään ja neuvokkuudellaan Betty saa asiat hoitumaan - vaikka Duncan kommentoikin hänen pelaavan välillä vähän turhan kovaa peliä.

Duncan puisti päätään. –Sinä pelaat joskus pahempaa uhkapeliä kuin kapakoiden korttihait, Sappho. Toivottavasti joskus et vielä häviä kaikkea. 

Bettyn ja Duncanin kasvattityttö Ruth saa viimein viestin isältään ja kutsun luokseen meren yli. Siitä kutsusta seuraakin sitten kaikenlaista huolta!

Mukavaa luettavaa ovat  myös pienet kuvaukset perheen lapsista.

Hän oli myös hyvin huolissaan siitä, olisiko joulupukki tietoinen Archien olemassaolosta, ’kun Arri on niin uusi’. Stuartin suhtautuminen pikkuveljeen on siis muuttunut huomattavasti hyväksyvämmäksi. Hän murehti niin kovasti sitä, saisiko Archie lahjoja, että lopulta Ruth kirjoitti hänen puolestaan joulupukille kirjeen, jossa asiasta mainittiin. Taidettiin siinä mainita myös muutamista kirjeen lähettäjän omista lelutoiveista! 

Betty ja muutosten aika luettavissa blogissa tai pdf:nä.
Jos haluat perehtyä siihen, millaisia kertomuksia Betty tehtaili, voit lukea Villiruusun.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on klassikko, suomalaisuuden suuri tarina. Minulle entuudestaan tuntematon, mutta ei enää kauan. Trilogian ensimmäinen osa sattui eteeni äänikirjana, ja nappasin sen siitä oitis mukaani. Minulla on tapanani kuunnella yksinäisillä työmatkoilla äänikirjoja ja arvelin Täällä Pohjantähden alla -teoksen sopivan loistavasti siihen tarkoitukseen. Ja olin aivan oikeassa.

Näin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna Täällä Pohjantähden alla on myös ajankohtainen. Trilogian ensimmäinen osa kertoo ajasta ennen itsenäistymistä. Itsenäistyminen oli hieno asia, mutta useinkaan ei muistella sisällissotaa, joka luonnollisesti jakoi kansaa. Kansa tosin oli jakautunutta jo ennen sotaa, eihän eriarvoisuus sodasta johtunut.



Äänikirjan lukijana on Veikko Sinisalo, joka on aivan täydellinen, luonteikas lukija. Äänitys on tehty vuosina 1984-1986, ja se on vain digitoitu cd:lle 2007. Veikko Sinisalo, Harri Hyttinen ja kirjailija itse esittävät otteita suurromaanista Ylen Elävässä arkistossa, suosittelen vilkaisemaan. Parasta äänikirjaa, mitä olen koskaan kuunnellut.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Lause oli tuttu, mutta mihin se johtaa? Se johtaa Jussiin, joka raivaa itselleen ja perheelleen torpan paikan raakaan suohon, tekemällä töitä yötä päivää, tuhoamalla terveytensäkin asian eteen. Jussi saa sukunimensä Koskela torpan paikan mukaan, koska siellä se lähellä virtaa. Koski. Jussin vaimo Alma on mukana vain siksi, että Jussilla vaimo olla ja lapsilla äiti, Almalla ei tunnu olevan suurta roolia kirjassa. Ei naisilla ylipäänsä ole tässä kirjassa paljon tekoa, mitä nyt kirkkoherran rouva pyörittelee kirkkoherraa mielensä mukaan, mitä asiaankuuluvasti paheksutaan. Jussi tekee töitä, millään muulla ei ole väliä, ja niin tekee Alma ja samaan kasvavat heidän lapsensakin. Myös muiden kyläläisten elämästä kirjassa kerrotaan. Uuden kirkkoherran suomenkieltä ihannoivan perheen myötä tutustutaan kieliriitaan ruotsin- ja suomenkielisten välillä.

Myöhemmin siirrytään seuraamaan enemmän Jussin pojan Akselin elämää ja ylipäänsä kyläläisten jakautumista punaisiin sosialisteihin ja suomettarilaisiin. Jussi, joka on raivannut torppansa raa'asta maasta, menettää kolmanneksen maistaan. Akseliin syntyy tästä synkkä katkeruus, mikä edistää Akselin sosialismia. Räätäli Halme on sosialistien johtohahmo kylällä, kun sosialismi ja työväenliike valtaavat alaa.

Akselin ja Elinan rakkaustarina saa myös tässä osassa alkunsa, kun Akseli nuoreksi, vahvaksi, isänsä veroiseksi raa'an työn tekijäksi kasvettuaan huomaa, että naapuriperheen nuoremmasta tyttärestähän on tullut huomaamatta nainen. Ja vielä kaunis nainen.

Olen nuorena lukiolaisena lukenut Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, ja pidin siitä huomattavasti ennakkokäsityksiäni enemmän. Ja huomattavasti elokuvaa enemmän, mikä on ehkä väärin sanottu, koska Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen elokuvaversio on saavuttanut Suomessa melkoisen kulttimaineen. Silti minusta kirja on helppolukuinen ja hahmoja on helpompi seurata kirjassa kuin kummassakaan elokuvassa.

Tällä romaanitrilogian ensimmäisellä osalla osallistun kirjablogien Klassikkohaasteeseen.
Lisäksi osallistun Helmet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Niin no, aina välillä on huono omatunto siitä, miten kohtelin Lula Annia silloin kun se oli pieni. Mutta pitää ymmärtää, että tyttöä oli suojeltava. Ei se tiennyt maailmasta mitään. Röyhkeäksi tai nokkavaksi ei kannata ruveta edes silloin kun on oikeassa. Ei sellaisessa maailmassa, jossa saattaa joutua nuorisovankilaan jos väittää vastaan tai tappelee koulussa; maailmassa jossa on aina se viimeinen joka palkataan ja ensimmäinen joka saa potkut.

Toni Morrison on yhdysvaltalainen musta naiskirjailija. Hänelle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1993 ja luin häneltä jotain lukiossa. Se saattoi olla Minun kansani, minun rakkaani, mutta aivan varma en ole. Muistan kuitenkin, että kyseinen kirja ja kirjailja teki minuun suuren vaikutuksen. Nyt olikin korkea aika tutustua kirjailijan uudempaan tuotantoon.

Luoja lasta auttakoon lähes pelotti minua. Otsikko kuulosti vaikuttavalta ja hurjalta. Mitä kirjassa tapahtuu, jotta kirja voidaan nimetä näin? Luoja lasta auttakoon on kuitenkin nimeään lempeämpi. Bride - joka on syntynyt Lula Annina - on aikuinen, musta, menestynyt nainen. Lapsuudessa on kuitenkin omat kipeät kohtansa, samoin hänen poikaystävällään Bookerilla. Bride yrittää tehdä sovinnon historiansa kanssa ja epäonnistuu. Booker jättää hänet, eikä Bride voi ymmärtää miksi. Osoittautuukin, ettei Bride ole oikeastaan tuntenut Bookeria lainkaan.

Kirjassa sukelletaan eri hahmojen sisään ja kerrotaan tarinaa välillä muidenkin hahmojen suulla. Sweetness, Briden äiti, pääsee ääneen kertomaan, miten järkyttävältä tuntui synnyttää lapsi, joka oli mustempi kuin kumpikaan vanhemmistaan. Toni Morrisonin kuvaus saa lukijansa lähes vapisemaan rotuerottelun edessä.

Bride oli valittanut äidistään ja sanonut, että Sweetness inhosi häntä hänen mustan ihonsa vuoksi.
"Värihän se vain on", oli Booker sanonut. "Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti."

Helmet-lukuhaaste kohta 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Herta Müllerin Keltaisessa kirjastossa julkaistulla romaanilla "Tänään en halunnut tavata itseäni" (1997, suom. 2010) on kiehtova nimi. Niin kiehtova, että tuntui siltä, että romaaniin on pakko tarttua.


Eletään Ceausescun Romaniassa. Nuori nainen, tehdastyöläinen, on kutsuttu. Tänään jälleen, koko ajan useammin ja useammin. Koko romaani tapahtuu hänen kulkiessaan raitiovaunulla kohti kuulusteluja ja hänen ajatellessa elämäänsä ja havainnoidessaan ympärillä olevia matkustajia.

Sinun käytöksesi takia kaikkia tämän maan naisia pidetään ulkomailla huorina.
Miten niin, eiväthän ne laput edes päätyneet Italiaan.
Kiitos työkaveriesi huolenpidon, hän sanoi.
Miten niin huorina, minähän halusin vain yhden italialaisen, ja halusin mennä sen kanssa naimisiin. Huorat haluavat rahaa, eivät naimisiin.
Avioliiton perusta on rakkaus, vain rakkaus, tiedätkö sinä edes mitä se sellainen on. Halusit myydä itsesi niille Marcelloille kuin joku saasta.
Miten niin saasta, olisin rakastanut sitä Marcelloa.

Kirjan kertoja on sujauttanut Italiaan menevien vaatteiden taskuun lappuja, joissa on hänen yhteystietonsa. Laput on löydetty ja kerätty pois, hän on saanut potkut työstään ja kulkee kuulustelusta toiseen. Kun hän sanoo kotona miehelleen Paulille, ettei enää mene, Paul lohduttaa: Jos sinä et mene, ne tulevat hakemaan, ja sitten ne saavat sinut iäksi.

Tänään en halunnut tavata itseäni on vaikuttava, lähes runollinen lukukokemus. Mutta aavistuksen vaikealukuinen, sillä romaania ei ole jaettu lukuihin tai kappaleisiin. Kaikki tapahtuu yhtenä pötkönä, yhden matkan aikana.

Osallistuu Helmetin lukuhaasteen kohtaan 19, yhdenpäivänromaani.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

J.K. Rowling: Harry Potter ja kirottu lapsi

"Yhdentekevää mitä olet tehnyt tai kenet pelastanut, minun perheelleni sinä olet alituinen kirous, Harry Potter."


Jack Thornen J. K. Rowlingin luvalla kirjoittama kahdeksas Harry Potter on herättänyt valtavaa huomiota. Kyse on näytelmän käsikirjoituksesta, ja ajallisesti se sijoittuu viimeisen - siis sen seitsemännen - Harry Potterin loppunäytöksen jälkeiseen aikaan. Kun Kuoleman varjelukset päättyi King's Crossiin asemalle lasten noustessa Tylypahkan junaan, tämä teos alkaa juuri siitä.




Harry Potter työskentelee taikaministeriössä ja hänellä on kolme lasta. Albus, joka kuuluu Luihuiseen, ei ole koskaan tuntenut olevansa isänsä hyväksymä ja riittävä. Hän ystävystyy Scorpius Malfoyn kanssa, jonka taakkana ovat puolestaan huhut, että hän olisikin itsensä Voldemortin poika.


Albus haluaa osoittaa, että hänestäkin on johonkin, ja niin hän sotkeutuu ystävänsä kanssa ajankääntäjän avulla aikaan ja niin näemme miten olisi voinut käydä, jos historia olisi mennyt eri tavoin.


Mitä tästä nyt sanoisi? Harry Pottereista on varmaankin kirjoitettu fanifiktiona kaikki mahdolliset skenaariot näiden vuosien aikana, myös ajankääntäjän käytöstä historian muuttamiseen. Harry Potter ja kirottu lapsi ei käsittääkseni paljoa poikkea näistä fanien kirjoittamista teksteistä. Jos tämä todellisuus ei miellytä, niin siitä vain valitsemaan.


Helmet haasteeseen kohta 31. Fantasiakirja