keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Diana Gabaldon: Lordi John ja paholaisen korttipakka

Lordi John ja paholaisen korttipakka (2009) koostuu kolmesta itsenäisestä pienoisromaanista. Jos on aikeissa lukea lordi Johnista kertovat spinn offit järjestyksessä, ensimmäinen pienoisromaani "Lordi John ja Hellfire-klubi" on niistä kaikkein ensimmäinen. Kirjan esipuheessa Diana Gabaldon kertoo niiden (ja muiden lordi Johnista kertovien tarinoiden) syntyneen koko lailla vahingossa. Hellfire-klubi syntyi, kun Gabaldonia pyydettiin kirjoittamaan novelli historiallisten rikoskertomusten antalogiaan.

Grey oli nähnyt taistelukentillä riittävästi tietääkseen tilanteen jo ennen kuin näki lasittuneen katseen ja kalmankalpeat kasvot. Hän tunsi syvällä sisimmässään kipeän piston aivan kuin häntäkin olisi tökätty teräaseella.

Lordi John todistaa nuoren miehen murhaa. Kuka on syyllinen ja mistä murha johtui? Lordi John ei voi antaa asian olla vaan ryhtyy selvittämään asiaa ja päätyy aikamoiseen vaaraan itsekin Hellfire-klubilla. Hellfire-klubin henkilöhahmoissa kartalla pysyminen on aika sekavaa, mutta sehän on tuttua Gabaldonin kirjoista muutenkin. Ainakin Matkantekijä-sarjan viimeisimmissä osissa henkilöitä vyörytetään jo sellaisella vauhdilla, että muistelen sen lähinnä ärsyttäneen. Viimeksi lukemassani sarjan kolmannessa osassa Matkantekijä, sitä ongelmaa ei muuten ollut. Tai ainakaan ongelma ei ollut niin paha.

Lordi John ja riivaajatar on pienoisromaaneista toinen, ja kronologisessa järjestyksessä kuuluu romaanien Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta väliin. Riivaajattaressa on jälleen viittauksia ja tuttuja henkilöitä "Lordin yksityisasiasta". Majuri Grey on yhteysupseerina Preussissa, tosin majoittuneena mukavasti prinsessan kartanoon. Eräs sotilas on kuollut, ja sotilaiden joukossa liikkuu huhu "riivaajattaresta", demonista joka tunkeutuu yöllä miesten uniin. Tätä Grey sitten selvittelee.

Lordi John ja sotilaan haamu jatkaa hieman yliluonnollisella linjalla, haamuineen ja kuolleen sotilaan kasvoineen. Pienoisromaanissa tutkitaan kirjassa Lordi John ja veitsenterän veljeskunta tapahtunutta tykin räjähdystä. Olisiko lordi John voinut olla syyllinen siihen annettuaan väärät ohjeet? Tai kenties käytetty ruuti on tullut lordi Johnin velipuolen Edgarin ruutitehtaalta ja se on ollut epävakaata?

Percivalista ei puhuta enää mitään, mutta sen sijaan lordi John jatkaa Jamien kaihoamista.

Olen etsinyt oikeaa kronologiaa kirjoille Dianan Gabaldonin omilta nettisivuilta ja kirjojen suomennoksia Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta.
  1. Muukalainen
  2. Sudenkorento
  3. Matkantekijä
    • Lordi John ja Hellfire-klubi (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Lordin yksityisasia
    • Lordi John ja riivaajatar (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Lordi John ja veitsenterän veljeskunta
    • Lordi John ja sotilaan haamu (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Armeijan käytäntö (kirjassa Tulivana)
    • Skottilainen vanki
    • Lordi John ja zombien vitsaus (kirjassa Tulivana)
  4. Syysrummut
  5. Tuliristi
  6. Lumen ja tuhkan maa
  7. Luiden kaiku
  8. Sydänverelläni kirjoitettu
    • Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa (kirjassa Tulivana)
    • Välitila (kirjassa Tulivana)
    • Kokemattomat (kirjassa Kokemattomat ja muita kertomuksia)
Lisäksi mukaan haasteeseen Uudelleen luettua.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Antti Heikkinen: Mummo

- Hyvä kun ette lähteny. Ennemmin näpsitään omalla sakilla turpaan kun ruvetaan teurastamaan, Esteri kiitteli isää.

Jotenkin minä taas kuvittelin saavani jotain aivan muuta kuin sain. Nimittäin luettavakseni. Antti Heikkisen Mummo (2017) olikin romaani Maijasta (mummosta) ennen kuin hänestä tuli mummo. Ja kenen mummo hänestä sitten tulikaan, vai olikaanko hän sitten oikeastaan sitäkään? Mummo kertoo myös Marja-Liisasta, josta tulee äiti, ja nämä luvut on kyllä kiitettävän selkeästi erotettu toisistaan.


Muutaman Antti Heikkiseltä lukemani romaanin jälkeen alkaa jo tunnistaa hänen oman kirjoittajanäänensä tekstin takana, eikä siinä mitään. Pidän hänen äänestään enemmän kuin vaikkapa Katja Ketun äänestä, joka saa mielestäni kaikki hahmot tuntumaan samoilta.
Kaiken kaikkiaan Mummosta jäi hyvä mieli lukemisen jälkeen.

- On teidän päästävä täältä pois. Jos te jäätte tänne, teistä tulee tollaisia Mareja, Lasseja ja Jooseppeja. Maailma ja tieto eivät tule teidän luoksenne, teidän on mentävä niiden tykö. Ette te voi lopun ikäänne katsella mäkiä toisten mäkien päältä ja kuseskella haavoihinne. Tiedätteks, ei Jumala välitä siitä, teettekö te töitä torstaina vai sunnuntaina. Jos sellaista nyt edes on. Mua on alkanut masentaa täällä oleminen, vaikka te olettekin ihania te kaksi. Mä tahtoisin takaisin Helsinkiin ja mä haluaisin viedä teidät mukanani.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Toinen tuntematon

Novellikokoelma Toinen tuntematon (2017) on osa Suomen 100-vuotisjuhlintaa, ja sopii siksi hyvin tähän itsenäisyyspäivään. Tuntemattomasta sotilaasta on tullut ihmisten mielissä lähes synonyymi Suomen itsenäisyydelle. Silti monikaan tuntemistani ihmisistä ei ole Tuntematontaan lukenut, mikä on minusta vähän harmi. Itse luin Tuntemattoman sotilaan lukiossa ja pidin siitä enemmän kuin kummastakaan siihen mennessä tehdystä elokuvasta. Ihan totta!
Myös keväällä ensimmäistä kertaa lukemani Täällä pohjantähden alla -trilogia teki minuun suuren vaikutuksen, joten molempien Väinö Linnan klassikotekstien lukemista uskallan suositella.

Toinen tuntematon on ikään kuin Tuntemattoman sotilaan fanifiktiota. Joukko suomalaisia nykykirjailijoita kertoo oman näkemyksensä siitä, millaisia naiskohtaloita Tuntemattoman sotilaan taakse voisi kätkeytyä. Kaikki novellit eivät minua koskettaneet, ja viime metreillä lukeminen meinasi hyytyä, mutta sinnittelin ohi sen hetken ja palautin kirjan kirjastoon viimeisenä palautuspäivänä - luettuna. Tällä kertaa ei siis lainauksia kirjasta.



Toinen tuntematon on lukijaystävällinen, sillä ennen novellia on aina katkelma alkuperäisteoksesta ja kontekstista, johon novelli pohjautuu. Jos etsii nopealukuista välipalaa, tämä sopii siihen hyvin.

Osallistuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Sota ei ole aivan oma ykkösaiheeni.

Hyvää itsenäisyyspäivää 100-vuotiaassa Suomessa!

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Diana Gabaldon: Lordi John ja veitsenterän veljeskunta

"Veljesi ei taidakaan olla ainoa kovapäinen perheessänne."
"Sitä on suvussa", Grey sanoi. "Mennäänkö sisään?"

Lordi John -luku-urakkani jatkuu. Lordi John ja veitsenterän veljeskunta (2008) alkaa jo viidellä ja puolella sadalla sivullaan tuntua urakalta, mutta ei se mitään. Tosin täytyy todeta, että ellei ole koukuttunut Matkantekijä-sarjaan, en ymmärrä kuka jaksaisi lukea lordi Johnista pelkästään näiden romaanien vuoksi. Uuvuttavaa. Mutta Jamie Fraser -faneille mielekästä luettavaa, sillä Jamie vilahtaa useammassakin pätkässä. Tosin vain pätkittäin, mutta ainakin Johnin ajatuksissa sitäkin useammin. Tähän kirjaan sijoittuu sama ajanjakso, jolloin Matkantekijässä Geneva kuolee. Vielä ollaan kuitenkin kaukana siitä hetkestä, kun monia vuosia myöhemmin Jamie toteaa vaimolleen Clairelle lordi Johnin olevan luotettava ystävä.


Veitsenterän veljeskunnassa lordi John selvittää kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen isänsä kuolemaan liittyvää mysteeriä. Lisäksi hänen äitinsä on menossa uusiin naimisiin ja uuden isäpuolen kautta sukuun liittyy velipuoli - tai sen tapainen - Percival Wainwright. Onpas hauskaa seurata lordi Johnia romanssin pauloissa! Mutta sittenhän se hyytyy melkein alkuunsa, harmillista sinänsä.

Suosittelen vahvasti lukemaan lordi John -sarjan kronologisessa järjestyksessä, sillä suuri osa tarinasta rakentuu (näköjään) aina aiempien osien päälle. Edellisellä lukukerralla en ole niin tehnyt, nyt olen nauttinut kertomuksesta aivan eri tavalla.

Olen etsinyt oikeaa kronologiaa kirjoille Dianan Gabaldonin omilta nettisivuilta ja kirjojen suomennoksia Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta.
  1. Muukalainen
  2. Sudenkorento
  3. Matkantekijä
    • Lordi John ja Hellfire-klubi (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Lordin yksityisasia
    • Lordi John ja riivaajatar (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Lordi John ja veitsenterän veljeskunta
    • Lordi John ja sotilaan haamu (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Armeijan käytäntö (kirjassa Tulivana)
    • Skottilainen vanki
    • Lordi John ja zombien vitsaus (kirjassa Tulivana)
  4. Syysrummut
  5. Tuliristi
  6. Lumen ja tuhkan maa
  7. Luiden kaiku
  8. Sydänverelläni kirjoitettu
    • Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa (kirjassa Tulivana)
    • Välitila (kirjassa Tulivana)
    • Kokemattomat (kirjassa Kokemattomat ja muita kertomuksia)
Lisäksi mukaan haasteeseen Uudelleen luettua.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

- Kuule Maria, kai sä olet jo oppinut, että jotkut ihmiset ovat luonnostaan pahoja?

Maria Kallio jatkaa tutkimuksiaan Leena Lehtolaisen dekkarissa Viattomuuden loppu (2017). Maria Kallio johtaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastoa. Marialla on tiimissään pari uutta tyyppiä ja neljän hengen osastolle selvitettäväksi murha. Nainen, joka on tuomittu vankilaan nuorten poikien hyväksikäytöstä, on surmattu vapautumispäivänä. Onko joku hänen uhreistaan seurannut hyväksikäyttäjänsä elämää ja tarttunut tilaisuuteen? Yllättävän monella tuntuu olleen mahdollisuus siihen.


Viattomuuden loppu tuntui jotenkin alleviivaavalta, eikä ehkä iskenyt ihan täysiä. Mutta hyvä jatkumo Maria Kallio -dekkareihin kuitenkin. Samantyylinen vaikutelma jäi pari vuotta sitten Surunpotkusta, sarjan edellisestä osasta.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

"Meillä on syytä epäillä O'Connellia vakoojaksi."
Greyn mielessä ällistys ja pettymys kilpailivat tietynlaisen tyydytyksen kanssa. Hän oli tiennyt, että jokin haiskahti Brewster's Alleyn jutussa - eikä se ollut turska.

Lordin yksityisasia (alkuteos 2003, suom. 2006) löytyi omasta hyllystäni, ja olen sen siis joskus lukenut. Aikaa siitä oli, eikä se muistaakseni tehnyt minuun erityistä vaikutusta edellisellä kertaa. Nyt kun luen lordi Johnista kertovaa spin off -sarjaa uusiksi, huomaan, että järjestyksellä on väliä näitä lukiessa. Ajallisesti ennen Lordin yksityisasiaa kuuluu novelli (tai pienoisromaani) Lordi John ja Hellfire-klubi, johon tässäkin viitataan. Osaa tekstistä on vaikea ymmärtää, ellei ole Hellfirea lukenut - tai oikeastaan voi olla, vaikka olisikin lukenut. Piti ihan miettiä kahdesti, että mitä siinä edellisessä tekstissä oikein tapahtuikaan.

Lordi John Grey saa vahingossa selville jotain, joka estää hänen serkkutyttönsä kihlauksen. Samaan aikaan kun hän ryhtyy selvittelemään, kuinka kihlauksen voisi säädyllisesti purkaa, hän päätyy selvittämään erään murhatun sotilaan kohtaloa. Molemmat tehtävät olisivat kuuluneet hänen isoveljensä hoidettaviksi, mutta tämä hyväkäspä on juuri nyt matkoilla.

Lordin yksityisasia on samantyylistä yksityiskohtien ja henkilöiden vyörytystä kuin Gabaldonin romaanit yleensäkin. On vaikea perustella mikä siinä miellyttää, ehkä on vain hauskaa lukea lisää Matkantekijä-sarjassa tutuksi tulleesta lordi John Greystä. Mukava välipala, ja sitä paitsi sivumäärältään ihan kohtuullisen kokoinen romaani.

Olen etsinyt oikeaa kronologiaa kirjoille Dianan Gabaldonin omilta nettisivuilta ja kirjojen suomennoksia Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta.
  1. Muukalainen
  2. Sudenkorento
  3. Matkantekijä
    • Lordi John ja Hellfire-klubi (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Lordin yksityisasia
    • Lordi John ja riivaajatar (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Lordi John ja veitsenterän veljeskunta
    • Lordi John ja sotilaan haamu (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
    • Armeijan käytäntö (kirjassa Tulivana)
    • Skottilainen vanki
    • Lordi John ja zombien vitsaus (kirjassa Tulivana)
  4. Syysrummut
  5. Tuliristi
  6. Lumen ja tuhkan maa
  7. Luiden kaiku
  8. Sydänverelläni kirjoitettu
    • Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa (kirjassa Tulivana)
    • Välitila (kirjassa Tulivana)
    • Kokemattomat (kirjassa Kokemattomat ja muita kertomuksia)
Lisäksi mukaan haasteeseen Uudelleen luettua.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Mma Ramotswe nauroi. "Kuvittelevatko miehet tosiaan, että meitä voi huijata niin helposti?" hän kysyi. "Pitävätkö he meitä typerinä?"
"Ilmeisesti pitävät", Mma Pekwane sanoi.

Olen kyllä kuullu Alexander McCall Smithin luomasta Botswanan ensimmäisestä naisyksityisetsivästä Mma Ramotswesta aiemminkin, miten olisin voinut välttyä siltä? Itse tutustuin häneen kuitenkin ensimmäistä kertaa. Päätin aloittaa alusta, eli sarjan ensimmäisestä osasta Naisten etsivätoimisto nro 1 (2010).



Kansi on värikäs ja vie ajatukset Afrikkaan. Kirja lähtee liikkeelle kaukaa, Mma Ramotswen lapsuudesta saakka, mikä hämmensi hieman aluksi. Tässä dekkarissa ei selvitelläkään yhtä tosi hankalaa juttua, kuten dekkareissa yleensä. Mma Ramotswen ratkoo sen sijaan useita pieniä ja arkisia, ja välillä vähän vähemmän arkisiakin ongelmia. Esimerkiksi hänen luokseen tulee vaimo, joka pelkää miehensä olevan uskoton, tai isä, joka haluaa tietää onko tyttärellä epäsopiva poikaystävä. Niitä tavallisia. No, ehkä länsimaissa yksityisetsivä ei saa asiakkaakseen tytärtä, joka ei ole nähnyt isäänsä lapsuuden jälkeen, ja jonka isä on nyt palannut ja muuttanut asumaan tyttären passattavaksi. Botswanassa kysymys kuuluu, onko isä todella oikea isä. Jos on, niin ok, tytär ottaa hänet luokseen, mutta ellei, olisi kiva että vieras mies häipyisi hänen kodistaan. Tämänkin Mma Ramotswe selvittää, ja ihan ilman dna-testejä.

Mma Ramotswe on lämminhenkinen ja näppärä etsivä. Ehkä hänen käyttämänsä keinot ovat joskus hieman epätavallisia, mutta ainakin ne tehoavat. Pidin Mma Precious Ramotswesta kovasti ja varmasti vielä palaan hänen seuraansa. Ja onhan sarjassa useita osia, joten ei lukeminen lopu ihan heti kesken.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet

- On kummallista, kun kaikki näyttävät ajattelevan, että minun on mentävä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, sanoi Anna ärtyisästi.
- Siksi, että te olette luodut toisillenne, Anna. Sinun ei tarvitse nakella niskaasi. Asia on niin.

Anna pääsee kuin pääseekin korkeakouluun, sillä naapurin Rachel Lynde muuttaa Vihervaaraan ja voi auttaa Marillaa niissä töissä, mistä tämä ei enää heikentyneen näkönsä vuoksi yksin selviydy. Korkeakoulu sijaitsee Nova Scotiassa, mistä on pidempi matka Annan kotiin Prinssi Edwardin saarelle, ja siksipä sieltä voikin matkustaa kotiin vain kahdesti vuodessa.

Gilbert lähtee myös opiskelemaan samaan korkeakouluun, samoin Annan vanha ystävä Priscilla Grant. Siellä hän ystävystyy Philippa Gordonin kanssa ja päätyy myöhemmin asumaan yhdessä heidän ja toisen vanhan ystävänsä Stella Maynardin kanssa. Ilmeisesti tämä yhteisasuminen on tehnyt minuun aikoinaan suuren vaikutuksen, koska oikein odotin pääseväni lukemaan siitä. Itse asiassa muistelin, että se olisi tapahtunut Runotytöissä, ja olin oikein pettynyt, kun Emilia ei päätynytkään kimppakämppään ystävien kanssa. No, ei se oikein Emilialle olisi sopinutkaan, mutta Annalla on pienessä Karoliinan majassa oikein hauskaa.


Lukija toki jälleen tietää, että Annan on tarkoitus päätyä yhteen Gilbertin kanssa, mutta silti esiin marssitetaan tumma ja surumielinen kosija Roy Gardner, joka on kuin suoraan Annan nuoruusiän unelmista - tosin iällähän Anna ei vielä siinäkään vaiheessa ole pilattu. Jos hän aloitti opettajana 16-vuotiaana, teki sitä työtä 2 vuotta. Korkeakoulussa Anna oli käsittääkseni nelisen vuotta, joten silloin hän olisi kirjan päättyessä 22-vuotias. Saatan tosin olla väärässäkin näissä laskuissani.

Lisäksi Annan mustasukkaisuutta herätellään sillä, että Gilbert saattelee Helena-nimistä kaunotarta. Mutta tokihan myöhemmin käy ilmi, että Gilbert on saatellut tyttöä vuosikaudet täysin platonisin tuntein, sillä koko ajan halutaan korostaa sitä, kuinka puhtoisesti Gilbert on rakastanut Annaa lapsesta saakka.

Annan nuoruusvuodet
Anna ystävämme

Osallistuu haasteisiin Uudelleen luettua ja Ajattomia satuja ja tarinoita 2.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Tuula Kallioniemi ja Leena Lumme: Konstan kotiaapinen

Näkymätön kurapuuro lentää lattialle. Konsta on vähällä purskahtaa itkuun. Hän ei uskalla katsoa opettajaan.
- Anteeksi, Konsta sopertaa.
- Hupsista! Inna sanoo. - Sattuuhan niitä vahinkoja. Minäpä kutsun siivoojan korjaamaan jäljet.
Ja hetken kuluttua siivooja, joka on tietysti jälleen Inna, kipaisee paikalle riepu kourassaan ja luuttuaa näkymättömän kurapuuron lattialta.



Konsta, reipas 5-vuotias, käy naapurin 3-luokkalaisen Innan pitämässä leikkimökkikoulussa. Ai että, aikuinen äiti-lukija ihailee sekä leikkimökkikoulun pieniä oppilaita että vähän isompaa opettajaa. Tosi herttainen kirja, nopealukuisia pätkiä, jotka sopivat ilta-saduksi eivätkä pelota ketään. Opettavainenkin kirja on, sillä Konsta ja naapurin Anni oppivat syksyn mittaan monia uusia asioita. Meillä äidin lisäksi myös lapset pitivät Konstan kotiaapisesta (2001) kovasti.

Konstan kotiaapinen lainattiin kirjastosta, koska pidimme kovasti Konsta, eka A:sta.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Simona Ahrnstedst: Unelmia & yllätyksiä

"Luin sen lehdestä", Beatrice tunnusti.
"Luetteko te lehtiä?"
Beatrice pani merkille, ettei Seth pystynyt peittämään hämmästystään. Ne miehet.
"Silloin tällöin vaivaan pikkuruisia aivojani ja kahlaan läpi jonkun artikkelin", hän sanoi kuivasti ja sai Sethin nauramaan ääneen.
"Olen loukannut teitä. Pyydän anteeksi. Elämme kehittyneitä aikoja", mies sanoi.

Luin Simona Ahrnstedstin Sitoumuksia pari vuotta sitten. Kuvasin sitä koukuttavaksi ja kiehtovaksi, pidin tarinaa hyvänä ja päähenkilöitä sympaattisina. No, niin pidän myös Unelmia & yllätyksiä (alkuteos 2010, suomennos 2013), mutta olisiko suomennosta voinut mitenkään nimetä toisin? Nimi ei ole mielestäni kauhean onnistunut, vaikka yleensä en kirjojen nimistä nurisekaan. Alkuperäinen nimi on Överenskommelser, joka tarkoittaa google-kääntäjän mukaan "Sopimukset". Kuvaa ainakin kirjaa paremmin kuin Unelmia ja yllätyksiä. No, kirjailijalla ehkä ei voi olla sekä kirjaa Sitoumuksia että Sopimuksia, mutta Sitoumuksiahan on suomennettu vasta 2014, seuraavana vuonna, joten ei senkään olisi pitänyt olla esteenä. Ilmeisesti nimellä on haluttu viitata Austenin tuotantoon, ja kirjaa on markkinoitu Austenin tyylisenä. No jaa.

Lainasin kirjan tutun kirjailijan houkuttamana kirjastosta, mutta typerä nimi sai minut viivyttelemään kirjan avaamista ainakin kolme kuukautta, kunnes päätin, että nyt se on joko luettava tai palautettava.


Lähtökohta on hyvin perinteinen - ehkäpä jopa kliseinen. Eletään vuotta 1880. Beatrice on orpo, ja asuu setänsä taloudessa. Isä on tosin ennen kuolemaansa huolehtinut Beatricen kasvatuksesta jokseenkin huolettomasti, antamalla hänen lukea kaikenlaista kirjallisuutta ja jättämällä tytön matkojensa ajaksi vaihtevaaan hoitoon. Avioliiton ajatteleminen alkaa olla ajankohtaista, ainakin setä Wilhelm on sitä mieltä. Niin on Beatrice itsekin tavattuaan oopperassa liikemies Seth Hammerstaalin. Sedällä on tosin toisenlaiset suunnitelmat ja tavoitteet Beatricen avioliitolle...

Seth astelee oopperassa näyttämälle rakastajattarensa käsipuolessa, joten on alusta lähtien selvää, että no niin, tässä ei taida olla kovin siveä kirja kyseessä. Beatrice livahtaa sinne tänne suutelemaan Sethin kanssa ja on valmis antautumaankin hänen käsiinsä, noin niin kuin kuvaannollisesti (ja käytännöllisesti sanoen). Kukaan ei kuitenkaan kertaakaan kiinnitä huomiota suutelukohtauksiin tai Beatricen katoamisiin. Lisäksi kuvioissa on toki mukana myös perverssi ja irstas serkkupoika, vanha ja iljettävä kreivi sekä loppupuolelle haetaan eloa asiaan täysin liittymättömällä prinssiparalla, joka saattaa olla tai olla olematta Beatricen rakastaja.

Mutta rakkaus kaiken voittaa, ja näistä epäkohdista huolimatta Unelmia ja yllätyksiä on aivan kelpo romanttista viihdettä hömpänhaluiselle lukijalle.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

- Minä tahtoisin mielelläni tuoda maailmaan vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveksivasti. - En välitä hankkia ihmisille enemmän tietoa - vaikka se on tietysti kaikkein jaloin tavoite -, mutta haluaisin mielelläni listä heidän viihtymystään, antaa heille jonkin pienen ilon tai onnekkaan ajatuksen, jota he eivät olisi saaneet, ellen minä olisi syntynyt maailmaan...

Anna ystävämme (1909, suomennettu 1921) on L. M. Montgomeryn klassikko-tyttökirjasarjan toinen osa. Anna päätyi edellisen kirjan lopussa luopumaan korkeakoulupaikastaan ja aloittamaan syksyllä kotikylällään opettajana, jotta rakasta Vihervaaran kotia ei tarvitsisi myydä. En voinut olla pohtimatta, kuinka 16-vuotias tyttö pärjäsi kyläkoulun opettajana? Kuinkahan paljon hänellä oli oppilaita? Kymmeniä, ilmeisesti, sillä jossain kohtaa kuvataan hänen saaneen syksyllä kymmenen uutta oppilasta.


Marilla ja Anna saavat lisäksi kaitsettavakseen sukulaisperheen orvoksi jääneet 6-vuotiaat kaksoset Davyn ja Doran. On sääli, että Dora kuvataan täydellisenä pikkutyttönä, joka ei koskaan tee tuhmuuksia, ja Davy taas tekee ajattelemattomuuksissaan ja vaihtelunhalussaan kaikki mahdolliset ilkityöt. Nykyisen sukupuolineutraalin kasvatuksen aikoina voisi jopa pohtia, maalataanko tässä tarkoituksella kuva toivottavasta pikkutytön ja pikkupojan käyttäytymisestä? Ihanan pikkutytön äitinä en jaksa uskoa Doran täydellisyyteen, olisihan hänellekin voinut jonkun pienen virheen antaa. Toisaalta monet muutkin sivuhahmot kirjassa jäävät latteiksi.

Gilbertin ja Annan rakkaustarina ohitetaan tässä kirjassa lähes huomaamatta, Gilbertiä tuskin mainitaankaan. Tai jos mainitaan, niin kerrotaan ohimennen hänen kyllä käyneen tervehtimässä Annaa tai opiskelemassa hänen kanssaan yhdessä. Annahan ei toki tunnusta vielä mitään rakkaustarinaa olevankaan, mutta Anna-kirjansa tunteva toki tietää heidän päätyvän vielä yhteen.

- Niin, tiesin kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman hämillään, mutta luumuhillo on hirveän hyvää, Anna. Minä vain kurkistin hiukan kaappiin, mutta se näytti niin herkulliselta, että minun teki mieli maistaa sitä pikkuriikkisen... Pistin siihen sormeni - Anna uikahti - ja nuolin sen puhtaaksi. Mutta se oli vielä paljon parempaa kuin luulin, ja sen takia minun täytyi ottaa iso lusikka.

Annan nuoruusvuodet

Osallistuu haasteisiin Uudelleen luettua sekä Ajattomia satuja ja tarinoita 2.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Siri Kolu: Me Rosvolat

- Miksei minua voi palauttaa?
Hele juoksi veteen ja alkoi kroolata siellä täydellistä, lähes äänetöntä kroolia.
- Se ei ole meidän ala. Ryöstäminen on meidän ala, se me osataan, Hurja-Kaarlo sanoi.

Katsoimme lasten kanssa Me Rosvoloista tehdyn elokuvan ja halusimme lukea myös kirjan. Tosin täytyy myöntää, että kirja oli ehkä vielä hivenen liian raskas pienimmälle kuuntelijalle (5 vuotta). Luin sitä ääneen luku kerrallaan, joten aikaa meni melko kauan. Ehkä olisi kannattanut lainata äänikirja, mutta en huomannut ajatella sitä ennen kuin loppuvaiheessa.


Vilva, 10 vuotta, tulee kaapatuksi maantierosvoauton mukaan. Rosvoperheen isä Hurja-Kaarlo sai nimittäin päähänpiston, että hänen lapsensa Hele ja Kalle kaipaisivat seuraa. Niin alkaa Viljan kesä Rosvoloiden seurassa.

Kirjan ja elokuvan juoni eroaa jonkun verran toisistaan, mutta ymmärrän elokuvakerronnalliset syyt, miksi niin on tehty. Paremmuusjärjestykseen asettaminen on vaikeaa, ja siksi en teekään sitä. Molemmat olivat hyviä, sekä äidin että lasten mielestä.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Diana Gabaldon: Matkantekijä

"Suostuisitko sinä hyppäämään tuonne, Roger?" hän kysyi hiljaa. "Sukeltamaan tumman järven syvyyksiin, kunnes keuhkosi olisivat haljeta, ja ties millaiset hirviöt sinua siellä odottaisivat?"

Matkantekijä (alkukielellä julkaistu 1994, suomennos 2004) on Diana Gabaldonin aikamatkustus-sarjan kolmas osa, jonka pohjalta tehty tv-sarja tulee parhaillaan Yleltä. Tv-sarjan kaksi edellistä kautta eivät saaneet minussa aikaan houkutusta lukea niiden pohjalla olevaa kirjaa uudelleen, mutta kolmas kausi taas sai. Niinpä lainasin Matkantekijän kirjastosta ja lukaisin sen sisältämät 928 sivua läpi. Olen lukenut sarjan läpi aiemmin, ja Matkantekijänkin siis ainakin kerran. Yksityiskohtia oli kuitenkin unohduksissa, joten sinänsä oli ihan hauskaa lukea Matkantekijä uudelleen.

Claire on palannut omaan aikaansa ja uskoo Jamien kuolleen Cullodenin taistelussa. Hänen aviomiehensä Frank kuolee ja Claire matkustaa tyttärensä Briannan kanssa Skotlantiin, mistä kerran katosi aikamatkalle. Claire kertoo Briannalle tämän oikeasta isästä ja he alkavat tutkia, mitä Jamielle tapahtui. Olisiko sittenkin mahdollista, että tämä selvisi taistelusta?


Lopulta Claire palaa 1700-luvulle etsimään Jamieta, jonka uskoo olleen elossa vielä siinä ajassa, johon hän palaisi, jos matkustaisi nyt. Jamie löytyykin, ja alkaa valtava tapahtumien ryöpytys, jonka seurauksena Claire ja Jamie päätyvät aivan toiseen paikkaan kuin missä Claire kuvitteli heidän elävän.

Joku siinä on, että tällainen valtava järkäle houkuttaa lukemaan. Ja vielä uudelleen. Osasyynä on tietysti se, että jostain syystä kaipasin juuri nyt sellaista "turvalukemista", jotain jonka jo tunnen. Matkantekijä sopi siihen mielentilaan hyvin. Sitä paitsi Matkantekijä veti minut mukaansa niin, että varmaankin lähiaikoina luen Gabaldonilta muutakin. Ehkäpä jonkun lordi Johniin liittyvistä spin off -tarinoista?

"Yhtä kaikki se on todellista." Hän katsoi minua kirkkaanvihreillä silmillään, jotka olivat kuin käärmeen silmät. "Me ollaan todellisia, Claire. Ja aivan erityisiä. Oletkos sää koskaan pohtinu syytä siihen?"

Osallistuu Uudelleen luettua -haasteeseen.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

"Mutta jos luulet, että minua pelottaisi asua yksin puoliautiossa kylässä, niin erehdyt. Erämaa ei ole ollenkaan pelottava. Ihmiset ovat pelottavia, heistä kaikki ongelmat lähtevät. Äiti sanoi aina, ettei meidän kylässä tarvitse pelätä karhujakaan, niitä on vain erämaassa."

Yksi näistä pienimmistä (2017) on Juha Ruusuvuoren ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhdessä kirjoittama teos, joka aloittaa Lapponia-romaanisarjan. Laila asuu yksikseen sukutalossa Posion syrjäkylillä, kun hänen muualla asuva sisarensa Saara ja ystävänsä Janne huolestuvat, kun hän ei vastaakaan normaalisti puhelimeen. Laila palaa kyllä kotiin, mutta hänen käytöksessään on muutakin outoa. Lisäksi Lailan Seppo-koira on välillä poissa, vaikka tämä on Lailalle kaikkein tärkeintä. Mihin Laila Sepon jättää? Ja miksi?



Näkökulmahahmot vaihtelevat, välillä muistellaan Lailan lapsuutta, välillä seurataan tilannetta Saaran, Jannen, tai muiden kyläläisten näkökulmasta. Siksi aluksi oli vähän vaikea saada otetta tarinasta. Mutta kun sen yli pääsi, Yksi näistä pienimmistä koukutti ja pelottikin. Mitä Lailalle oikein tapahtuu?

Tarinaan kietoutuu lestadiolaisyhteisö, jonka reunamilla Laila on elänyt lapsuudestaan saakka. Minun mielestäni kirjassa ei kuitenkaan mässäillä liikaa uskonnolla, ja kirjan tapahtumat olisivat aivan yhtä hyvin voineet sijoittua myös toisenlaiseen ympäristöön ja yhteisöön.



keskiviikko 1. marraskuuta 2017

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Matthew oli hämillään sulkenut laihan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä. Hän ottaisi tytön mukaansa kotiin ja antaisi Marillan selvittää asian.

Anna-sarja on tyttökirjaklassikoiden aatelia, ja Annan nuoruusvuodet on sarjan ehkäpä parasta antia. Annan nuoruusvuodethan on kuitenkin kirjoitettu siksi, että kerrottavana on ollut tarina, eikä se ole pelkkää täytettä.

Vihervaarassa asuvat iäkkäät sisarukset päättävät ottaa luokseen orpokodista pojan auttamaan talon töissä. Kirjan tapahtuma-aikaan se näköjään kävi niin: ilmoitetaan orpokotiin, vaikkapa asiamiehen välityksellä, että meille voi lähettää orvon työskentelemään ylöspitoa vastaan, ja niin lapsi lähetetään junassa matkaan. Kuten kaikki Montgomerynsä tuntevat tietävät, erehdyksessä heille lähetetäänkin tyttö. Eikä mikä tahansa tyttö: meidän tuntemamme, kaikkien sydämet valloittava punatukkainen Anna.



- Heti kun näin tuon talon, tunsin että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi pelkkää unta! Uskotteko, että minun käsivarteni on varmasti keltainen ja sininen, niin monesti olen sitä tänään nipistänyt - tietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta. Mutta välistä kun näkee oikein ihanaa unta, ei suorastaan henno nipistää itseään, tahtoo vain uneksia edelleen.

Vaikkei Anna ollut varsinaisesti toivottu, hän tulee kuitenkin Vihervaaraan jäädäkseen. Ajallisesti Annan nuoruusvuodet kattaa viitisen vuotta, suhteellisen pitkän ajan. Annan saa ystäviä uudesta kotikylästään - ja ainakin yhden, ketä vihaa sydämensä pohjasta. Tai ainakin luulee vihaavansa.

Annan nuoruusvuodet luin nyt omasta kirppikseltä löytyneestä kappaleestani. Osallistuu lukuhaasteisiin Uudelleen luettua ja Ajattomia satuja ja tarinoita 2.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Voima tuntui säkenöivän Arijoutsen ympärillä. Se oli samaan aikaan sekä kaunista että pelottavaa. Jännitys kutsui Tuulia, eikä hän kääntänyt katsettaan. Arijoutsi oli hänelle nyt tuttu ja samalla tuntematon. Hän tunsi hiljaisen nuorukaisen, mutta ei tätä noitaa, joka tanssi tulen äärellä. Kutsuiko hän henkiä vai karkoittiko niitä?

Luin vuosi sitten Johanna Valkaman esikoisromaanin Itämeren Auri (2016), josta pidin kovasti. Olipa kommenttini päässyt myös sarjan uutuuden, Linnavuoren Tuuli (2017) kansiliepeeseen! Linnavuoren Tuuli jatkaa samaa romanttisen seikkailukertomuksen linjaa.

Minun oli aluksi hieman vaikea päästä liikkeelle Tuulin kanssa. Prologi tuntui irralliselta ja hieman vaikeaselkoiselta, enkä oikein päässyt lukemisessa käyntiin. Mutta parikymmentä sivua luettuani olin jälleen haltioissani. Tuuli, edellisen osan Aurin tytär, osoittautui oikein valloittavaksi päähenkilöksi, ja lisäksi hänellä oli selkeästi oma, äidistään erillinen tahtonsa ja luonteensa. Tuuli nimittäin haluaa olla sotilas, kuten isänsä, ei parantaja kuten äitinsä.


Kun Tuulin veli lähetetään etsimään liittolaisia hämäläisille idän valloittajia vastaan, karkaa Tuuli salaa mukaan. Matka ei ole helppo, mutta onneksi Tuulilla on mukanaan jo lapsuudesta tutut ystävät, joihin voi luottaa. Tuulin kokema rakkaus on ehkä hieman humoristinenkin, mutta ihanan romanttinen silti.

- Kallioilta itään näkyy leiritulia! Niitä on enemmän kuin näin laskea. Me emme ole turvassa täällä!

Linnavuoren Tuuli on lämminhenkinen ja silti reippaasti etenevä historiallinen romaani, jota uskallan kyllä suositella muillekin!

Kirja saatu kustantajalta.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Nora Roberts: Huokausten poukama

"Meidän kuuluu suojella toisiamme. Jos emme tee kaikkeamme toistemme puolesta, menetämme kaiken. Jos löydämme tähdet, mutta yksikin meistä kuolee, olemme hävinneet pelin."

Nora Robertsin pudonneista tähdistä ja ilkeästä jumalatar Nerezzasta kertova sarja jatkuu toisella osalla Huokausten poukama (2017). Kommentoin ensimmäistä osaa Kohtalon tähdet hieman tehtaillun oloiseksi, eikä siltä tunteelta voi edelleenkään välttyä. Vai miltä kuulostaa, että Huokausten poukaman pääparina on merenneito Annika ja Sawyer, joka voi matkustaa ajan ja paikan välillä? Kätevää se juonen kannalta joka tapauksessa on.


Jumalatar Nerezza yrittää uusia keinoja estääkseen kuutta sankaria saamasta pudonneita tähtiä ja pelastamasta koko maailmaa, mutta koska ryhmä on harjoitellut kovasti, ei hänestä ole juuri vastusta. Sitä paitsi onhan kohtalon sanelemaa, että sankarimme löytävät tähdet.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Nora Roberts: Totuuden harhat

Käsi edelleen Roxannen tukassa Luke taivutti tämän päätä taaksepäin. Jos hän nyt joutuisi helvettiin, ainakin hänellä olisi ilo tietää, että se oli tämän arvoista.

Luettavanani oli jälleen Nora Robertsin vanhempaa tuotantoa. Totuuden harhat on julkaistu englanniksi 1992, suomennos 1994. Nyt alkaa tuntua vähän toistolta nämä vanhemmatkin roolikuviot. Roxanne on kuuluisan taikurin tytär, ja hän sekä perheen kasvattipoika Luke rakastuvat intohimoisesti. On salaisuuksia, joiden ei haluta tulevan julki, rikkailta ryöstämistä ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamista. On kiristystä ja valheita. On suloinen kostosuunnitelma. Ja kaiken voittavaa rakkautta, tietenkin.

Kansikuva tässä vuonna 1994 painetussa kirjassa on aika... järkyttävä.

- Täällä ei ole mitään, Mouse. Hän ei haluakaan että hänet löydetään. Lähdetään kotiin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Miksei hän ollut ilmoittanut poliisille, että Quine oli ollut kateissa lähes kaksi viikkoa? Miksei hän ollut epäillyt, että Quine oli saattanut kuolla? Strikella oli ollut vastaukset näihin kysymyksiin, kun komisario Rawlins oli ne esittänyt, uskottavat vastaukset, järkevät vastaukset, mutta hänen oli paljon vaikeampi saada itseään vakuuttuneeksi.

Yksityisetsivä Cormoran Strike ottaa ilmeisesti lähes hyväntekeväisyydestä tutkiakseen, mihin kirjailija Owen Quine on kadonnut. Vaimolla ei ole varaa maksaa, mutta hän uskoo, että Quinen agentti on valmis maksamaan. Tutkimuksissa selviää, että Quine, joka on kirjoittanut hyvin omalaatuisia teoksia, on viimeisimmässä käyttänyt tosielämän läheisiään ja maalaa heistä kaikista ilkeän ja inhottavan kuvan. Joidenkin kohdalla syytöksillä vaikuttaa olevan taustaa tosielämässä, onkohan näin kaikkien kohdalla?



Pidin sarjan avausosasta Käen kutsu, ja pidin myös tästä. Striken omaa yksityiselämää valotetaan lisää, samoin hänen avustajansa Robinin. Edelleenkin J. K. Rowling, jonka salanimi Robert Galbraith on, osaa ottaa lukijansa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Nimikirjainmurhat (2014) on kokeneen jännityskirjailija Sophie Hannahin kirjoittama Hercule Poirot -dekkari, ensimmäinen sellainen. Seuraavan Hannahin Poirotin luinkin kuukausi sitten. Pidin siitä aika lailla, joten tein Nimikirjainmurhien äänikirjaversiosta varauksen kirjastoon.


Hercule Poirot on muuttanut asumaan täysihoitolaan, jotta saisi olla rauhassa ihmisiltä. Sillä tavoin kirjailija selittää sen, että Poirot on tavannut tarinan kertojan, poliisi Catchpoolin. Peloissaan oleva nainen kertoo tulevansa murhatuksi, ja että se onkin vain oikein. Sillä aikaa Catchpool on joutunut työtehtävissä selvittämään hienossa hotellissa tapahtuneita murhia. Kolmesta erillisestä huoneesta on löytynyt kolme ruumista. Liittyykö peloissaan oleva nainen hotellin tapahtumiin, kuten Poirot on vakuuttunut? Sitä selvitellessä riittää käänteitä, vaikkakin välillä turvaudutaan ehkä mielestäni hieman halpahintaisiin ratkaisuihin, kuten murhattujen kotikylässä tapahtuneen pahoinpitelyn ratkaisussa.

Nimikirjainmurhat kuunneltuani väitän, että toinen osa Suljettu arkku oli parempi. Ehkä Sophie Hannah oli ottanut kritiikistä onkeensa? Erityisesti tarinan kertominen yhä uudestaan ja uudestaan jollain uudella yksityiskohdalla höystettynä tuntui liialliselta. Hercule Poirot, joka omien sanojensa mukaan tietää kaiken, ei kuitenkaan pysty estämään viimeistä murhaa, joka tapahtuu hänen edessään. Poirot vaikuttaa hieman liian tyytyväiseltä itseensä muutoin ja hieman liian vähän pettyneeltä viimeisen murhan jälkeen.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo

Kunpa saisin sanottua, että en minä tällaisia koruja sinulta koskaan kaivannutkaan, Kertte ajatteli. Kalleinta oli se, kuinka me yhdessä teimme työtä ja pirtti vaurastui. Sinä luotit minuun ja uskoit minun osaamiseeni, ja siksi minä kaipasin takaisin tänne, vaikka kaikki rikkaudet oli ladottu eteeni Koluvanin suuressa kaupungissa.
Larri kuitenkin katsoi häntä niin vihaisena, ettei Kerttekään halunnut pehmeitä sanoja puhua vaan nosti leukansa ja käänsi selkänsä niin että komea hame kahahti.

Lumen armo (2017) on vakuuttava päätösosa 1100-luvulle sijoittuvan Kertestä kertovalle romaanisarjalle. Kertte pakeni ensimmäisen osan päätteeksi Tokholmiin, paluumatkalla päätyikin kodin sijasta meren väärälle rannalle Koluvaniin ja nyt on uusi yritys palata kotiin.


Ei kotona kuitenkaan ole sellaista kuin Kertte odotti. Hän on ollut liian kauan poissa, kotona pirttiä piteneet Anna ja Immo ovat pärjänneet vähän liian hyvin, eikä kauan kaivattu tytär Mimerka ole tarpeeksi innostunut eman paluusta. Kainalossa olevaa uutta lasta Usvaakin on hieman hankala selittää puoliso Larrille, joka on myös palannut kotiseudulle odottamaan Kerten paluuta.

Kertte ja Larri joutuvatkin jälleen jatkamaan matkaa löytääkseen itselleen kodin ja rauhan. Kirjan nimi Lumen armo antaa jo viitteitä siitä, että armo olisi tällä kertaa löydettävissä ja Kerten jatkuva kaipuu johonkin loppuisi viimein.

Pidin Lumen armosta yhtä paljon kuin sarjan aiemmistakin osista, eli paljon!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä

Iikka hätkähti Erjan ääntä. Hän oli vajonnut omiin ajatuksiinsa ja nauttinut auton moottorin hyrräyksestä. Erjan kysymys yllätti, ja Iikka tajusi sen testiksi. Kaikkien jääkuningattarien kantaäiti halusi  tietää, liikkuivatko hänen harmaat aivosolunsa. Jos eivät, hän olisi pelkkä kuski.

Luin eläkkeelle jääneestä poliisista Erja Revosta kertovan sarjan ensimmäisen osan Väärä vainaja viime talvena ja pidin siitä kovasti. Kyllä Tuija Lehtinen osaa kirjoittaa ja koska Erja Repo ei todellakaan etsi rakkautta, tuntuu lähestymistapa tuoreelta verrattuna Lehtisen viihdekirjoihin. Viesti menneisyydestä (2017) jatkaa ihmisiä välttelevän Erja Revon tutkimuksia. Erja ei edelleenkään ole innostunut yksityiskytän hommista, vaan vain ajautuu tutkimaan selittämättömiä tapahtumia.

Olli Virta on ollut aikanaan sotalapsena Ruotsissa ja kuulee nyt saaneensa yllättävän perinnön Ruotsin perheen äidiltä. Miksi ihmeessä, kun yhteyttä ei ole Ollin Suomeen paluun jälkeen pidetty? Olli matkustaa hautajaisiin - ja katoaa paluumatkalla. Ollin seurassa ollut eläköitynyt poliisi Kalle Paju hälyttää entisen kollegansa Erjan Revon avukseen tutkimaan.


Viesti menneisyydestä on vetävä dekkari ilmeikkäillä henkilöhahmoilla. Juoni tuntuu tuoreelta, ei loppuunkalutulta, eikä se maalaile kansainvälistä terrorismia ja tuhoa, jota nykyisin tulee jo uutisista ihan riittävästi. Pidin siis kovasti!

Lavalla oli nainen, joka esitteli juuri rakastetun kirjailijan, jonka viimeisin teos raapi sielun verille. Kirjailija pönötti tuolilla yrmeän näköisenä. Erja oli aina ihmetellyt, miksi kirjailijaa kehuttiin rakastetuksi. Eihän lukeva yleisö rakastanut itse tekijää. Kirjoja ja niiden henkilöitä saatettiin rakastaa ja keskustella niistä hyvässä tai pahassa hengessä. Mutta itse kirjailija, mitä hän oli paitsi nimi kannessa?

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Nora Roberts: Puhelintyttömurhat

- Miltä tuntuu?
- Tuntuu siltä, että mitä elämässäni ikinä tapahtuukaan, mihin ikinä joudunkaan, se ei voi olla tuskallisempaa kuin tuo äskeinen, Grace vastasi, otti savukkeen rusentuneesta pakkauksesta ja sytytti sen.

Puhelintyttömurhat (1988) on samaa ikäluokkaa kuin elokuussa Robertsilta lukemani Julkinen salaisuus (1991), ja tämäkin oli minulle entuudestaan tuntematon tapaus. Aikaa on siis kulunut melkein 30 vuotta, ja vaikka aihe on taatusti silloin ollut hyvinkin edistyksellinen tietokonenörtteineen, ei se ihan siltä enää tunnu!

Kathleen on löytänyt rahakkaan iltatyön puhelintyttönä. Ei mitään palvelunumeroita, vaan palvelua haluava soittaa toimistoon, missä otetaan kaverin tiedot ylös ja välitetään puhelinnumero puhelintytölle, joka soittaa tyypille vastapuhelun. Mutta hei, puhelimen lisäksi jollakin on jo tietokone, ja tämä joku osaa käyttää sitä - kuunnellakseen salaa fantasialinjojen eroottisia puheluita. Ja tämä joku menee ihan hiukkasen sekaisin siitä, että mitä nainen puhelimessa oikein lupaakaan ja kenelle.


Kathleenin sisko Grace haluaa selvittää, kuka on vastuussa Kathleenin murhasta. Avukseen hän saa kätevästi naapurissa asuvan poliisin, joka on tietysti sinkku, aivan kuten Gracekin. Kuka arvaa loput, mitä heidän välillään tapahtuu?

Kaikesta ennalta-arvattavuudesta ja vanhanaikaisuudesta huolimatta tarina on koukuttava, hahmot kiinnostavia ja ahmin kirjan hetkessä.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksellä etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyinä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaan naisvihamieliset hukuttamiset.

Pidin vuosi sitten Paula Hawkinsin Nainen junassa -äänikirjasta , jonka kuuntelin automatkoilla. Tummiin vesiin (2017) mainostettiin olevan tekijän uusi, vangitseva trilleri. No, minä olen ihan surkea lukemaan trillereitä. Yritin, koska Nainen junassa oli tehnyt minuun vaikutuksen. Kovin hyvinhän se ei sitten kuitenkaan sujunut. Tässä oli aivan valtavasti näkökulmahahmoja, kukaan ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta, eikä jokeen hukkuneen Nel Abbotin tarinakaan oikein koukuttanut (hyppäsi vai ei? itsemurha vai ei?). Sinnittelin romaanin kuitenkin loppuun, mutta se olisi luultavasti vaatinut enemmän keskittymistä, jotta olisin päässyt kunnolla nauttimaan tiheästä tunnelmasta, joka kirjan loppuosaan kieltämättä kehittyi.


Suosittelen trillereiden ystäville. Moitin liian hajallaan olevaa kerrontaa.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Silja Vuorikuru: Aino Kallas Maailman sydämessä

Aino Kallas (1878-1956) oli nimenä tuttu kirjailija, mutta hänen tuotantonsa ei ollut minulle lainkaan tuttu, kun nappasin tuoreen, 2017 julkaistun elämäkerran luettavakseni. 300-sivuinen teos avaa Aino Kallaksen elämää lapsuudesta viimeisiin hetkiin saakka. Ja kyllähän niihin päiviin monenlaista mahtui. Avioliitto ja muutto Viroon, miehen työn mukana tie vie vuosiksi Lontooseen, sodan jälkeen pakolaisena Ruotsiin ja lopulta vielä paluu Suomeen, kun se lopulta mahdollistui.

Aino Kallas kirjoitti Viron historiaan liittyviä romaaneja suomeksi, ja joita sitten käännettiin viroksi. Myöhemmin Aino oppi kielen niin hyvin, että myöhemmin hän ei enää tarvinnut erikseen kääntäjää. Ainon teoksia on käännetty myös muille kielille.


Silja Vuorikurun teksti Ainosta on kiinnostavaa ja helposti lähestyttävää luettavaa, vaikkei Aino Kallas ollutkaan entuudestaan tuttu. Pieni kiinnostus heräsi tutustua myös Aino Kallaksen omaan tuotantoon.

Helmet-lukuhaasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Anni Polva: Voi noita miehiä!

Mutta miespä ei lähtenyt. Se seisoi paikallaan kulmat kurtussa ja katseli tyttöä vihaisen näköisenä. - Anna se pumppu tänne, et sinä sitä itse saa
- Ja miksen muka saa? Olen minä ennenkin pyöriä pumpannut.

Nappasin Anni Polvan rakkausromaanin Voi noita miehiä! (1962) mukaani kirjastosta ihan puhtaasti mielenkiinnosta. Tiina-kirjat olen aikanani lukenut, mutta mitään en niistä muista. Polvan rakkausromaaneihin en ole aiemmin tutustunut sen sijaan lainkaan.

Jaa jaa, 50 vuotta sitten maailmankuva oli kovin toisenlainen. Sillä oli väliä, onko talon tytär vai piika, oppinut vai kouluja käymätön. Sillä oli väliä, käveleekö julkisesti käsikynkkää miehen kanssa, se on jo melkein kuin kihloihin menisi. Opiskelijatytöt asuivat alivuokralaisena ja vuokraemäntä saattoi vaikka yöllä ovelle kurkkimaan, vietetäänkö siellä säädyllistä elämää. Puhelin sentään oli, ainakin kaupungissa. Mutta maalle sen sijaan kirjoitettiin vain kirjeitä, kuten nyt Virpin ystävätär Kirsi, joka kirjoittaa kotiinsa, että Virpi tulee sinne kesän viettoon. Virpin puolestaan Kirsi lähettää matkaan summittaisten ohjeiden kanssa, ja niinhän siinä käy, että Virpi päätyy kokonaan toiseen taloon karjapiiaksi.

Mutta eipä hätä ole tämännäköinen, karjapiikana sitä saa kuitenkin palkkaa, ja töitä sitä olisi täytynyt tehdä ystävättärenkin kotona. Sielläkään ei suinkaan hätäännytä, kun kesävierasta ei kuulukaan, onpahan varmaan keksinyt sittenkin kesäksi muuta tekemistä. Hahaa, aivan toista kuin nykypäivänä, jos et viiteen minuuttiin vastaa puhelimeen tulleisiin viesteihin, niin epäillään jo vaikka mitä.

Kyse on selkeästi rakkaus- ja viihderomaanista, miehiä marssitetaan esiin solkenaan, mutta siitä huolimatta melko alusta saakka on selvää, kuka on Virpin valittu. Toki se on juuri se miehenjörrikkä, joka ei naisiin katsokaan - paitsi nyt tietenkin riuskaan ja sanavalmiiseen sankarittareen.



Vaikka Virpi haluaa näyttää pärjäävänsä, niin viimeisillä sivuilla kolahtaa nykynaisen sieluun kipeästi. Kun rakkaus on voitettu ja kihloista sovittu, Virpi antaakin kaiken päätäntävallan omista asioistaan kainosti miehensä haltuun. Auts.

Jos unohtaa sen, ettei tasa-arvo-asioissa oltu edetty aivan nykypäivän tasolle vielä 1960-luvulla, niin Voi noita miehiä! on kelpo huumorilla höystetty rakkausromaani. Se on viihdyttävä, helppo- ja nopealukuinen ja hauska. Taidanpa napata jonkun Tiina-kirjoistakin lukupinooni muistinvirkistykseksi (tosin lukupinoni on aika korkea, joten aivan heti sitä ei ehkä tapahdu).

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano

- Isoisä panee Olga Eugenien aisoihin, jos sinä kannatat minua.
- Kuvitteleeko isoisä, että minä työskentelen sinun rinnallasi?
- Miksi hän niin kuvittelisi? Markus ihmetteli.
Niinpä.

Tuija Lehtisen uusin, Sumulaakson kartano (2017) on tuttua höttöviihdettä. Uskottavuutta ei ole edes yritetty virittää kovin korkealle, mutta viihdearvo on tuttuun tapaan paikallaan.

Elsa on aatelissuvun vesa. Rahaa riittää ostaa mitä ikinä mieliikään, vaikka Elsa onkin töissä eläinlääkärin apulaisena oppisopimuksella ja asuu pienessä ja sotkuisessa vuokrayksiössä. Perheellä on suvun kartano, eikä kukaan tunnu tekevän töitä tai tuottavaa bisnestä ja silti kaikilla on millä mällätä. Äiti ja isoäiti ovat puhuneet lapsille pienestä pitäen ranskaa ja varsinkin isoäiti vaatii puhuttelua ranskaksi.

Elsan tehtävänä on mennä naimisiin säätynsä mukaisesti ja tehdä lisää siniverisiä pikkuaatelisia. Paitsi että Elsa on pontevasti eri mieltä.

Kyllähän tämän kertaalleen lukee, muuta on ehkä turha odottaa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Janet Evanovich: Twelve sharp

And this is the problem with Ranger. I could spend a lot of time in bed with him, but he'd drive me nuts in the kitchen.

Kaipasin paluuta palkkionmetsästäjä Stephanie Plumin mielettömään maailmaan, ja kun seuraavaa osaa ei ole suomennettu, varasin sen kirjastosta alkukielellä. Edistystä on, ettei Twelve sharpissa (2006) räjäytetä kertaakaan Stephanien autoa. Sen sijaan Stephanieta etsii mustiin pukeutunut nainen, joka väittää olevansa naimisissa Rangerin kanssa. Voiko se olla totta? Ranger itse on kadonnut kuin maan nielemänä, eikä häntä saa kommentoimaan tilannetta.

Stephaniella voisi olla jo oikein kotoisaa poliisi Morellin kanssa, ellei erästä pikkutyttöä olisi kidnapattu, ja osoittautuisi todennäköiseksi, että kaappaaja etsii seuraavaksi Stephanieta.



"It gets worse," I told her. "He's been staying in my apartment, and this morging Morelli moved in."
"Let me get this straight. You got Ranger and Morelli living with you. At the same time."

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Sophie Hannah: Suljettu arkku

"Kuulin kun he puhuivat siitä", Rolfe mumisi hikipisaroiden tippuessa otsalta tyynyliinalle. "Että minun pitää kuolla eikä sille voi mitään. Ja he puhuivat hautajaisistanikin!"

Suljettu arkku (2016) on Agatha Christien perikunnan hyväksymää fanifiktiota, eli legendaariselle Hercule Poirot -hahmolle kirjoitettu uusi seikkailu. Sarjassaan tämä on jo toinen osa, eli Sophie Hannahin ensimmäinen Poirot-seikkailu Nimikirjainmurhat julkaistiin 2014. Silloin jäljittely ei ilmeisesti kiinnostanut minua niin paljon, että olisin Nimikirjainmurhat lukenut, mutta nyt Suljettua arkkua kehuttiin ja otin sen kirjastosta luettavaksi.


Jostain syystä kuvittelin koko ajan kirjaa lukiessani katsovani elokuvaa. Ehkä se johtuu siitä, että viime aikona olen palannut Poirotin seuraan lähinnä tv-elokuvien muodossa, tai ehkä se vain johtui itse kirjasta. Poirot ei tuntunut aivan elävältä Suljetussa arkussa, tai ehkä minä vain olin ennakkoluuloinen kun tiesin, että Sophie Hannah vain jäljittelee Dame Agathaa. Kertojahahmo komisario Edward Catchpool sen sijaan tuntui todellisemmalta, mikä on ilman muuta onnistumisen merkki. Myös kirjan muut hahmot tuntuivat huvittavilta ja juoni oli rakennettu taitavasti. Kyllä, pidin Suljetusta arkusta, huolimatta pienistä ennakkoluuloista, joita ensin koin.

"Nyt en käsitä. Olitte verhon takana valmiina syöksymään esiin ja pelastamaan lady Playfordin - ja kun hän avasi oven, ette tehnyt yhtään mitään."

Helmet-lukuhaasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Anja Lampela: Lankarullatyttö

Sinä et näe. Minä näen. Ja tiedän mitä minun on tehtävä. Ja se on tehtävä pian.

Lankarullatyttö - autistilapsen tarina (2014) vaikutti alussa lähes elämäkerralta tai muistelmalta, ei fiktiiviseltä romaanilta. Sitä se kuitenkin on ja kirjailija kertoo valinneensa aiheen, joka oli hänelle entuudestaan aivan vieras. Hänellä oli ollut pari kohtaamista elämässään, jotka olivat jääneet mietityttämään pidemmäksi aikaa, ja jotka antoivat sysäyksen kirjan kirjoittamiselle.


Suomalainen Iisa on lähtenyt töihin Norjaan, löytänyt sieltä puolison ja saanut lapsen. Kun lapsi saa autismidiagnoosin, eivät puolisot enää tunnu löytävän yhteyttä toisiinsa. Iisa muuttaa tyttären kanssa Suomeen. Eyvind jää ikävöimään perhettään Norjaan ja edelleen naimisissa oleva Iisa löytää naapurista uuden ystävän.

En voinut laskea käsistäni Lankarullatyttöä. Vaikka kirjan loppupuoli olikin selkeämmin fiktiivistä romaania kuin alun kuvaus tyttären muuttumisesta, halusin palavasti tietää, kuinka vanhemmat selviävät. Tytär ei ole sairas, kuten Iisa korostaa. Hän on vain erilainen. Hän tarvitsee erilaista tukea kuin toiset. Kuvaus vanhempien tunteista ja puhumisen vaikeudesta oli niin todentuntuinen, että aion ehdottomasti tutustua myös Anja Lampelan muuhun tuotantoon.

Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilia kietoi käsivartensa alastoman vartalonsa ympärille. Hän tärisi hillittömästi. Hampaat kalisivat. Tämä on hermoromahdus, hän ajatteli helpottuneena. Menetän järkeni, mutta entä sitten, koska tätä asiaa ei voi järjestää. Se on kaiken järjestämisen ulottumattomissa.

Mustat valkeat valheet teki minuun vaikutuksen, ja sen innoittamana otin lukulistalle myös kirjailijan edellisen kirjan Hyvä aviomies (2013, suom. 2014). Myös Hyvä aviomies oli vakuuttava lukukokemus, ja suosittelen molempia. Tarina oli koukuttava, jännittävä, henkilöhahmot kiinnostavia. Hyvä aviomies kertoo käytännössä tapahtumista muutaman päivän aikana muutaman eri henkilön näkökulmasta. On uskomatonta, kuinka paljon tapahtumia ehtii tapahtua muutamassa päivässä ja 440 sivussa!



Cecilia löytää ullakolta miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani" hänen miehensä John-Paul on kirjoittanut. Lukea vai ei? John-Paul kieltää ehdottomasti Ceciliaa lukemasta kirjettä, mutta voiko Cecilia elämään tietämättä, mitä kirjeessä lukee?

Tessin aviomies Will ja serkku ja paras ystävä Felicity ilmoittavat rakastuneensa toisiinsa ja haluavansa, että he kaikki asuisivat yhdessä. Tess päättää ottaa poikansa ja matkustaa äitinsä luokse toiseen kaupunkiin ottamaan aikalisän. Voiko Tess antaa anteeksi, ja pitäisikö hänen?

Rachel taas kuulee, että hänen poikansa perhe aikoo muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Hänen elämänsä ainoa ilo on pieni pojanpoika, sillä 28 vuotta sitten hänen ainoa tyttärensä on murhattu. Kuinka selvitä tulevasta?

Mitä tapahtuu, ja kuinka Cecilian, Tessin ja Rachelin elämä ja kohtalo kietoutuvat yhteen yhden kohtalokkaan viikonlopun aikana?

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky

"Kuulostaa aika helvetin pahalta", tatuoitu nuori rikosylikonstaapeli sanoi vaikka ei ollutkaan varma, mikä johtopäätös Kari Roihan hankkimista aineksista pitäisi vetää.
"Ne ovat räjähdysaineen ainesosia".

Viimeksi luin Ratamo-sarjan ensimmäisen kirjan Ebola Helsinki ja sitä ennen viimeisimmän osan Venäläinen vieras. Haukka ja kyyhky (2015) on valitettavasti hieman liian ajankohtainen Suomessa juuri nyt.


Ratamo etsii kirjassa siskopuoltaan, josta kuulee vasta kirjan alkusivuilla. Edes siskon äiti ei tunnusta tietävänsä, missä tytär tällä hetkellä on. Ratamo haastattelee Kari Roihaa, joka on palannut Syyrian sodasta. Millä puolella Roiha on taistellut, ja miksi amerikkalaiset pyytävät hänen kuulemistaan? Ratamon tyttöystävä Essi Kokko ryhtyy selvittelemään samaa kuviota ja joutuu hengenvaaraan.

Suomea uhkaa terrori-isku, joka on suunniteltu toteutettavaksi useissa maissa yhtä aikaa. Viranomaisilla ei ole aavistustakaan - ennen kuin on jo melkein myöhäistä. Haukka ja kyyhky oli kesken juuri Turun iskujen aikaan, ja melkein jäikin kesken traagisen ajankohtaisuutensa vuoksi.

Kirjassa vyörytetään jälleen tapahtumia ja henkilöitä, mutta mukana pysyy mukavasti. Suuresti ei haittaa edes se, että Haukkaa ja kyyhkyä edeltävät osat ovat edelleen lukematta.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Nora Roberts: Julkinen salaisuus

Emma ei halunnut ajatella Darrenia, koska se teki ihan liian kipeää. Sitten hänet valtasi hirvittävä syyllisyys, koska hän yritti sulkea pikkuveljen mielestään.

Kirjaston vaihtohyllystä löytynyt Julkinen salaisuus (1991) oli minulle vierasta Robertsia. Vaikkakin hyvin samantyyppinen kuin Robertsin Suloinen kosto, joka aikanaan nuorena tyttönä teki minusta Robertsin ihailijan. Sen veroista ei hänen nykytuotannossaan ole.

Julkisen salaisuuden päähenkilö on Emma, jonka menneisyyteen liittyy tragedia: Emma on ollut paikalla, kun hänen pikkuveljensä Darren on yritetty siepata. Siinä rytäkässä Darren menehtyi, eikä Emman perhe koskaan toipunut siitä.


Kun Emma aikuisena alkaa muistella tapahtunutta, joku huolestuu, ja pian myös Emma on vaarassa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset ja Morsiuskamari

- Mitä sinä täällä teet? kysyin sitten.
- Etsin tietenkin akkaa itselleni, hän tokaisi.
- Napin ompelijaa, nyökkäsin ymmärtäväisesti.
- Päreen polttajaa, hän täydensi.
- Väitätkö sinä, että minä käyn sinun hermoillesi? hämmästyin.

Vietin kesällä hieman lomaa kirjallisuudesta lukemalla tuttua ja turvallista viihdekirjallisuutta. Molemmat lukemani Tuija Lehtisen romaanit edustavat lähinnä kioskikirjallisuustasoa, eivät missään nimessä mitään erityistä Tuija Lehtisen parhaimmistoa.


Nappikaupan naiset (2009) kertoo Saskiasta, joka päätyy erinäisistä syistä töihin nappikauppaan, jota pitävät kaksi ikääntynyttä sisarusta. Kauppa tuntuu uinuvan asiakkaiden puutteesta, mutta Saskia pistää tuulemaan. Sitä paitsi nappikaupan ympäristöstä tuntuu löytyvän miehejä kuin - no, vaikka nappeja. Yhden kanssa on hyvä heittää huulta kuin veljen kanssa, toinen on kiihkeä, mutta katoaa aina omille teilleen ja kolmas tuntuu mukavalta ja turvalliselta. Löytyykö Saskian elämän mies samalta kadulta?

Ebba näki kalvenneet kasvoni ja kauhistuneen katseeni. Kohotti kätensä avuttomasti minua kohti ja sanoi tukahtuneesti:
- Arja, se on Arja. Joku ajoi sen yli...

Morsiuskamari (2013) jatkaa saman kadun tarinaa. Neela työskentelee kampaajana samalla kadulla kuin Saskian nappikauppaan perustama kahvila. Pelkän romantiikan lisäksi Morsiuskamarissa viritellään jännitystä: kadulla kuolee auto-onnettomuudessa vasta paikkakunnalle muuttanut Arja, joka on etsinyt tältä kadulta tuntematonta isäänsä. Oliko kyseessä onnettomuus, vai oliko tapahtuneen takana jotain muutakin?



Helmet-haasteeseen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja (Nappikaupan naiset). Uudelleen luettua -haasteeseen molemmat.

perjantai 25. elokuuta 2017

Tuula Kallioniemi: Konsta, eka A

Konstaa hermostuttaa. Hän pelkää, ettei opi koskaan lukemaan. Kuinka sitten käy? Istuuko Konsta vielä vanhana vaarina pikkulasten kanssa samassa luokkahuoneessa?

Maailma tuntuu olevan täynnä laadukasta lastenkirjallisuutta. Ehdimme lukea lasten kanssa raivostuttavan vähän, myös Konsta, eka A:n lukemiseen meni monta viikkoa ääneen luettuna iltasatuaikaan. Toivon oman ekaluokkalaiseni innostuvan lukemisesta (heti kun oppii lukemaan), niin että voisimme lukea vaikka vuorotellen. Meillä on jo jonossa monta kirjaa, kuten nyt vaikka Me Rosvolat (jonka katsoimme kesällä elokuvana, ja haluamme ehdottomasti lukea myös kirjana). Omia vanhoja suosikkejani tietysti mielelläni myös suosittelisin lapsilleni, mutta hieman epäilen, että lukuintoa herättelee paremmin joku vähän nykyaikaisempi tarina. Kuten nyt vaikka Konsta, eka A (2004).

Konsta lähtee siis eka luokalle, jännittää koulun alkua, sitä oppiiko lukemaan, mitä tapahtuu jos myöhästyy, oppiiko Konsta lukemaan tai onko puheopetuksessa mitään järkeä. Tai miten pitäisi suhtautua kirosanoihin. Hihitimme monessa kohtaa ääneen yhdessä, vaikkakin lapsille piti hieman selittää, miksi äiti purskahti nauruun Konstan opetellessa Maamme-laulua "Oi maamme Suomi synninmaa".



Monet Konstan ajatukset ja tilanteet tuntuvat tutulta uuden ekaluokkalaisen äidistä, ja tuntuivat kiinnostavan myös itse ekaluokkalaistakin. Palaamme varmasti Konstan pariin uudelleenkin!

- Minä pidän tänään vapaapäivän, Konsta ilmoittaa.
Äiti huokaa ja sanoo, ettei se käy. Kouluun pitää mennä joka päivä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Astrid Lindgren: Se pikkuinen Lotta

Lotta oli vihainen jo tullessaan, mutta nyt hän suorastaan vimmastui. Ensin ei annettu muuta päällepantavaa kuin se ruma pusero, joka kutitti ja pisteli, ja nyt ei saanut ruokaakaan. Kyllä äiti oli tuhma.
- Tuhma äiti! huusi Lotta ja polki jalkaa.

Astrid Lindgrenin lastenkirja Se pikkuinen Lotta (alkuperäisteos 1961, suomennos 1962, tarkistettu 2017) pääsi yllättämään iloisesti! Hauska, nopealukuinen, kiinnostava, jopa koukuttava, jos nyt lastenkirjasta voi niin sanoa. Kohdeyleisö (5- ja 7-vuotiaat) pitivät kovasti, samoin äiti.

Lotta, 5 vuotta, riitaantuu äitinsä kanssa, sillä äiti käskee pukea päälle ihan tyhmän puseron! Meidän lapset pystyivät ilmeisesti täydellisesti samaistumaan Lottaan, perheen äiti (siis minä) taas pystyin samaistumaan äitiin, joka sanoo, että Lotta voi olla sitten vaikka alasti, jos ei kerran pue päälleen. Sitten tapahtuu jotain, jota ei ehkä tapahtuisi nykyään (tai mistä ei ainakaan kirjoiteta kirjoja): äiti lähtee kauppaan ja Lotta jää yksin kotiin, kun ei kerran ole vaatteita päällä. Lotta vimmastuu ja päättää muuttaa pois kotoa. Huolestuneille äideille kerrottakoon: Lotalla ei ole hätää koko aikana.



- Arvaas, kuka tänä iltana itkee ja murehtii. Sinun isärukkasi. Menen lastenhuoneeseen sanomaan lapsilleni hyvä yötä, ja yksi sänky onkin tyhjänä. Lotta on poissa.
- Ei sille enää mitään mahda, sanoi Lotta.

Mitä tapahtuu? Palaako Lotta kotiin? Jääkö hän ikuisiksi ajoiksi asumaan muualle? Tekevätkö Lotta ja äiti sovinnon? Oli ihan pakko lukea eteenpäin, jotta tietäisimme, joten iltasatukirjan lukuun kannattaa varata runsaasti aikaa.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Maeve Binchy: Talo Dublinissa

Hilary Moran ei antanut Danny Lynchille koskaan täysin anteeksi sitä, ettei tämä ollut sinä yönä vaimonsa luona. Tottahan Hilary oli kuullut, että kaikelle oli selityksensä ja että erinäiset seikat olivat luottamuksellisia, eikä Ria itse kantanut kaunaa. Kukaan muu ei kuitenkaan ollut kuullut, kuinka Ria oli synnytyksen pitkinä tunteina vaikeroinut odottaessaan Dannya.

Talo Dublinissa on julkaistu suomeksi 1999, ja kirjoitettu 1998. Ei siis kännyköitä! Netin käyttöä opetellaan, ja sähköpostit tulevat vielä tietokoneeseen. Kirja sijoittuu Maeve Binchyn tuotannon keskivaiheille ja on toistaiseksi varhaisin teos, jonka olen häneltä lukenut. Jostain luin kommentin, että alkupään kirjat ovat jotenkin sujuvampia kuin viimeisimmät kirjat, ja tämän kirjan perusteella olisin valmis sen allekirjoittamaan. Vaikka tyyli on ehdottomasti samaa kuin myöhemmissäkin lukemissani kirjoissa, tulee tästä jotenkin olo, että kirjaan on paneuduttu enemmän kuin myöhempiin. Ei ole turvauduttu helppoihin ratkaisuihin, kierrätetty aiheita ja henkilöitä muista romaaneista (tai mistä minä tiedän, vaikka olisikin, kun en kerran ole lukenut tätä aiempia kirjoja). Ainakin teema tuntuu virkistävästi erilaiselta kuin muissa Binchyltä lukemissani kirjoissa.



Kirjassa seurataan pääasiassa irlantilaisen Rian elämää ja Binchylle tuttuun tyyliin aloitetaan todella, todella kaukaa. Aloituskappaleessa puhutaan Rian syntymässä, ja nopeasti päästään elokuvateatteriin pussailemaan 15-vuotiaan Rian kanssa. Sen jälkeen ensimmäinen puolikas kirjaa kuvataankin Rian onnellista liittoa Dannyn kanssa, jonka aikana heidän yhteiset lapsensa kasvavat teini-ikäisiksi.

Sitten vasta alkaa tapahtua, ja kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin. Käy ilmi, että Dannysta on tulossa jälleen isä - ei kuitenkaan Rian kanssa, vaan uuden nuoren tyttöystävän. No, ei siinä mitään, Ria suhtautuu asiaan käytännöllisesti: Danny varmaan palaa vielä kotiin. On pakko, sillä heillähän on niin kaunis kotikin (juuri otsikossakin mainittu Talo Dublinissa). Kun niin ei näytä käyvän, Ria päättää matkustaa Amerikkaan kahdeksi kuukaudeksi ja vaihtaa siksi aikaa taloa Marilynin kanssa. Marilyn taas pakenee omia aaveitaan.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Silkkisukka repesi lopullisesti, kun työnsin varpaani neidon metallisen vaipan uurteisiin, mutta sain kuin sainkin nostetuksi oikean jalkani Mantan koukistuneen polven varaan. Hetken oli pakko tasata hengitystä. Lopulta uskalsin irrottaa toisen käteni patsaan olkapäästä niin että sain viskatuksi melkein muodottomaksi lionneen ylioppilaslakin neidon silmille.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa siirrytään seuraavaan sukupolveen Ruokarouvan tyttären (2017) myötä. Luin viime syksynä sarjan edellisen osan Ruokarouva. Nyt tarina jatkuu Iidan tyttären Kirstin matkassa. Ymmärrän ratkaisun, ettei Idan tarinaa enää voinut jatkaa, mutta silti: Kirsti jää hieman etäisemmäksi kuin Iida. Ehkä se kuitenkin johtuu siitä, että Iidan matkassa on kuljettu jo pidemmän matkaa ja tilanne korjaantuu sarjan jatkuessa.

Uskottavuuden rajamailla kyllä mennään, kun Kirstin tie vie Pariisiin, ja ihan sattumalta hän tutustuu siellä mm. Ernest Hemingwayhin. Iidan vaiheet eri merkkihenkilöiden palveluksessa on vielä selitettävissä Suomen pienillä piireillä. No ei se mitään, Ruokarouvan tytärhän on ensisijaisesti viihdettä - hyvää, tarkasti taustoitettua, erinomaista historiallista draamaa, mutta viihdettä yhtä kaikki.

- Ilmeisesti mademoiselle oli sinuun tyytyväinen, Katariina supatti kumartuessaan näyttämään minulle, miten lyhyin pistoin täällä harsittiin. - Yleensä hän panee jokaisen tulokkaan ensin lakaisemaan lattiaa ainakin päiväksi ihan vain nähdäkseen, onko tällä kärsivällisyyttä.

Tämänkin kirjan kohdalla suosittelen tutustumaan kirjailijan Facebook-sivuun Syrjästäkatsojan tarinoita, jossa taustoitetaan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja.

Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste 31.7.2017. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Mutta Illusia ei taaskaan ymmärtänyt. Hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut jano. Pessin täytyi selittää asia Illusialle ja näyttää miten jotiin. Illusia seurasi esimerkkiä. Hän huudahti ihastuksesta, sillä karpalomehu oli raikasta ja lämmintä.
- Tiedätkö Pessi, sanoi Illusia. - Sinä olet ihmeellinen.


Olen osallistunut jo muutamaan kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen ja lukenut kotimaisia järkäleitä: Kalle Päätaloa, Väinö Linnaa ja Veikko Huovista. Nyt sain juuri päätökseen talvella aloittamani Täällä Pohjantähden alla -trilogian, ja halusin kesän Klassikkohaasteeseen jotain kevyempää. Paha vain minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä se voisi olla.

Kirjastossa harhailin lasten ja nuorten osastolla etsimässä jotain kiinnostavaa, jonka voisi kuitenkin lukea klassikkoteokseksi. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on nimenä tuttu, mutta en ollut koskaan aiemmin törmännyt itse kirjaan. Itse asiassa en tiedä onko vähän noloa tunnustaa, mutta Pessi ja Illusia on tuttu lähinnä Tuija Lehtisen Minun veljeni Jon -kirjasta, jossa kirjaan viitataan.
Mä huomasin ajattelevani, että ehkä se tosiaan yritti käydä jostain peikosta. Pessi ja Illusia. Varmaan ainoa kirja minkä se oli koskaan lukenut. Mullakin oli se kirja, vanha ja repaleinen, ja Jon oli ilman muta nähnyt sen äsken hyllyssä. Kirjassa ei lukenut mitään omistuksia, mutta mä arvelin nyt, että Riia oli aikaan ostanut meille molemmille omat opukset. Kai sillä kirjalla oli Riialle jotain merkitystä. Mä en ollut koskaan piitannut siitä kummemmin. Mutta mähän en ollutkaan mikään Mikkosen Tuomaksen hengenheimolainen, luontofanaatikko vailla vertaa. (Tuija Lehtinen)

No niin, tiesin siis, että kirjassa on peikko ja että se liittyy luontoon. Silti Pessin ja Illusian vahva luontokuvaus, johon koko kirja perustuu, tuli yllätyksenä. Yrjö Kokko aloitti sadun Pessistä ja Illusiasta joululahjaksi lapsilleen 1941 rintamalla. Tarina kertoo Illusia-keijusta ja Pessi-peikosta, jotka vaeltavat luonnossa ja juttelevat eläinten ja hyönteisten kanssa. Se on kertomus myös sodasta, joka tunkeutuu itse tarinaankin mukaan.

Pessi ja Illusia ei suuremmin vakuuttanut minua. Piti lukea viitisenkymmentä sivua, ennen kuin kiinnostuin siitä, mitä Pessille ja Illusialle tapahtuu. Siinä vaiheessa Illusia menetti siipensä, joilla hänen piti lentää takaisin kotiinsa sateenkaarelle. Miten Illusia pääsee kotiin? Jääkö hän ikuisiksi ajoiksi Pessin kanssa metsään? Ja onko Illusia tämän jälkeen onnellinen vai onneton?
Tämänkin jälkeen kirja eteni jokseenkin hitaasti ja nihkeästi, mutta eteni kuitenkin. En uskaltautunut kuitenkaan kokeilemaan lasteni reaktioita kirjaan, jonka punaista lankaa minunkin oli toisinaan vaikea tavoittaa. Lopuksi on sanottava, että Pessi ja Illusia on enemmänkin sodan ja ihmisyyden vertauskuva kuin lasten satu.

Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Anne Holt: Tuntematon uhka

Henrikiä ärsytti, että pyörätuoli oli saanut hänet hämmentymään. Hän tiesi hyvin, että Hanne Wilhelmsen oli halvaantunut. Ampumavälikohtaus, joka oli lähestulkoon maksanut naisen hengen ja saanut aikaan sen, että tämä oli eristäytynyt täysin muusta maailmasta, oli osa legendaa jonka kaikki Oslon poliisissa työskentelevät tunsivat. /.../  Huhut kertoivat, ettei Hanne Wilhemsen käynyt juuri koskaan ulkona, mutta olohuone oli niin iso että siellä olisi mahtunut pelaamaan koripallo-ottelun. Vähintäänkin.

Tuntematon uhka (2016) on loistava paluu entisen poliisin Hanne Wilhelmsenin pariin. Hanne on loukkaantunut työtehtävissä yksitoista vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut tekemisissä entisten kollegoidensa kanssa. Hän on hautautunut kotiinsa, tutkii nettiä pysyäkseen mukana maailman tapahtumissa ja lähtee sieltä vain perheensä vaatimuksesta, ellei vaihtoehtoja ole. Erakkoluonteinen Hanne on loistava sankari, josta uudet poliisit kuulevat vieläkin ihailevia sankaritaruja. Hanne viehättää myös lukijaa, ja ilahduin suuresti, kun huomasin, että Anne Holt on jatkanut sarjaa.

Mutta nyt Hanne on palannut töihin. Hän tutkii kotoaan käsin vanhoja, ratkaisemattomia juttuja ja saa siihen omalaatuisen apulaisen Henrikin. Myös vanha ystävä ja kollega Billy T. ottaa Hanneen vuosien jälkeen yhteyttä, sillä hän on huolissaan pojastaan, jonka epäilee kääntyneen radikaaliin islamiin.

- Kävitkö Arfanin luona?
- Ei kuulu sulle.
- Ei niin. Mutta nyt haluan että kuuntelet minua, Linus. Sinun täytyy kuunnella. Itsesi takia, ei minun. Pysy erossa Arfanista. Kuulitko? Arfan on...
Billy T. vaikeni ja yritti tukkia tien Linuksen huoneeseen.

Kun Oslossa räjähtää pommi ja heti perään toinenkin, koko kansakunta on varpaisillaan.

Helmet-lukuhaasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Mutta oliko herra Holger varma, että halusi pakolaisen ja ydinaseen niskoilleen? Ja vieraan vallan tiedustelupalvelun kannoilleen?
Holger ei ollut varma mistään, mutta huomasi pitävänsä tästä ihmisestä. Eikä voinut kuvitellakaan lähettävänsä häntä noin vain israelilaisen Mossadin kynsiin.
"En", hän sanoi. "En ole. Mutta tarjous on voimassa."
Nombeko puolestaan piti Holgerista. Jos nyt oli olemassa jotain, josta voi pitää.
"Etkö sinä sitten ole minulle vihainen tuosta atomipommi-asiasta?"
"Äh", Holger sanoi. "Sellaista sattuu."

En ole lukenut Jonas Jonassonin kehuttua Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, mutta ilmeisesti hänen toinen suomennettu romaaninsa Lukutaidoton joka osasi laskea (2014) on samaa maata Satavuotiaan kanssa. Huumori on absurdia ja rönsyilevää, juoni lähtee kahdesta tyystin eri pisteestä Etelä-Afrikassa ja Ruotsissa, mutta kun ne lopulta kohtaavat on kirjan sankarilla Nombekolla vahingossa mukanaan ydinpommi.



Nombeko syntyy Soweton slummiin, oppii laskemaan ajankulukseen ja nopeasti myöskin lukemaan. Kun humalainen ydinase-insinööri ajaa hänen päälleen jalkakäytävällä, tuomitaan Nombeko seitsemäksi vuodeksi pakkotyöhön insinöörille korvatakseen tälle aiheutuneet vahingot. Pian insinööri huomaa, että Nombekosta, jonka nimeä hän ei muista, on arvaamatonta hyötyä laskutaitonsa ansiosta.

Koska insinööri on jatkuvasti päissään, hän tulee ihan vahingossa rakennuttaneeksi kuuden ydinpommin sijaan seitsemän. Ja kun Nombeko lopulta pakenee Ruotsiin, hänellä on ihan yhtä vahingossa mukanaan kolmen megatonnin atomipommi.

Holgeria taas ei ole virallisesti olemassa, sillä hänen isänsä otti elämäntehtäväkseen muuttaa Ruotsin tasavallaksi ja piti jokapäiväistä koulussa käymistä ajanhukkana. Identtiset kaksospojat kävivät vuorotellen koulua, ja joka toinen päivä isä opetti heille tasavaltalaisoppia. Atomipommista saattaisikin olla arvaamatonta hyötyä kuninkaan saamiseksi vallalta? Ainakin jos isän oppeja seuraava kaksoisveli saisi siitä tietää, joten on siis pidettävä huolta, ettei hän koskaan huomaa, mitä nurkassa säilytettävässä lautalaatikossa todellisuudessa on...

Helmet-lukuhaasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Kattavan kuvauksen kirjasta omassa blogitekstissään on esittänyt ainakin Eilispäivän kirjat.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

"Kuule, minusta tuntuu, että koko perhe on kirottu etkä sinä voi sille mitään."

Luin taas takaperoisessa järjestyksessä. Postimyyntilapset luin viime kesänä ja raskaasta aiheesta huolimatta se oli mieluisaa luettavaa. Kishwar Desain esikoisromaani Pimeyden lapset (2010) jäi silloin kaihertamaan mieltä. Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö, sosiaalityöntekijä Simran, joka selvittää peräänantamattomasti kohtaamiaan ongelmia.

Tällä kertaa Simran työskentelee vapaaehtoisena auttaakseen pidätettyä 14-vuotiasta Durgaa. Durga on löytynyt talosta, jossa kaikki hänen perheenjäsenensä ovat kuolleet. Durga on raiskattu - ehkä - ja sidottu kiinni - löysästi. Durga on ostanut itse myrkyn, johon hänen perheensä on kuollut. Onko hän syyllinen koko perheensä surmaamiseen? Vai onko hän uhri kuten muukin perhe?



Siskoni oli Sisimmässään samanlainen kuin minä. Hänkään ei halunnut, että meidän tarvitsisi koskaan lähteä ja erota toisistamme. Olimme sitä paitsi juuri kuulleet, että naapurin tyttö, joka oli lähtenyt kotoa morsiamena, oli tullut alle kuukauden päästä ruumiina takaisin. Hänet oli poltettu liian pienten myötäjäisten takia. Itkimme Amlalle, ettemme halunneet olla paraya dhan. Eikö meistä voisi tulla Poikia? Pojat olivat turvassa, he saivat osakkeita eikä heidän tarvinnut lähteä kotoa.

Se, mitä Durgan kotona on tapahtunut, kiertää loppujen lopuksi takaisin sukupolvien ketjuun, kysymykseen naiseudesta ja tyttöydestä, sukupuolten välisestä arvosta, ja siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen: onko ihmiselämällä mitään arvoa?

Ei asiat tasa-arvon kannalta meillä Suomessakaan ole niin kuin niiden pitäisi olla. Sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, kun valitaan työntekijöitä, ammattia, äänestetään, maksetaan palkkaa tai mitä tahansa. Sukupuolen ei pitäisi olla se asia, jonka perusteella päätöksiä tehdä. Ja kuitenkin niin tehdään.

Durgan tarinaa lukiessa kuitenkin muistaa myös sen, että meillä niin tytöt kuin pojatkin ovat syntyessään yhtä arvokkaita. Heillä on molemmilla mahdollisuus syntyä, mahdollisuus mennä kouluun, mahdollisuus päättää itse avioitumisestaan tai avioitumatta jättämisestään. Ja hyvä niin.

Osallistun Pimeyden lapsilla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Lisäksi osallistun postauksella myös Naistenviikkohaasteeseen.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Ehdin ripustaa kaksi vaatetta siinä ajassa joka Sampolta kesti palata ja kiskoa niistä toinen alas. Siirsin hänet kauemmaksi, ripustin pari vaatetta, noukin Sampon taas kauemmaksi, ripustin, noukin, siirsin, kunnes väsyin tuskastuttavan hitaaseen edistymiseen ja laitoin television päälle. Etsin lastenohjelmia tauottomana virtana lähettävän kanavan, josta maksoin syyllisyydentuntoisena joka kuukausi, ja istutin Sampon laitteen ääreen.

Sopivasti sekaisin (2017) on ensimmäinen Veera Vaahteralta lukemani romaani. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon alter ego, jolla hän kirjoittaa hyvän mielen viihderomaaneja. Ja kyllähän Sopivasti sekaisin minua viihdytti! Matleena on palkattu kirjastotoimenjohtajaksi, ja perheenäitiyden ja työn yhdistäminen ei osoittaudu olevan ihan helppoa. Ja kukapa lapsiperheen äiti, joka tuntee hommien kasautuvan vain itselleen, ei olisi haaveillut siitä, että päättäisi jättää tiskit tiskaamatta, pyykit pyykkäämättä ja ruuat laittamatta. Kokeillaan, mitä tapahtuu? No, näin Matleena päättää toimia, mutta lopputulos ei ehkä ole aivan sitä mitä hän toivoi...


Kirjan loppu on kuitenkin viihdegenreen oikein sopiva. Hyvän mielen kesäkirja (joka sopinee myös syksyyn, talveen ja kevääseen)!

Helmet-lukuhaasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä sekä sankarittarella että minulla on pieniä lapsia.
Naistenviikkohaaste, Matleenan nimipäivä 22.7.