keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Miksei hän ollut ilmoittanut poliisille, että Quine oli ollut kateissa lähes kaksi viikkoa? Miksei hän ollut epäillyt, että Quine oli saattanut kuolla? Strikella oli ollut vastaukset näihin kysymyksiin, kun komisario Rawlins oli ne esittänyt, uskottavat vastaukset, järkevät vastaukset, mutta hänen oli paljon vaikeampi saada itseään vakuuttuneeksi.

Yksityisetsivä Cormoran Strike ottaa ilmeisesti lähes hyväntekeväisyydestä tutkiakseen, mihin kirjailija Owen Quine on kadonnut. Vaimolla ei ole varaa maksaa, mutta hän uskoo, että Quinen agentti on valmis maksamaan. Tutkimuksissa selviää, että Quine, joka on kirjoittanut hyvin omalaatuisia teoksia, on viimeisimmässä käyttänyt tosielämän läheisiään ja maalaa heistä kaikista ilkeän ja inhottavan kuvan. Joidenkin kohdalla syytöksillä vaikuttaa olevan taustaa tosielämässä, onkohan näin kaikkien kohdalla?



Pidin sarjan avausosasta Käen kutsu, ja pidin myös tästä. Striken omaa yksityiselämää valotetaan lisää, samoin hänen avustajansa Robinin. Edelleenkin J. K. Rowling, jonka salanimi Robert Galbraith on, osaa ottaa lukijansa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Nimikirjainmurhat (2014) on kokeneen jännityskirjailija Sophie Hannahin kirjoittama Hercule Poirot -dekkari, ensimmäinen sellainen. Seuraavan Hannahin Poirotin luinkin kuukausi sitten. Pidin siitä aika lailla, joten tein Nimikirjainmurhien äänikirjaversiosta varauksen kirjastoon.


Hercule Poirot on muuttanut asumaan täysihoitolaan, jotta saisi olla rauhassa ihmisiltä. Sillä tavoin kirjailija selittää sen, että Poirot on tavannut tarinan kertojan, poliisi Catchpoolin. Peloissaan oleva nainen kertoo tulevansa murhatuksi, ja että se onkin vain oikein. Sillä aikaa Catchpool on joutunut työtehtävissä selvittämään hienossa hotellissa tapahtuneita murhia. Kolmesta erillisestä huoneesta on löytynyt kolme ruumista. Liittyykö peloissaan oleva nainen hotellin tapahtumiin, kuten Poirot on vakuuttunut? Sitä selvitellessä riittää käänteitä, vaikkakin välillä turvaudutaan ehkä mielestäni hieman halpahintaisiin ratkaisuihin, kuten murhattujen kotikylässä tapahtuneen pahoinpitelyn ratkaisussa.

Nimikirjainmurhat kuunneltuani väitän, että toinen osa Suljettu arkku oli parempi. Ehkä Sophie Hannah oli ottanut kritiikistä onkeensa? Erityisesti tarinan kertominen yhä uudestaan ja uudestaan jollain uudella yksityiskohdalla höystettynä tuntui liialliselta. Hercule Poirot, joka omien sanojensa mukaan tietää kaiken, ei kuitenkaan pysty estämään viimeistä murhaa, joka tapahtuu hänen edessään. Poirot vaikuttaa hieman liian tyytyväiseltä itseensä muutoin ja hieman liian vähän pettyneeltä viimeisen murhan jälkeen.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo

Kunpa saisin sanottua, että en minä tällaisia koruja sinulta koskaan kaivannutkaan, Kertte ajatteli. Kalleinta oli se, kuinka me yhdessä teimme työtä ja pirtti vaurastui. Sinä luotit minuun ja uskoit minun osaamiseeni, ja siksi minä kaipasin takaisin tänne, vaikka kaikki rikkaudet oli ladottu eteeni Koluvanin suuressa kaupungissa.
Larri kuitenkin katsoi häntä niin vihaisena, ettei Kerttekään halunnut pehmeitä sanoja puhua vaan nosti leukansa ja käänsi selkänsä niin että komea hame kahahti.

Lumen armo (2017) on vakuuttava päätösosa 1100-luvulle sijoittuvan Kertestä kertovalle romaanisarjalle. Kertte pakeni ensimmäisen osan päätteeksi Tokholmiin, paluumatkalla päätyikin kodin sijasta meren väärälle rannalle Koluvaniin ja nyt on uusi yritys palata kotiin.


Ei kotona kuitenkaan ole sellaista kuin Kertte odotti. Hän on ollut liian kauan poissa, kotona pirttiä piteneet Anna ja Immo ovat pärjänneet vähän liian hyvin, eikä kauan kaivattu tytär Mimerka ole tarpeeksi innostunut eman paluusta. Kainalossa olevaa uutta lasta Usvaakin on hieman hankala selittää puoliso Larrille, joka on myös palannut kotiseudulle odottamaan Kerten paluuta.

Kertte ja Larri joutuvatkin jälleen jatkamaan matkaa löytääkseen itselleen kodin ja rauhan. Kirjan nimi Lumen armo antaa jo viitteitä siitä, että armo olisi tällä kertaa löydettävissä ja Kerten jatkuva kaipuu johonkin loppuisi viimein.

Pidin Lumen armosta yhtä paljon kuin sarjan aiemmistakin osista, eli paljon!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä

Iikka hätkähti Erjan ääntä. Hän oli vajonnut omiin ajatuksiinsa ja nauttinut auton moottorin hyrräyksestä. Erjan kysymys yllätti, ja Iikka tajusi sen testiksi. Kaikkien jääkuningattarien kantaäiti halusi  tietää, liikkuivatko hänen harmaat aivosolunsa. Jos eivät, hän olisi pelkkä kuski.

Luin eläkkeelle jääneestä poliisista Erja Revosta kertovan sarjan ensimmäisen osan Väärä vainaja viime talvena ja pidin siitä kovasti. Kyllä Tuija Lehtinen osaa kirjoittaa ja koska Erja Repo ei todellakaan etsi rakkautta, tuntuu lähestymistapa tuoreelta verrattuna Lehtisen viihdekirjoihin. Viesti menneisyydestä (2017) jatkaa ihmisiä välttelevän Erja Revon tutkimuksia. Erja ei edelleenkään ole innostunut yksityiskytän hommista, vaan vain ajautuu tutkimaan selittämättömiä tapahtumia.

Olli Virta on ollut aikanaan sotalapsena Ruotsissa ja kuulee nyt saaneensa yllättävän perinnön Ruotsin perheen äidiltä. Miksi ihmeessä, kun yhteyttä ei ole Ollin Suomeen paluun jälkeen pidetty? Olli matkustaa hautajaisiin - ja katoaa paluumatkalla. Ollin seurassa ollut eläköitynyt poliisi Kalle Paju hälyttää entisen kollegansa Erjan Revon avukseen tutkimaan.


Viesti menneisyydestä on vetävä dekkari ilmeikkäillä henkilöhahmoilla. Juoni tuntuu tuoreelta, ei loppuunkalutulta, eikä se maalaile kansainvälistä terrorismia ja tuhoa, jota nykyisin tulee jo uutisista ihan riittävästi. Pidin siis kovasti!

Lavalla oli nainen, joka esitteli juuri rakastetun kirjailijan, jonka viimeisin teos raapi sielun verille. Kirjailija pönötti tuolilla yrmeän näköisenä. Erja oli aina ihmetellyt, miksi kirjailijaa kehuttiin rakastetuksi. Eihän lukeva yleisö rakastanut itse tekijää. Kirjoja ja niiden henkilöitä saatettiin rakastaa ja keskustella niistä hyvässä tai pahassa hengessä. Mutta itse kirjailija, mitä hän oli paitsi nimi kannessa?

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Nora Roberts: Puhelintyttömurhat

- Miltä tuntuu?
- Tuntuu siltä, että mitä elämässäni ikinä tapahtuukaan, mihin ikinä joudunkaan, se ei voi olla tuskallisempaa kuin tuo äskeinen, Grace vastasi, otti savukkeen rusentuneesta pakkauksesta ja sytytti sen.

Puhelintyttömurhat (1988) on samaa ikäluokkaa kuin elokuussa Robertsilta lukemani Julkinen salaisuus (1991), ja tämäkin oli minulle entuudestaan tuntematon tapaus. Aikaa on siis kulunut melkein 30 vuotta, ja vaikka aihe on taatusti silloin ollut hyvinkin edistyksellinen tietokonenörtteineen, ei se ihan siltä enää tunnu!

Kathleen on löytänyt rahakkaan iltatyön puhelintyttönä. Ei mitään palvelunumeroita, vaan palvelua haluava soittaa toimistoon, missä otetaan kaverin tiedot ylös ja välitetään puhelinnumero puhelintytölle, joka soittaa tyypille vastapuhelun. Mutta hei, puhelimen lisäksi jollakin on jo tietokone, ja tämä joku osaa käyttää sitä - kuunnellakseen salaa fantasialinjojen eroottisia puheluita. Ja tämä joku menee ihan hiukkasen sekaisin siitä, että mitä nainen puhelimessa oikein lupaakaan ja kenelle.


Kathleenin sisko Grace haluaa selvittää, kuka on vastuussa Kathleenin murhasta. Avukseen hän saa kätevästi naapurissa asuvan poliisin, joka on tietysti sinkku, aivan kuten Gracekin. Kuka arvaa loput, mitä heidän välillään tapahtuu?

Kaikesta ennalta-arvattavuudesta ja vanhanaikaisuudesta huolimatta tarina on koukuttava, hahmot kiinnostavia ja ahmin kirjan hetkessä.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksellä etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyinä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaan naisvihamieliset hukuttamiset.

Pidin vuosi sitten Paula Hawkinsin Nainen junassa -äänikirjasta , jonka kuuntelin automatkoilla. Tummiin vesiin (2017) mainostettiin olevan tekijän uusi, vangitseva trilleri. No, minä olen ihan surkea lukemaan trillereitä. Yritin, koska Nainen junassa oli tehnyt minuun vaikutuksen. Kovin hyvinhän se ei sitten kuitenkaan sujunut. Tässä oli aivan valtavasti näkökulmahahmoja, kukaan ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta, eikä jokeen hukkuneen Nel Abbotin tarinakaan oikein koukuttanut (hyppäsi vai ei? itsemurha vai ei?). Sinnittelin romaanin kuitenkin loppuun, mutta se olisi luultavasti vaatinut enemmän keskittymistä, jotta olisin päässyt kunnolla nauttimaan tiheästä tunnelmasta, joka kirjan loppuosaan kieltämättä kehittyi.


Suosittelen trillereiden ystäville. Moitin liian hajallaan olevaa kerrontaa.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Silja Vuorikuru: Aino Kallas Maailman sydämessä

Aino Kallas (1878-1956) oli nimenä tuttu kirjailija, mutta hänen tuotantonsa ei ollut minulle lainkaan tuttu, kun nappasin tuoreen, 2017 julkaistun elämäkerran luettavakseni. 300-sivuinen teos avaa Aino Kallaksen elämää lapsuudesta viimeisiin hetkiin saakka. Ja kyllähän niihin päiviin monenlaista mahtui. Avioliitto ja muutto Viroon, miehen työn mukana tie vie vuosiksi Lontooseen, sodan jälkeen pakolaisena Ruotsiin ja lopulta vielä paluu Suomeen, kun se lopulta mahdollistui.

Aino Kallas kirjoitti Viron historiaan liittyviä romaaneja suomeksi, ja joita sitten käännettiin viroksi. Myöhemmin Aino oppi kielen niin hyvin, että myöhemmin hän ei enää tarvinnut erikseen kääntäjää. Ainon teoksia on käännetty myös muille kielille.


Silja Vuorikurun teksti Ainosta on kiinnostavaa ja helposti lähestyttävää luettavaa, vaikkei Aino Kallas ollutkaan entuudestaan tuttu. Pieni kiinnostus heräsi tutustua myös Aino Kallaksen omaan tuotantoon.

Helmet-lukuhaasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Anni Polva: Voi noita miehiä!

Mutta miespä ei lähtenyt. Se seisoi paikallaan kulmat kurtussa ja katseli tyttöä vihaisen näköisenä. - Anna se pumppu tänne, et sinä sitä itse saa
- Ja miksen muka saa? Olen minä ennenkin pyöriä pumpannut.

Nappasin Anni Polvan rakkausromaanin Voi noita miehiä! (1962) mukaani kirjastosta ihan puhtaasti mielenkiinnosta. Tiina-kirjat olen aikanani lukenut, mutta mitään en niistä muista. Polvan rakkausromaaneihin en ole aiemmin tutustunut sen sijaan lainkaan.

Jaa jaa, 50 vuotta sitten maailmankuva oli kovin toisenlainen. Sillä oli väliä, onko talon tytär vai piika, oppinut vai kouluja käymätön. Sillä oli väliä, käveleekö julkisesti käsikynkkää miehen kanssa, se on jo melkein kuin kihloihin menisi. Opiskelijatytöt asuivat alivuokralaisena ja vuokraemäntä saattoi vaikka yöllä ovelle kurkkimaan, vietetäänkö siellä säädyllistä elämää. Puhelin sentään oli, ainakin kaupungissa. Mutta maalle sen sijaan kirjoitettiin vain kirjeitä, kuten nyt Virpin ystävätär Kirsi, joka kirjoittaa kotiinsa, että Virpi tulee sinne kesän viettoon. Virpin puolestaan Kirsi lähettää matkaan summittaisten ohjeiden kanssa, ja niinhän siinä käy, että Virpi päätyy kokonaan toiseen taloon karjapiiaksi.

Mutta eipä hätä ole tämännäköinen, karjapiikana sitä saa kuitenkin palkkaa, ja töitä sitä olisi täytynyt tehdä ystävättärenkin kotona. Sielläkään ei suinkaan hätäännytä, kun kesävierasta ei kuulukaan, onpahan varmaan keksinyt sittenkin kesäksi muuta tekemistä. Hahaa, aivan toista kuin nykypäivänä, jos et viiteen minuuttiin vastaa puhelimeen tulleisiin viesteihin, niin epäillään jo vaikka mitä.

Kyse on selkeästi rakkaus- ja viihderomaanista, miehiä marssitetaan esiin solkenaan, mutta siitä huolimatta melko alusta saakka on selvää, kuka on Virpin valittu. Toki se on juuri se miehenjörrikkä, joka ei naisiin katsokaan - paitsi nyt tietenkin riuskaan ja sanavalmiiseen sankarittareen.



Vaikka Virpi haluaa näyttää pärjäävänsä, niin viimeisillä sivuilla kolahtaa nykynaisen sieluun kipeästi. Kun rakkaus on voitettu ja kihloista sovittu, Virpi antaakin kaiken päätäntävallan omista asioistaan kainosti miehensä haltuun. Auts.

Jos unohtaa sen, ettei tasa-arvo-asioissa oltu edetty aivan nykypäivän tasolle vielä 1960-luvulla, niin Voi noita miehiä! on kelpo huumorilla höystetty rakkausromaani. Se on viihdyttävä, helppo- ja nopealukuinen ja hauska. Taidanpa napata jonkun Tiina-kirjoistakin lukupinooni muistinvirkistykseksi (tosin lukupinoni on aika korkea, joten aivan heti sitä ei ehkä tapahdu).

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tuija Lehtinen: Sumulaakson kartano

- Isoisä panee Olga Eugenien aisoihin, jos sinä kannatat minua.
- Kuvitteleeko isoisä, että minä työskentelen sinun rinnallasi?
- Miksi hän niin kuvittelisi? Markus ihmetteli.
Niinpä.

Tuija Lehtisen uusin, Sumulaakson kartano (2017) on tuttua höttöviihdettä. Uskottavuutta ei ole edes yritetty virittää kovin korkealle, mutta viihdearvo on tuttuun tapaan paikallaan.

Elsa on aatelissuvun vesa. Rahaa riittää ostaa mitä ikinä mieliikään, vaikka Elsa onkin töissä eläinlääkärin apulaisena oppisopimuksella ja asuu pienessä ja sotkuisessa vuokrayksiössä. Perheellä on suvun kartano, eikä kukaan tunnu tekevän töitä tai tuottavaa bisnestä ja silti kaikilla on millä mällätä. Äiti ja isoäiti ovat puhuneet lapsille pienestä pitäen ranskaa ja varsinkin isoäiti vaatii puhuttelua ranskaksi.

Elsan tehtävänä on mennä naimisiin säätynsä mukaisesti ja tehdä lisää siniverisiä pikkuaatelisia. Paitsi että Elsa on pontevasti eri mieltä.

Kyllähän tämän kertaalleen lukee, muuta on ehkä turha odottaa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Janet Evanovich: Twelve sharp

And this is the problem with Ranger. I could spend a lot of time in bed with him, but he'd drive me nuts in the kitchen.

Kaipasin paluuta palkkionmetsästäjä Stephanie Plumin mielettömään maailmaan, ja kun seuraavaa osaa ei ole suomennettu, varasin sen kirjastosta alkukielellä. Edistystä on, ettei Twelve sharpissa (2006) räjäytetä kertaakaan Stephanien autoa. Sen sijaan Stephanieta etsii mustiin pukeutunut nainen, joka väittää olevansa naimisissa Rangerin kanssa. Voiko se olla totta? Ranger itse on kadonnut kuin maan nielemänä, eikä häntä saa kommentoimaan tilannetta.

Stephaniella voisi olla jo oikein kotoisaa poliisi Morellin kanssa, ellei erästä pikkutyttöä olisi kidnapattu, ja osoittautuisi todennäköiseksi, että kaappaaja etsii seuraavaksi Stephanieta.



"It gets worse," I told her. "He's been staying in my apartment, and this morging Morelli moved in."
"Let me get this straight. You got Ranger and Morelli living with you. At the same time."

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Sophie Hannah: Suljettu arkku

"Kuulin kun he puhuivat siitä", Rolfe mumisi hikipisaroiden tippuessa otsalta tyynyliinalle. "Että minun pitää kuolla eikä sille voi mitään. Ja he puhuivat hautajaisistanikin!"

Suljettu arkku (2016) on Agatha Christien perikunnan hyväksymää fanifiktiota, eli legendaariselle Hercule Poirot -hahmolle kirjoitettu uusi seikkailu. Sarjassaan tämä on jo toinen osa, eli Sophie Hannahin ensimmäinen Poirot-seikkailu Nimikirjainmurhat julkaistiin 2014. Silloin jäljittely ei ilmeisesti kiinnostanut minua niin paljon, että olisin Nimikirjainmurhat lukenut, mutta nyt Suljettua arkkua kehuttiin ja otin sen kirjastosta luettavaksi.


Jostain syystä kuvittelin koko ajan kirjaa lukiessani katsovani elokuvaa. Ehkä se johtuu siitä, että viime aikona olen palannut Poirotin seuraan lähinnä tv-elokuvien muodossa, tai ehkä se vain johtui itse kirjasta. Poirot ei tuntunut aivan elävältä Suljetussa arkussa, tai ehkä minä vain olin ennakkoluuloinen kun tiesin, että Sophie Hannah vain jäljittelee Dame Agathaa. Kertojahahmo komisario Edward Catchpool sen sijaan tuntui todellisemmalta, mikä on ilman muuta onnistumisen merkki. Myös kirjan muut hahmot tuntuivat huvittavilta ja juoni oli rakennettu taitavasti. Kyllä, pidin Suljetusta arkusta, huolimatta pienistä ennakkoluuloista, joita ensin koin.

"Nyt en käsitä. Olitte verhon takana valmiina syöksymään esiin ja pelastamaan lady Playfordin - ja kun hän avasi oven, ette tehnyt yhtään mitään."

Helmet-lukuhaasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Anja Lampela: Lankarullatyttö

Sinä et näe. Minä näen. Ja tiedän mitä minun on tehtävä. Ja se on tehtävä pian.

Lankarullatyttö - autistilapsen tarina (2014) vaikutti alussa lähes elämäkerralta tai muistelmalta, ei fiktiiviseltä romaanilta. Sitä se kuitenkin on ja kirjailija kertoo valinneensa aiheen, joka oli hänelle entuudestaan aivan vieras. Hänellä oli ollut pari kohtaamista elämässään, jotka olivat jääneet mietityttämään pidemmäksi aikaa, ja jotka antoivat sysäyksen kirjan kirjoittamiselle.


Suomalainen Iisa on lähtenyt töihin Norjaan, löytänyt sieltä puolison ja saanut lapsen. Kun lapsi saa autismidiagnoosin, eivät puolisot enää tunnu löytävän yhteyttä toisiinsa. Iisa muuttaa tyttären kanssa Suomeen. Eyvind jää ikävöimään perhettään Norjaan ja edelleen naimisissa oleva Iisa löytää naapurista uuden ystävän.

En voinut laskea käsistäni Lankarullatyttöä. Vaikka kirjan loppupuoli olikin selkeämmin fiktiivistä romaania kuin alun kuvaus tyttären muuttumisesta, halusin palavasti tietää, kuinka vanhemmat selviävät. Tytär ei ole sairas, kuten Iisa korostaa. Hän on vain erilainen. Hän tarvitsee erilaista tukea kuin toiset. Kuvaus vanhempien tunteista ja puhumisen vaikeudesta oli niin todentuntuinen, että aion ehdottomasti tutustua myös Anja Lampelan muuhun tuotantoon.

Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilia kietoi käsivartensa alastoman vartalonsa ympärille. Hän tärisi hillittömästi. Hampaat kalisivat. Tämä on hermoromahdus, hän ajatteli helpottuneena. Menetän järkeni, mutta entä sitten, koska tätä asiaa ei voi järjestää. Se on kaiken järjestämisen ulottumattomissa.

Mustat valkeat valheet teki minuun vaikutuksen, ja sen innoittamana otin lukulistalle myös kirjailijan edellisen kirjan Hyvä aviomies (2013, suom. 2014). Myös Hyvä aviomies oli vakuuttava lukukokemus, ja suosittelen molempia. Tarina oli koukuttava, jännittävä, henkilöhahmot kiinnostavia. Hyvä aviomies kertoo käytännössä tapahtumista muutaman päivän aikana muutaman eri henkilön näkökulmasta. On uskomatonta, kuinka paljon tapahtumia ehtii tapahtua muutamassa päivässä ja 440 sivussa!



Cecilia löytää ullakolta miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani" hänen miehensä John-Paul on kirjoittanut. Lukea vai ei? John-Paul kieltää ehdottomasti Ceciliaa lukemasta kirjettä, mutta voiko Cecilia elämään tietämättä, mitä kirjeessä lukee?

Tessin aviomies Will ja serkku ja paras ystävä Felicity ilmoittavat rakastuneensa toisiinsa ja haluavansa, että he kaikki asuisivat yhdessä. Tess päättää ottaa poikansa ja matkustaa äitinsä luokse toiseen kaupunkiin ottamaan aikalisän. Voiko Tess antaa anteeksi, ja pitäisikö hänen?

Rachel taas kuulee, että hänen poikansa perhe aikoo muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Hänen elämänsä ainoa ilo on pieni pojanpoika, sillä 28 vuotta sitten hänen ainoa tyttärensä on murhattu. Kuinka selvitä tulevasta?

Mitä tapahtuu, ja kuinka Cecilian, Tessin ja Rachelin elämä ja kohtalo kietoutuvat yhteen yhden kohtalokkaan viikonlopun aikana?

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Taavi Soininvaara: Haukka ja kyyhky

"Kuulostaa aika helvetin pahalta", tatuoitu nuori rikosylikonstaapeli sanoi vaikka ei ollutkaan varma, mikä johtopäätös Kari Roihan hankkimista aineksista pitäisi vetää.
"Ne ovat räjähdysaineen ainesosia".

Viimeksi luin Ratamo-sarjan ensimmäisen kirjan Ebola Helsinki ja sitä ennen viimeisimmän osan Venäläinen vieras. Haukka ja kyyhky (2015) on valitettavasti hieman liian ajankohtainen Suomessa juuri nyt.


Ratamo etsii kirjassa siskopuoltaan, josta kuulee vasta kirjan alkusivuilla. Edes siskon äiti ei tunnusta tietävänsä, missä tytär tällä hetkellä on. Ratamo haastattelee Kari Roihaa, joka on palannut Syyrian sodasta. Millä puolella Roiha on taistellut, ja miksi amerikkalaiset pyytävät hänen kuulemistaan? Ratamon tyttöystävä Essi Kokko ryhtyy selvittelemään samaa kuviota ja joutuu hengenvaaraan.

Suomea uhkaa terrori-isku, joka on suunniteltu toteutettavaksi useissa maissa yhtä aikaa. Viranomaisilla ei ole aavistustakaan - ennen kuin on jo melkein myöhäistä. Haukka ja kyyhky oli kesken juuri Turun iskujen aikaan, ja melkein jäikin kesken traagisen ajankohtaisuutensa vuoksi.

Kirjassa vyörytetään jälleen tapahtumia ja henkilöitä, mutta mukana pysyy mukavasti. Suuresti ei haittaa edes se, että Haukkaa ja kyyhkyä edeltävät osat ovat edelleen lukematta.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Nora Roberts: Julkinen salaisuus

Emma ei halunnut ajatella Darrenia, koska se teki ihan liian kipeää. Sitten hänet valtasi hirvittävä syyllisyys, koska hän yritti sulkea pikkuveljen mielestään.

Kirjaston vaihtohyllystä löytynyt Julkinen salaisuus (1991) oli minulle vierasta Robertsia. Vaikkakin hyvin samantyyppinen kuin Robertsin Suloinen kosto, joka aikanaan nuorena tyttönä teki minusta Robertsin ihailijan. Sen veroista ei hänen nykytuotannossaan ole.

Julkisen salaisuuden päähenkilö on Emma, jonka menneisyyteen liittyy tragedia: Emma on ollut paikalla, kun hänen pikkuveljensä Darren on yritetty siepata. Siinä rytäkässä Darren menehtyi, eikä Emman perhe koskaan toipunut siitä.


Kun Emma aikuisena alkaa muistella tapahtunutta, joku huolestuu, ja pian myös Emma on vaarassa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Tuija Lehtinen: Nappikaupan naiset ja Morsiuskamari

- Mitä sinä täällä teet? kysyin sitten.
- Etsin tietenkin akkaa itselleni, hän tokaisi.
- Napin ompelijaa, nyökkäsin ymmärtäväisesti.
- Päreen polttajaa, hän täydensi.
- Väitätkö sinä, että minä käyn sinun hermoillesi? hämmästyin.

Vietin kesällä hieman lomaa kirjallisuudesta lukemalla tuttua ja turvallista viihdekirjallisuutta. Molemmat lukemani Tuija Lehtisen romaanit edustavat lähinnä kioskikirjallisuustasoa, eivät missään nimessä mitään erityistä Tuija Lehtisen parhaimmistoa.


Nappikaupan naiset (2009) kertoo Saskiasta, joka päätyy erinäisistä syistä töihin nappikauppaan, jota pitävät kaksi ikääntynyttä sisarusta. Kauppa tuntuu uinuvan asiakkaiden puutteesta, mutta Saskia pistää tuulemaan. Sitä paitsi nappikaupan ympäristöstä tuntuu löytyvän miehejä kuin - no, vaikka nappeja. Yhden kanssa on hyvä heittää huulta kuin veljen kanssa, toinen on kiihkeä, mutta katoaa aina omille teilleen ja kolmas tuntuu mukavalta ja turvalliselta. Löytyykö Saskian elämän mies samalta kadulta?

Ebba näki kalvenneet kasvoni ja kauhistuneen katseeni. Kohotti kätensä avuttomasti minua kohti ja sanoi tukahtuneesti:
- Arja, se on Arja. Joku ajoi sen yli...

Morsiuskamari (2013) jatkaa saman kadun tarinaa. Neela työskentelee kampaajana samalla kadulla kuin Saskian nappikauppaan perustama kahvila. Pelkän romantiikan lisäksi Morsiuskamarissa viritellään jännitystä: kadulla kuolee auto-onnettomuudessa vasta paikkakunnalle muuttanut Arja, joka on etsinyt tältä kadulta tuntematonta isäänsä. Oliko kyseessä onnettomuus, vai oliko tapahtuneen takana jotain muutakin?



Helmet-haasteeseen kohta 39. Ikääntymisestä kertova kirja (Nappikaupan naiset). Uudelleen luettua -haasteeseen molemmat.

perjantai 25. elokuuta 2017

Tuula Kallioniemi: Konsta, eka A

Konstaa hermostuttaa. Hän pelkää, ettei opi koskaan lukemaan. Kuinka sitten käy? Istuuko Konsta vielä vanhana vaarina pikkulasten kanssa samassa luokkahuoneessa?

Maailma tuntuu olevan täynnä laadukasta lastenkirjallisuutta. Ehdimme lukea lasten kanssa raivostuttavan vähän, myös Konsta, eka A:n lukemiseen meni monta viikkoa ääneen luettuna iltasatuaikaan. Toivon oman ekaluokkalaiseni innostuvan lukemisesta (heti kun oppii lukemaan), niin että voisimme lukea vaikka vuorotellen. Meillä on jo jonossa monta kirjaa, kuten nyt vaikka Me Rosvolat (jonka katsoimme kesällä elokuvana, ja haluamme ehdottomasti lukea myös kirjana). Omia vanhoja suosikkejani tietysti mielelläni myös suosittelisin lapsilleni, mutta hieman epäilen, että lukuintoa herättelee paremmin joku vähän nykyaikaisempi tarina. Kuten nyt vaikka Konsta, eka A (2004).

Konsta lähtee siis eka luokalle, jännittää koulun alkua, sitä oppiiko lukemaan, mitä tapahtuu jos myöhästyy, oppiiko Konsta lukemaan tai onko puheopetuksessa mitään järkeä. Tai miten pitäisi suhtautua kirosanoihin. Hihitimme monessa kohtaa ääneen yhdessä, vaikkakin lapsille piti hieman selittää, miksi äiti purskahti nauruun Konstan opetellessa Maamme-laulua "Oi maamme Suomi synninmaa".



Monet Konstan ajatukset ja tilanteet tuntuvat tutulta uuden ekaluokkalaisen äidistä, ja tuntuivat kiinnostavan myös itse ekaluokkalaistakin. Palaamme varmasti Konstan pariin uudelleenkin!

- Minä pidän tänään vapaapäivän, Konsta ilmoittaa.
Äiti huokaa ja sanoo, ettei se käy. Kouluun pitää mennä joka päivä.

perjantai 11. elokuuta 2017

Astrid Lindgren: Se pikkuinen Lotta

Lotta oli vihainen jo tullessaan, mutta nyt hän suorastaan vimmastui. Ensin ei annettu muuta päällepantavaa kuin se ruma pusero, joka kutitti ja pisteli, ja nyt ei saanut ruokaakaan. Kyllä äiti oli tuhma.
- Tuhma äiti! huusi Lotta ja polki jalkaa.

Astrid Lindgrenin lastenkirja Se pikkuinen Lotta (alkuperäisteos 1961, suomennos 1962, tarkistettu 2017) pääsi yllättämään iloisesti! Hauska, nopealukuinen, kiinnostava, jopa koukuttava, jos nyt lastenkirjasta voi niin sanoa. Kohdeyleisö (5- ja 7-vuotiaat) pitivät kovasti, samoin äiti.

Lotta, 5 vuotta, riitaantuu äitinsä kanssa, sillä äiti käskee pukea päälle ihan tyhmän puseron! Meidän lapset pystyivät ilmeisesti täydellisesti samaistumaan Lottaan, perheen äiti (siis minä) taas pystyin samaistumaan äitiin, joka sanoo, että Lotta voi olla sitten vaikka alasti, jos ei kerran pue päälleen. Sitten tapahtuu jotain, jota ei ehkä tapahtuisi nykyään (tai mistä ei ainakaan kirjoiteta kirjoja): äiti lähtee kauppaan ja Lotta jää yksin kotiin, kun ei kerran ole vaatteita päällä. Lotta vimmastuu ja päättää muuttaa pois kotoa. Huolestuneille äideille kerrottakoon: Lotalla ei ole hätää koko aikana.


- Arvaas, kuka tänä iltana itkee ja murehtii. Sinun isärukkasi. Menen lastenhuoneeseen sanomaan lapsilleni hyvä yötä, ja yksi sänky onkin tyhjänä. Lotta on poissa.
- Ei sille enää mitään mahda, sanoi Lotta.

Mitä tapahtuu? Palaako Lotta kotiin? Jääkö hän ikuisiksi ajoiksi asumaan muualle? Tekevätkö Lotta ja äiti sovinnon? Oli ihan pakko lukea eteenpäin, jotta tietäisimme, joten iltasatukirjan lukuun kannattaa varata runsaasti aikaa.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Maeve Binchy: Talo Dublinissa

Hilary Moran ei antanut Danny Lynchille koskaan täysin anteeksi sitä, ettei tämä ollut sinä yönä vaimonsa luona. Tottahan Hilary oli kuullut, että kaikelle oli selityksensä ja että erinäiset seikat olivat luottamuksellisia, eikä Ria itse kantanut kaunaa. Kukaan muu ei kuitenkaan ollut kuullut, kuinka Ria oli synnytyksen pitkinä tunteina vaikeroinut odottaessaan Dannya.

Talo Dublinissa on julkaistu suomeksi 1999, ja kirjoitettu 1998. Ei siis kännyköitä! Netin käyttöä opetellaan, ja sähköpostit tulevat vielä tietokoneeseen. Kirja sijoittuu Maeve Binchyn tuotannon keskivaiheille ja on toistaiseksi varhaisin teos, jonka olen häneltä lukenut. Jostain luin kommentin, että alkupään kirjat ovat jotenkin sujuvampia kuin viimeisimmät kirjat, ja tämän kirjan perusteella olisin valmis sen allekirjoittamaan. Vaikka tyyli on ehdottomasti samaa kuin myöhemmissäkin lukemissani kirjoissa, tulee tästä jotenkin olo, että kirjaan on paneuduttu enemmän kuin myöhempiin. Ei ole turvauduttu helppoihin ratkaisuihin, kierrätetty aiheita ja henkilöitä muista romaaneista (tai mistä minä tiedän, vaikka olisikin, kun en kerran ole lukenut tätä aiempia kirjoja). Ainakin teema tuntuu virkistävästi erilaiselta kuin muissa Binchyltä lukemissani kirjoissa.



Kirjassa seurataan pääasiassa irlantilaisen Rian elämää ja Binchylle tuttuun tyyliin aloitetaan todella, todella kaukaa. Aloituskappaleessa puhutaan Rian syntymässä, ja nopeasti päästään elokuvateatteriin pussailemaan 15-vuotiaan Rian kanssa. Sen jälkeen ensimmäinen puolikas kirjaa kuvataankin Rian onnellista liittoa Dannyn kanssa, jonka aikana heidän yhteiset lapsensa kasvavat teini-ikäisiksi.

Sitten vasta alkaa tapahtua, ja kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin. Käy ilmi, että Dannysta on tulossa jälleen isä - ei kuitenkaan Rian kanssa, vaan uuden nuoren tyttöystävän. No, ei siinä mitään, Ria suhtautuu asiaan käytännöllisesti: Danny varmaan palaa vielä kotiin. On pakko, sillä heillähän on niin kaunis kotikin (juuri otsikossakin mainittu Talo Dublinissa). Kun niin ei näytä käyvän, Ria päättää matkustaa Amerikkaan kahdeksi kuukaudeksi ja vaihtaa siksi aikaa taloa Marilynin kanssa. Marilyn taas pakenee omia aaveitaan.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Silkkisukka repesi lopullisesti, kun työnsin varpaani neidon metallisen vaipan uurteisiin, mutta sain kuin sainkin nostetuksi oikean jalkani Mantan koukistuneen polven varaan. Hetken oli pakko tasata hengitystä. Lopulta uskalsin irrottaa toisen käteni patsaan olkapäästä niin että sain viskatuksi melkein muodottomaksi lionneen ylioppilaslakin neidon silmille.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa siirrytään seuraavaan sukupolveen Ruokarouvan tyttären (2017) myötä. Luin viime syksynä sarjan edellisen osan Ruokarouva. Nyt tarina jatkuu Iidan tyttären Kirstin matkassa. Ymmärrän ratkaisun, ettei Idan tarinaa enää voinut jatkaa, mutta silti: Kirsti jää hieman etäisemmäksi kuin Iida. Ehkä se kuitenkin johtuu siitä, että Iidan matkassa on kuljettu jo pidemmän matkaa ja tilanne korjaantuu sarjan jatkuessa.

Uskottavuuden rajamailla kyllä mennään, kun Kirstin tie vie Pariisiin, ja ihan sattumalta hän tutustuu siellä mm. Ernest Hemingwayhin. Iidan vaiheet eri merkkihenkilöiden palveluksessa on vielä selitettävissä Suomen pienillä piireillä. No ei se mitään, Ruokarouvan tytärhän on ensisijaisesti viihdettä - hyvää, tarkasti taustoitettua, erinomaista historiallista draamaa, mutta viihdettä yhtä kaikki.

- Ilmeisesti mademoiselle oli sinuun tyytyväinen, Katariina supatti kumartuessaan näyttämään minulle, miten lyhyin pistoin täällä harsittiin. - Yleensä hän panee jokaisen tulokkaan ensin lakaisemaan lattiaa ainakin päiväksi ihan vain nähdäkseen, onko tällä kärsivällisyyttä.

Tämänkin kirjan kohdalla suosittelen tutustumaan kirjailijan Facebook-sivuun Syrjästäkatsojan tarinoita, jossa taustoitetaan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja.

Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.


maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste 31.7.2017. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Mutta Illusia ei taaskaan ymmärtänyt. Hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut jano. Pessin täytyi selittää asia Illusialle ja näyttää miten jotiin. Illusia seurasi esimerkkiä. Hän huudahti ihastuksesta, sillä karpalomehu oli raikasta ja lämmintä.
- Tiedätkö Pessi, sanoi Illusia. - Sinä olet ihmeellinen.


Olen osallistunut jo muutamaan kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen ja lukenut kotimaisia järkäleitä: Kalle Päätaloa, Väinö Linnaa ja Veikko Huovista. Nyt sain juuri päätökseen talvella aloittamani Täällä Pohjantähden alla -trilogian, ja halusin kesän Klassikkohaasteeseen jotain kevyempää. Paha vain minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä se voisi olla.

Kirjastossa harhailin lasten ja nuorten osastolla etsimässä jotain kiinnostavaa, jonka voisi kuitenkin lukea klassikkoteokseksi. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on nimenä tuttu, mutta en ollut koskaan aiemmin törmännyt itse kirjaan. Itse asiassa en tiedä onko vähän noloa tunnustaa, mutta Pessi ja Illusia on tuttu lähinnä Tuija Lehtisen Minun veljeni Jon -kirjasta, jossa kirjaan viitataan.
Mä huomasin ajattelevani, että ehkä se tosiaan yritti käydä jostain peikosta. Pessi ja Illusia. Varmaan ainoa kirja minkä se oli koskaan lukenut. Mullakin oli se kirja, vanha ja repaleinen, ja Jon oli ilman muta nähnyt sen äsken hyllyssä. Kirjassa ei lukenut mitään omistuksia, mutta mä arvelin nyt, että Riia oli aikaan ostanut meille molemmille omat opukset. Kai sillä kirjalla oli Riialle jotain merkitystä. Mä en ollut koskaan piitannut siitä kummemmin. Mutta mähän en ollutkaan mikään Mikkosen Tuomaksen hengenheimolainen, luontofanaatikko vailla vertaa. (Tuija Lehtinen)

No niin, tiesin siis, että kirjassa on peikko ja että se liittyy luontoon. Silti Pessin ja Illusian vahva luontokuvaus, johon koko kirja perustuu, tuli yllätyksenä. Yrjö Kokko aloitti sadun Pessistä ja Illusiasta joululahjaksi lapsilleen 1941 rintamalla. Tarina kertoo Illusia-keijusta ja Pessi-peikosta, jotka vaeltavat luonnossa ja juttelevat eläinten ja hyönteisten kanssa. Se on kertomus myös sodasta, joka tunkeutuu itse tarinaankin mukaan.

Pessi ja Illusia ei suuremmin vakuuttanut minua. Piti lukea viitisenkymmentä sivua, ennen kuin kiinnostuin siitä, mitä Pessille ja Illusialle tapahtuu. Siinä vaiheessa Illusia menetti siipensä, joilla hänen piti lentää takaisin kotiinsa sateenkaarelle. Miten Illusia pääsee kotiin? Jääkö hän ikuisiksi ajoiksi Pessin kanssa metsään? Ja onko Illusia tämän jälkeen onnellinen vai onneton?
Tämänkin jälkeen kirja eteni jokseenkin hitaasti ja nihkeästi, mutta eteni kuitenkin. En uskaltautunut kuitenkaan kokeilemaan lasteni reaktioita kirjaan, jonka punaista lankaa minunkin oli toisinaan vaikea tavoittaa. Lopuksi on sanottava, että Pessi ja Illusia on enemmänkin sodan ja ihmisyyden vertauskuva kuin lasten satu.

Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Anne Holt: Tuntematon uhka

Henrikiä ärsytti, että pyörätuoli oli saanut hänet hämmentymään. Hän tiesi hyvin, että Hanne Wilhelmsen oli halvaantunut. Ampumavälikohtaus, joka oli lähestulkoon maksanut naisen hengen ja saanut aikaan sen, että tämä oli eristäytynyt täysin muusta maailmasta, oli osa legendaa jonka kaikki Oslon poliisissa työskentelevät tunsivat. /.../  Huhut kertoivat, ettei Hanne Wilhemsen käynyt juuri koskaan ulkona, mutta olohuone oli niin iso että siellä olisi mahtunut pelaamaan koripallo-ottelun. Vähintäänkin.

Tuntematon uhka (2016) on loistava paluu entisen poliisin Hanne Wilhelmsenin pariin. Hanne on loukkaantunut työtehtävissä yksitoista vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut tekemisissä entisten kollegoidensa kanssa. Hän on hautautunut kotiinsa, tutkii nettiä pysyäkseen mukana maailman tapahtumissa ja lähtee sieltä vain perheensä vaatimuksesta, ellei vaihtoehtoja ole. Erakkoluonteinen Hanne on loistava sankari, josta uudet poliisit kuulevat vieläkin ihailevia sankaritaruja. Hanne viehättää myös lukijaa, ja ilahduin suuresti, kun huomasin, että Anne Holt on jatkanut sarjaa.

Mutta nyt Hanne on palannut töihin. Hän tutkii kotoaan käsin vanhoja, ratkaisemattomia juttuja ja saa siihen omalaatuisen apulaisen Henrikin. Myös vanha ystävä ja kollega Billy T. ottaa Hanneen vuosien jälkeen yhteyttä, sillä hän on huolissaan pojastaan, jonka epäilee kääntyneen radikaaliin islamiin.

- Kävitkö Arfanin luona?
- Ei kuulu sulle.
- Ei niin. Mutta nyt haluan että kuuntelet minua, Linus. Sinun täytyy kuunnella. Itsesi takia, ei minun. Pysy erossa Arfanista. Kuulitko? Arfan on...
Billy T. vaikeni ja yritti tukkia tien Linuksen huoneeseen.

Kun Oslossa räjähtää pommi ja heti perään toinenkin, koko kansakunta on varpaisillaan.

Helmet-lukuhaasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Mutta oliko herra Holger varma, että halusi pakolaisen ja ydinaseen niskoilleen? Ja vieraan vallan tiedustelupalvelun kannoilleen?
Holger ei ollut varma mistään, mutta huomasi pitävänsä tästä ihmisestä. Eikä voinut kuvitellakaan lähettävänsä häntä noin vain israelilaisen Mossadin kynsiin.
"En", hän sanoi. "En ole. Mutta tarjous on voimassa."
Nombeko puolestaan piti Holgerista. Jos nyt oli olemassa jotain, josta voi pitää.
"Etkö sinä sitten ole minulle vihainen tuosta atomipommi-asiasta?"
"Äh", Holger sanoi. "Sellaista sattuu."

En ole lukenut Jonas Jonassonin kehuttua Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, mutta ilmeisesti hänen toinen suomennettu romaaninsa Lukutaidoton joka osasi laskea (2014) on samaa maata Satavuotiaan kanssa. Huumori on absurdia ja rönsyilevää, juoni lähtee kahdesta tyystin eri pisteestä Etelä-Afrikassa ja Ruotsissa, mutta kun ne lopulta kohtaavat on kirjan sankarilla Nombekolla vahingossa mukanaan ydinpommi.



Nombeko syntyy Soweton slummiin, oppii laskemaan ajankulukseen ja nopeasti myöskin lukemaan. Kun humalainen ydinase-insinööri ajaa hänen päälleen jalkakäytävällä, tuomitaan Nombeko seitsemäksi vuodeksi pakkotyöhön insinöörille korvatakseen tälle aiheutuneet vahingot. Pian insinööri huomaa, että Nombekosta, jonka nimeä hän ei muista, on arvaamatonta hyötyä laskutaitonsa ansiosta.

Koska insinööri on jatkuvasti päissään, hän tulee ihan vahingossa rakennuttaneeksi kuuden ydinpommin sijaan seitsemän. Ja kun Nombeko lopulta pakenee Ruotsiin, hänellä on ihan yhtä vahingossa mukanaan kolmen megatonnin atomipommi.

Holgeria taas ei ole virallisesti olemassa, sillä hänen isänsä otti elämäntehtäväkseen muuttaa Ruotsin tasavallaksi ja piti jokapäiväistä koulussa käymistä ajanhukkana. Identtiset kaksospojat kävivät vuorotellen koulua, ja joka toinen päivä isä opetti heille tasavaltalaisoppia. Atomipommista saattaisikin olla arvaamatonta hyötyä kuninkaan saamiseksi vallalta? Ainakin jos isän oppeja seuraava kaksoisveli saisi siitä tietää, joten on siis pidettävä huolta, ettei hän koskaan huomaa, mitä nurkassa säilytettävässä lautalaatikossa todellisuudessa on...

Helmet-lukuhaasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Kattavan kuvauksen kirjasta omassa blogitekstissään on esittänyt ainakin Eilispäivän kirjat.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

"Kuule, minusta tuntuu, että koko perhe on kirottu etkä sinä voi sille mitään."

Luin taas takaperoisessa järjestyksessä. Postimyyntilapset luin viime kesänä ja raskaasta aiheesta huolimatta se oli mieluisaa luettavaa. Kishwar Desain esikoisromaani Pimeyden lapset (2010) jäi silloin kaihertamaan mieltä. Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö, sosiaalityöntekijä Simran, joka selvittää peräänantamattomasti kohtaamiaan ongelmia.

Tällä kertaa Simran työskentelee vapaaehtoisena auttaakseen pidätettyä 14-vuotiasta Durgaa. Durga on löytynyt talosta, jossa kaikki hänen perheenjäsenensä ovat kuolleet. Durga on raiskattu - ehkä - ja sidottu kiinni - löysästi. Durga on ostanut itse myrkyn, johon hänen perheensä on kuollut. Onko hän syyllinen koko perheensä surmaamiseen? Vai onko hän uhri kuten muukin perhe?



Siskoni oli Sisimmässään samanlainen kuin minä. Hänkään ei halunnut, että meidän tarvitsisi koskaan lähteä ja erota toisistamme. Olimme sitä paitsi juuri kuulleet, että naapurin tyttö, joka oli lähtenyt kotoa morsiamena, oli tullut alle kuukauden päästä ruumiina takaisin. Hänet oli poltettu liian pienten myötäjäisten takia. Itkimme Amlalle, ettemme halunneet olla paraya dhan. Eikö meistä voisi tulla Poikia? Pojat olivat turvassa, he saivat osakkeita eikä heidän tarvinnut lähteä kotoa.

Se, mitä Durgan kotona on tapahtunut, kiertää loppujen lopuksi takaisin sukupolvien ketjuun, kysymykseen naiseudesta ja tyttöydestä, sukupuolten välisestä arvosta, ja siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen: onko ihmiselämällä mitään arvoa?

Ei asiat tasa-arvon kannalta meillä Suomessakaan ole niin kuin niiden pitäisi olla. Sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, kun valitaan työntekijöitä, ammattia, äänestetään, maksetaan palkkaa tai mitä tahansa. Sukupuolen ei pitäisi olla se asia, jonka perusteella päätöksiä tehdä. Ja kuitenkin niin tehdään.

Durgan tarinaa lukiessa kuitenkin muistaa myös sen, että meillä niin tytöt kuin pojatkin ovat syntyessään yhtä arvokkaita. Heillä on molemmilla mahdollisuus syntyä, mahdollisuus mennä kouluun, mahdollisuus päättää itse avioitumisestaan tai avioitumatta jättämisestään. Ja hyvä niin.

Osallistun Pimeyden lapsilla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Lisäksi osallistun postauksella myös Naistenviikkohaasteeseen.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Ehdin ripustaa kaksi vaatetta siinä ajassa joka Sampolta kesti palata ja kiskoa niistä toinen alas. Siirsin hänet kauemmaksi, ripustin pari vaatetta, noukin Sampon taas kauemmaksi, ripustin, noukin, siirsin, kunnes väsyin tuskastuttavan hitaaseen edistymiseen ja laitoin television päälle. Etsin lastenohjelmia tauottomana virtana lähettävän kanavan, josta maksoin syyllisyydentuntoisena joka kuukausi, ja istutin Sampon laitteen ääreen.

Sopivasti sekaisin (2017) on ensimmäinen Veera Vaahteralta lukemani romaani. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon alter ego, jolla hän kirjoittaa hyvän mielen viihderomaaneja. Ja kyllähän Sopivasti sekaisin minua viihdytti! Matleena on palkattu kirjastotoimenjohtajaksi, ja perheenäitiyden ja työn yhdistäminen ei osoittaudu olevan ihan helppoa. Ja kukapa lapsiperheen äiti, joka tuntee hommien kasautuvan vain itselleen, ei olisi haaveillut siitä, että päättäisi jättää tiskit tiskaamatta, pyykit pyykkäämättä ja ruuat laittamatta. Kokeillaan, mitä tapahtuu? No, näin Matleena päättää toimia, mutta lopputulos ei ehkä ole aivan sitä mitä hän toivoi...


Kirjan loppu on kuitenkin viihdegenreen oikein sopiva. Hyvän mielen kesäkirja (joka sopinee myös syksyyn, talveen ja kevääseen)!

Helmet-lukuhaasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä sekä sankarittarella että minulla on pieniä lapsia.
Naistenviikkohaaste, Matleenan nimipäivä 22.7.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Sara Medberg: Holhokki

"Ette aio mennä naimisiin? Mutta nuoren naisen tehtävä on löytää aviomies ja synnyttää hänelle perillinen!" Dominic oli melkein saanut loput teestään väärään kurkkuun. Kuinka tyttö uskalsi sanoa vastaan holhoojalleen? Dominic muisteli tyytyväisenä miten oli naulinnut jääkylmän katseensa neitoon. Hän pystyi yleensä pelkällä tuijotuksella saamaan vastustajansa toisiin ajatuksiin.
Valitettavasti neiti Sparw oli osoittautunut Dominicin vastustajia sisukkaammaksi.

Tämän päivän nimipäiväsankarin kunniaksi Sara Medbergin Holhokki (2015). Olin lukenut kirjasta blogiarvion, jonka perusteella se päätyi lukujonooni. Pelottavan vaaleanpunainen kansi ja yli 500 sivua saivat minut kuitenkin epäröimään. En tuntenut olevani oikeassa mielentilassa pinkkejä röyhelöitä varten. Oi, miten väärässä olinkaan.



Neiti Desideria Sparw on jäänyt pikkutyttönä orvoksi ja asuu Pohjanmaalla syrjäisessä kartanossa hellittynä. Hänen Tukholmassa asuva holhoojansa ei ole pahemmin välittänyt tytöstä, mutta nyt holhooja on vaihtunut edellisen kuoltua. Nuori Dominic päättää tehdä velvollisuutensa ja matkustaa katsomaan tyttöä ja kasvattaa tästä nöyrän ja myöntyväisen nuoren neidon, joka käyttäytyy etiketin mukaisesti ja menee hyviin naimisiin. Desideria osoittautuu olevan kuitenkin toista mieltä.

1700-luvun Suomessa ja Ruotsissa on kuitenkin vaikeaa olla nuori neito, jolla on omia mielipiteitä ja tavoitteita. Holhokki on hauska ja viehättävä kuvaus naisen elämästä ja asemasta ennen kuin naisilla oli omia oikeuksia. Siksipä Holhokki sopii hyvin tämän vuotiseen Naistenviikkohaasteeseen. Kaikki keinot ovat sallittuja, jotta omat tavoitteet saataisiin läpi: aivan avuttomia eivät naiset olleet tuohonkaan aikaan, vaikka miehet niin olisivatkin kuvitelleet.

Desideria ei ollut lainkaan tiennyt, että Eugenialla oli niin teräksiset hermot! Kauhunsekaisella ihailulla hän näki, kuinka Eugenia nosti oikeassa kädessään olevan miekan ilmaan ja kylmän rauhallisesti odotti, että ovi aukenisi.
Desideria tempaisi itselleen erään haarniskan pitelemän keihään ja syöksyi Eugenian vierelle. Hyvänen aika, mitä hän tekisi aseella? Desideria ei halunnut vahingoittaa ketään. Ehkä hän voisi kampittaa voron keihään varrella?

Holhokkia lukiessani minulla oli koko ajan olo, että kirjailijalla on ollut todella hauskaa kirjoittaessaan kirjaa ja kuvauksia sekä Dominicin että Desiderian sielunelämästä. Ja niin oli minullakin tätä lukiessani.

Naistenviikkohaaste 2017.
Helmet-lukuhaasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Ratamon ajatukset alkoivat seljetä, kun hän nousi portaita kolmanteen kerrokseen. Tilanne oli nyt poliisin hallinnassa, eikä hän enää ollut hengenvaarassa. Todellisuus iski kuin moukari. Pulssi takoi hänen ohimoillaan. Suu tuntui kuivalta kuin näkkileipä ja silmiä kirveli kuin hiekkamyrskyssä. Kaisa oli murhattu. Hänet oli yritetty murhata. Hän hengitti syvään ja taisteli paniikkia vastaan.


Joulukuussa harmittelin luettuni Venäläisen vieraan, että osa Ratamo-kirjoista on jäänyt välistä. Näemmä väliin oli jäänyt ihan ensimmäinenkin Arto Ratamo-dekkari! Olen koko ajan kuvitellut totta kai lukeneeni Ebola Helsingin (2000), mutta myönnettävä se on, en ainakaan saanut mitään mielikuvaa että niin olisin tehnyt.


Arto Ratamo on tässä kirjassa vielä nuori virologian tutkija, joka löytää vastalääkkeen Ebolaan. Siitä lähtee liikkeelle vauhdikas tapahtumaketju, jonka tavoitteena on murhata Arto Ratamo ja kaikki ne, jotka tuntevat vastalääkkeen kaavan.






Seuraavaksi ehkä vähän uudempaa Soininvaaraa.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Kun hän jälleen kohotti katseensa, oli hyvännäköinen vieras kadonnut näkyvistä. Rosalie vilkaisi tyhjälle kadulle ja aisti pistävän pettymyksen, joka tuntui täysin sopimattomalta.
Jos joku olisi sillä hetkellä sanonut hänelle, että hän viidentoista minuutin kulutta riitelisi raivopäisesti tuon niin sympaattiselta näyttäneen miehen kanssa, hän ei olisi uskonut.


Rosalie pitää pientä postikorttikauppaa Pariisissa ja maalaa itse kortteja asiakkaiden toiveiden mukaan. Kun häntä pyydetään kuvittamaan kuuluisan lastenkirjailijan uusin teos, se on Rosalien toiveiden täyttymys. Kaikki tuntuu sujuvan hyvin, kunnes postikorttikauppaan pamahtaa hyvännäköinen amerikkainen vierailija, joka syyttää kirjailijaa plagioinnista. Rosalie ei voi uskoa sitä, mutta mikä onkaan totuus?


Meillä on aina Pariisi (2015) on Barreaun kolmas suomennettu romaani. Pidin myös toisesta Barreaulta lukemastani romaanista Rakkausromaanin resepti. Mutta kuka onkaan kirjailija? Kaksi vuotta sitten olen kirjoittanut, että "kirjailija on tietääkseni saksalainen ja kirjoittaa taiteilijanimellä". Mistä olen sen keksinyt? Kirjan etuliepeessä on kuva nätistä hymyilevästä nuoresta miehestä ja kustantamon sivuillakin kerrotaan tämän nuoren miehen (no, ei enää niin nuoren, syntymävuodeksi kerrotaan 1980) työskentelevän pariisilaisessa kirjakaupassa. Kirja alkukieli on kuitenkin saksa, Paris ist immer eine gute Idee. Lisää googletusta, ja saksankielinen wikipedia kertoo, että tuo nuoren miehen kuva on kuvapankista, mikä tukee vahvistamatonta käsitystä siitä, että kyse on salanimestä. Kirjailija salanimen takana olisi kustantaja nimeltä Daniela Thiele. No, lukijan kannalta sillä ei ehkä liene hirveästi väliä. Kirja on jokatapauksessa leppoisaa, ihanaa lukemista kesäiseen lomapäiväänkin.


Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Olisin aina halunnut osata maalata kuten kirjan Rosalie.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Antti Heikkinen: Matkamies maan


V: Hyvällä vielä kysyn, kerrotko niin kun asiat on vai pitääkö ruveta Mauri Anteron pahaksi poliisiksi? On sen verran digiboksille poliisisarjoja tallennettu, että Väätäisen ämmän poika pystyy ohjaamaan itsensä sellaiseen kuulustelukiimaan, jotta jopa jäisi Turkan Joukokin toiseksi.
S: Sä yrität pelotella mua.
V: Enhän toki. Tosiseikkoja lyön tiskiin. Kuuntelepas Jere-poika, niin setä kertoo. Matikka voi aukoa pyöreää suutaan verkossa, mutta keittokattilassa se on hyvin nöyrää jo. Perunoiden ja sipuleiden kanssa siellä porisee. Sinä voit aukoa suuta verkossa, mutta nyt sinä olet veneen pohjalla ja potkit. Minä voin sinut kopauttaa melalla pökerryksiin, leikata kidukset, suomustaa, heitellä sisälmykset kissalle, huuhdella, paloitella ja keitellä oikein ajan kanssa niin, että ruodotkin pehmenee.


Pienelle paikkakunnalle avataan pakoilaiskeskus ja keskustelu maahanmuutosta ryöpsähtää valloilleen. Taksikuski Leo ei voi hyväksyä sitä ja hakee kaltaistaan seuraa. Yhdessä samanmielisen Jeren kanssa he päättävät palkata rikolliseksi tiedetyn Kapasen hommiin ajamaan pakolaiset pois kunnasta. Ja siitähän pojat vasta pulaan joutuvatkin. Aimolla on vuosikymmenten takaa salaisuus, josta tietää enää vain kaksi ihmistä. Toinen heistä on jo dementoitunut, mutta toinen esittää viimein vaatimuksen, johon Aimo myöntyi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Salaisuus on piilotettu terveyskeskuksen kivijalkaan, ja nyt kun terveyskeskus aiotaan purkaa, se uhkaa muutenkin paljastua.


Antti Heikkisen Pihkatappi iski minuun aikanaan kuin metrinen halko. Matkamies maan ei ollut yhtä vakuuttava tai vaikuttava lukukokemus. Heikkisen kirjoittajan ääni on selkeä - sille en voi mitään että kuulen sen päässäni koko ajan lukiessani Matkamiestä. Hän kirjoittaa myös kolumneja - hyviä kolumneja - ja jotenkin tästä kirjasta jää olo, että kyse on pitkitetystä kolumnista. Ehkä se johtuu siitä, että romaani koostuu lyhyistä pätkistä, muistelmista ja sähköpostiviesteistä, poliisikuulustelun pätkistä sekä siitä, että näkökulmahahmo vaihtelee. Ei sillä, nautin tämän romaanin lukemisesta suuresti siitä huolimatta.



Helmet-lukuhaasteen kohta 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Mazo de la Roche: Jalnan perhe

"Jos hän palaisi Jalnaan, ei hän ehkä lähtisi sieltä koskaan enää."

Jalnan perhe (englanniksi 1929, suomeksi 1938) on julkaistu Jalna-sarjan toisena kirjana, vaikka se kronologisessa järjestyksessä on vasta kahdeksas. Ensimmäisenä julkaistu Jalna ja tämä ovat kirjasarjan ehkä ne osat, joissa on jotain sanottavaa, joku juoni, joka kantaa kirjan läpi. Sekä tässä että edellisessä kirjassa merkittävä kysymys on se, saavatko Jalnan nuori isäntä Renny ja hänen veljensä vaimo Alayne toisensa vai eivät? He ovat rakastuneet toisiinsa, suudelleet intohimoisesti - mutta asia on jäänyt siihen. Alaynen puoliso Eden on vietellyt toisen veljensä Piersin vaimon ja sen jälkeen kadonnut maisemista ottamatta enää yhteyttä perheeseensä. Alayne on palannut New Yorkiin, ja sekä Rennyn että hänen sydämissä kivistää kaipuu. Tässä lähtötilanne, josta Jalnan perhe alkaa.


Toinen kysymys, joka kangastelee kaikkien perheenjäsenten mielissä on, kenelle yli 100-vuotias isoäiti aikoo jättää rahansa? Rahaa oletetaan olevan runsaasti, isoäiti on sanonut jättävänsä kaikki kokonaisuudessaan yhdelle henkilölle - mutta kuka on tuo onnellinen?

Tässä vaiheessa Jalna-sarjan luku-urakkaani väittäisin, että Jalna ja Jalnan perhe ovat ne kirjat, joihin tästä sarjasta kannattaa tutustua. Jos siis haluaa ylipäänsä käyttää aikaansa tällaiseen oman aikansa tuotteeseen. Vaikka eipä sillä, hauska Jalnan perhettä oli lukea, aion jatkaa jossain vaiheessa.

Helmet-lukuhaasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa harrastetaan hevosurheilua.

Osallistuu myös Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti

Maeve Binchyn pieni välipala "Star Sullivan", jonka luin viimeksi, sai minut muistamaan miten mukavaa kesäluettavaa Binchyn kirjat ovat. Koko kadun kasvatti (2011) edustaa samaa tyyliä kuin aiemmatkin lukemani Binchyt. Kirjassa seurataan omalla herttaisella tyylillä useiden eri henkilöiden elämää ja ajatuksia. Kuuntelin kirjan äänikirjana automatkoilla, ja minusta kirja oli helppoa seurattavaa. Henkilöitä on paljon, ja niin paljon en Binchyn tuotantoon ole perehtynyt, että olisin tunnistanut sieltä montaakaan aiemmin tuttua hahmoa. Pappi Brian Flynn siellä ainakin vilahti, ja hän taitaa olla tuttu myös Valkeiden kukkien lehdosta.


Emily saapuu Amerikasta tutustumaan isänsä kotimaahan. Isä on kuollut ja hän ei ole koskaan juuri puhunut kotimaastaan mitään. Emily saapuu asumaan isänsä veljen perheen luokse ja panee saman tien tuulemaan. Noel, hänen serkkunsa osoittautuu alkoholistiksi, joka on juuri menettämäisillään työpaikkansa, isän veli vaimoineen uskonnollisiksi kiihkoilijoiksi. Isän veli on juuri saanut potkut työstään, jota on tehnyt koko ikänsä. No, ei se mitään, Emily panee tuulemaan ja on pian kuin kotonaan Noelin ja hänen perheensä kotikadulla.

Ja kun Noel sitten paljastaa, että kuolemaisillaan oleva nainen on kertonut odottavansa lasta Noelille, ja hänen pitäisi ottaa vauva huolehdittavakseen, Emily on jälleen se, joka järjestää kaiken. No, ehkä Noelista on hieman apua asiassa. Frankie-vauvasta, josta koko kirja on saanut nimensä, puhutaan vähemmän.

Koko kadun kasvatti on hyväsydämistä ja herttaista luettavaa, jossa voi uskoakseni olla suhteellisen huoleti lopputuloksen suhteen. Vaikeista tilanteista selvitään ja lopuksi ollaan kaikki ystäviä keskenään.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kevään kesken jääneet kirjat

Kevään aikana taas muutamia kirjoja on jäänyt kesken. Ei siksi, etteivät ne olisi olleet hyviä. Näistä kaikki vaikuttivat mielenkiintoisilta, taitavasti kirjoitetuilta kirjoilta. Mutta kaikkea en ehdi lukemaan, ja olen jo todennut, että ei ole pakko lukuhaluja hyydyttää yrittämällä vängällä kahlata kirjaa, joka ei etene.

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (2008) jäi valitettavasti kesken, vaikka se kuuluu suuresti nauttimaani historiallisten romaanien genreen, eikä kirja itsessään ollut millään muotoa huono. Se vain... ei lähtenyt vetämään toivotulla tavalla.

Pontus oli nuori mies miehen tunteineen. Hän ei saanut Annaa mielestään, vaan kertasi mielessään menneen viikon tanssitunteja. Neitonen oli liidellyt parketilla kasvoillaan sulkeutunut ilme ja pää ylväästi pystyssä kuin osoittamassa ylenkatsettaan Petit'tä ja koko maailmaa kohtaan.

Erika Vikin fantasia-trilogian aloitusosa Hän sanoi nimekseen Aleia (2017) lähti kyllä liikkeellä hyvin ja kirja olisi kiinnostanutkin, sille ei vain ollut nyt aikaa ja jouduin palauttamaan kirjaston pikalainan. Palaan tähän ehkä myöhemmin - tai sitten en, sillä myöskään poltetta lukea Aleian tarinaa eteenpäin ei jäänyt.

Hän makasi valveilla tuskin silmiään räpyttäen ja yritti löytää tien sinne minne ei enää ollut pääsyä. Lumimyrskyn hyisen muiston takaa hän ei löytänyt mitään, vaikka kuinka pinnisteli. Se tuskastutti.
Minun. Nimeni. On. Aleia.
Niin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia.

Voi voi. Ilkka Remeksen Kiirastuli (2016) jäi taas kesken. Samoin kävi edelliselle osalle Jäätyvä helvetti viime syksynä. Nyt pääsin tosin pidemmälle, yli 300 sivua ennen kuin hyydyin. Luettavaa olisi ollut enää satakunta sivua, mutta kun ei niin ei.

"Sano nyt mitä on tekeillä?"
"Jotain isoa. Todella isoa. Mutta en tiedä mitä."

Otin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin (2015) matkalukemiseksi ja tajusin toisella sivulla, etten halua lukea sitä. Harmillista, etenkin koska minulla ei ollut muita kirjoja mukanani. Kieli on vähän liian maalailevaa minun makuuni ja hänen edellinen kirjansa Teemestarin kirja jätti vähän epämieluisan maun suuhun. Onneksi kirjastosta pystyy lainaamaan etänä e-kirjoja, ja päivä oli pelastettu.

Ilma, jossa leijun, ei ole ilmaa lainkaan, vaan vettä, maisema edessäni meren pohja, syvä kuin muisti ja aikaa sitten haudatut asiat.
Silti minä hengitän, vaivatta. Ja elän.

Anne Lise Marstrand-Jorgesenin
Jos ei tiedä (2012) päätyi lukulistalle muistaakseni jonkun blogikirjoituksen perusteella. Ei kuitenkaan minun palani kakkua.

Kesästä tuli toisenlainen kuin Alice oli kuvitellut. Kun hän ei ollut töissä, hän oli Louisen ja Mariannen kanssa. Kirkasta vettä virtasi menetysten uurtamiin jälkiin. Hänen aiemmin varovasti norunut rohkeutensa yltyi hillittömän ilon kohinaksi, niin rajuksi että hän tuskin enää tunsi itseään.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jos olisit tässä (2016) jatkaa Kerro minulle jotain hyvää -menestysromaanin tarinaa. Minä en ole sitä kuitenkaan lukenut, vaan aloitin suoraan tällä jatko-osalla. Henkilöt eivät olleet etukäteen tuttuja, en erityisesti halunnut tietää mitä päähenkilö Louisalle tapahtuu tai on tapahtunut edellisen kirjan päättymisen jälkeen. Mutta menestysromaani ei yleensä olisi menestysromaani, ellei se toimisi myös yksinään. Myös Jos olisit tässä toimii vallan mainiosti ihan sellaisenaan.



Minulle selvisi, että Louisa on työskennellyt neliraajahalvaantuneen Willin avustajana ja rakastunut häneen. Nyt Will on kuollut, ja Louisan pitäisi jatkaa elämäänsä. Se ei kuitenkaan ole helppoa. Kuinka surusta pääsee yli?

Jos olisit tässä on aiheestaan huolimatta naisten viihdettä, helppolukuista chick-litiä, jonka lukemiseen on helppo sujahtaa.

Jos edellisen kirjan loppu ei ollut onnellinen, niin onko sitten tässä onnellinen loppu? Sen saanee jokainen päättää itse.

Helmet-lukuhaaste 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3

Hellberg oli hillinnyt itsensä nopeasti. Hän tuntui vetäytyvän irralleen koko asiasta ja koetti silittää sitä. Mutta Akseli ei voinut tyyntyä.
- Yhden asian minä sanon... Sen että minä päätän omista asioistani... Sinä olit jättäny esikuntaan minulle kirjeen pöydälle sillon kun lähdit, ja sen viimmenen lause oli että toimi oman harkintas mukaan... Sillon minä päätin että sillä lailla tulen aina tekeen... Ja niin olen tehny...

Täällä Pohjantähden alla -trilogian kolmas osa osa samanlainen järkäle kuin edellisetkin. Akseli on palannut vankeudesta, saa lunastaa Koskelan torpan omakseen ja pyrkii pysymään erillään politiikasta. Akselin ja Elinan pojat eivät nouse samalla tavoin päähenkilöiksi kuin Akseli aikanaan, mutta heistä Vilhoa kuvataan eniten. Kuinka Vilho kantaa sisukkaasti valtavia oksanippuja selässään, on yhtä kova tekemään töitä kuin isänsä ja isoisänsä ja kuinka Koskelassa alkaa mennä taloudellisesti aika hyvin, kun töitä on tekemässä isä ja kolme tehokasta poikaa. Isä-Akseli saakin ottaa hetken aikaa vähän lunkimmin.

Ja sitten syttyykin uusi sota. Vaikka luin Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa ensimmäistä kertaa, tiesin sentään jo ennalta, että Vilho Koskelan kohtalona on kaatua sodassa. Kaksi muuta veljestä on kaatunut jo aiemmin ja jäljelle jäävät vain tytär Kaarina ja nuorin poika Juhani, joka sentään on liian nuori sotaan.

Kannattiko tämän massiivisen klassikkoteoksen lukeminen? Aloitin trilogian joskus ennen joulua ja sain tämän viimeisen osan luetuksi joskus touko-kesäkuun vaihteessa, eli lukeminen kesti yli puoli vuotta. Kannatti ehdottomasti! Ja suosittelen muitakin, joille Täällä Pohjantähden alla on vielä tuntematon, tutustumaan trilogiaan rohkeasti. Jo ihan siitäkin syystä, että sarja on suomalaisen kirjallisuuden klassikkoteoksia, ja vasta nyt tajusin useita viittauksia tähän kirjaan muualta kirjallisuudesta ja taiteesta. Väinö Linna on sitä paitsi sujuvasanainen ja värikäs kirjoittaja, jonka romaanit ovat helppolukuisempia kuin mitä voisi kuvitella.

Helmet-lukuhaasteen kohta 8. Suomen historiasta kertova kirja.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Maeve Binchy: Star Sullivan

Laddy Hale. She said the words with wonder. It was such a great name. She had better go now before she said something stupid and made him lose that big smile.
Star was in love.

Star Sullivan (2006) löytyi kirjojen vaihtohyllystä lentokentältä bookcrossing-tarroilla varustettuna. Miten hauskaa! Ensimmäinen bookcrossing-kirjani! Nappasin sen matkalle mukaan. Kirja on ohut "Quick Reads" -kirja, ja sitä se tosiaan on. Kieli on helppolukuista näin vähemmän englanniksi lukevallekin.


Star Sullivan, perheensä nuorimmainen, halusi kaikkien vain olevan onnellisia. Isä oli uhkapeluri, äiti työskenteli kovasti pitääkseen perheen leivässä, veli oli alkava rikollinen ja sisko anorektikko. Star halusi heidän kaikkien vain olevan onnellisia. Siinä sivussa hän rakastuu naapurin Laddyyn, joka ei tunnu huomaavankaan Staria, ainakaan aluksi.

Loppu oli hieman töksähtävä, mutta muuten ihan mukavaa Binchyn tyylistä luettavaa.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Robert Galbraith: Käen kutsu

"Halusin palkata sinut Charlien tähden, mutta selvitin hiukan taustojasi, en minä piru vie mikään eilisen teeren poika ole. Sotilaspoliisin erikoistutkintaosasto, niinhän se oli? Kunniamerkki ja kaikki. En voi sanoa, että toimitilasi olisivat tehneet vaikutuksen", nyt Bristow melkein huusi, ja Strike huomasi odotushuoneesta oven läpi kuuluneiden naisäänten vaienneen, "mutta näköjään erehdyin, sinulla on ilmeisesti varaa valikoida asiakkaasi. Olkoon menneeksi, piru vieköön! Unohda koko juttu! Työ varmasti kelpaa jollekulle muulle."

Olen lukenut useita kehuvia arvioita Robert Galbraithin - eli siis J. K. Rowlingin - dekkareista. Täytyy myöntää, että kehuista huolimatta en ollut kovinkaan toiveikas - mutta yllätyin iloisesti. Pidin Käen kutsusta (2013) kovasti, ja parasta tietenkin on, että sarjan seuraaviin osiin pääsee sukeltamaan nopeasti, sillä sarjasta on tällä hetkellä suomennettu kolme osaa.


Kirjan sankari on yksityisetsivä Cormoran Strike, joka saa työparikseen vuokrafirmasta sihteeri Robinin. Strike on menettänyt jalkansa Afganistanin sodassa, rikkonut välinsä rakastettunsa Charlotten kanssa ja on taloudellisessa ahdingossa, kun uusi asiakas saapuu tapaamaan häntä. John Bristown kuuluisa huippumallisisar Lula on kuollut pudotessaan parvekkeelta. Poliisi uskoo, että kyseessä on itsemurha, mutta veli on toista mieltä.

Kuka on kameroissa näkyvä mies, joka juoksee talolta poispäin Lulan putoamisen jälkeen? Onko hänellä mitään tekemistä asian kanssa? Myös Strike päätyy uskomaan, että jotain oli vialla Lulan putoamisessa. Eikä Lulan kuolema jää ainoaksi, ennen kuin murha selviää.

Strike ja Robin osoittautuvat kirjan hahmoina kaikkinensa helposti lähestyttäviltä. Huomasin välittäväni siitä, mitä heille tapahtuu, ja toivovani että väliaikainen sihteeri Robin pysyisi kuvioissa mukana. Täytyy todeta, että kyllähän Rowling osaa kirjoittaa ja luoda hahmonsa ja tarinansa.

Muutoin olen Käen kutsun ja Galbraithin suhteen samoilla linjoilla kuin monet muutkin lukijatkin, esimerkiksi Kirsin kirjanurkka muutama vuosi sitten.

Käen kutsu osallistuu Dekkariviikkoon ja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton 17.6. - päivittyvä postaus

Hannan kirjokansi emännöi kesän ensimmäistä lukumaratonia.



Olen kerran aiemmin osallistunut lukumaratoniin ja ainakin se kerta epäonnistui surkeasti. Oli kaikenlaista muuta siinä pahasti esteenä. Niin saattaa olla tänäänkin, mutta aamulla flunssaan sairastunut lapsi sai meidät jäämään kotiin tänään, joten lukuaikaa saattaa löytyä enemmän kuin uskoinkaan. Katsotaan, miten käy!

Aloitin aamulla Dekkariviikon hengessä Donna Leonin Brunetti-dekkarilla Ansionsa mukaan. Kolmessa tunnissa olen edistynyt sivulle 14, joten vauhti ei ole toistaiseksi päätä huimaava. Brunetti on tähän mennessä osoittanut epäluuloisuutensa italialaista korruptiota kohtaan, missä kaikki ovat lahjottavissa ja totuutta ei saa tietää ikinä - toistaiseksi tosin kyse on vain pienestä käsirysystä. Mutta nyt Brunetti on kutsuttu kirjastoon, jonka kirjoista on varastettu sivuja - pyhäinhäväistys!

klo 14.30. Olen lukenut Ansionsa mukaan -kirjaa sivulle 94, istunut pihalla aurinkoisessa keinussa lukemassa. Kesäpäivä tuntuu aivan nautittavalta näinkin.

Tähän mennessä on selvinnyt, että useista korvaamattoman arvokkaista kirjoista on varastettu sivuja, ja joitakin kokonaisia kirjoja on varastettu. Mitään johtolankaa siitä, kuka varas on, ei ole, koska hän on esittänyt väärät henkilöllisyyspaperit. Korruptio, viranomaisten epäluotettavuus ovat jälleen tulleet esille. Brunettin vaimosta on kerrottu, että hän voi keskittyä lukemaan kirjaa, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Tarina ei oikein vahvasti vielä vie mukanaan, vaikkakin Brunetti on oma hurmaava itsensä. Saatan vaihtaa jossain vaiheessa kirjaa.

klo 15.30. Sivu 132. Tässä välissä olen myös tehnyt voikukkaseppeleen tyttärelleni ja kastellut takapihan kukkia. Kirjassa on mahtailtu Brunettin vaimon vaikutusvaltaisella ja rikkaalla suvulla ja muistutettu lukijaa siitä, kuinka toisenlaisista oloista Brunetti itse on kotoisin. Kirjavarkaus ei ole yhtään lähempänä selviämistä.

klo 18.30 Ystäväni Brunettin kanssa olemme edenneet sivulle 220. Ja haa, kirjavarkauden lisäksi on saatu selittämätön kuolema ja kirjojen katoaminenkin alkaa hahmottua. Jäljellä on viitisenkymmentä sivua ja toivon saavani Brunettin loppuun vielä tänään.

Ilahdutin myös lapsiani lukemalla ääneen "5 kirjani"-nimisen numerokirjan (33 sivua), jossa lapset matkustavat numeroplaneetalle opettamaan sikäläisiä lapsia leikkimään. Numerokirjan jälkeen vielä luetutti, joten luin heille Peppi Pitkätossusta luvun, jossa Peppi kuuraa keittiön lattiaa ja ratsastaa vihaisella sonnilla huviretkellä. Vaikka kirjassa on vähänlaisesti (ja huonoja) kuvia, niin lapsista on hauskaa kuunnella tarinaa. Välillä lukija-äiti on kauhuissaan Pepin edesottamuksista - eivät kai lapseni voi kuvitella, että niin voi oikeasti tehdä? Esimerkiksi kuurata keittiön lattiaa heittämällä lattialle sangollisen kuumaa vettä. Mutta se taitaa olla vain tyhmän aikuisen ajattelua, aikuisen joka on unohtanut miten leikitään. Yritän päästä siitä yli, Peppi Pitkätossu on joka tapauksessa hauskaa luettavaa. Pepistä luettu 16 sivua.

klo 21.30. Brunetti päätökseen. Sivuja 270. Pidin tästäkin Brunetti-dekkarista, mutta kieltämättä on vaikea löytää enää uusia näkökulmia, kun sarja on jatkunut jo 20 vuotta. Voi olla, että silmäilen jotain kirjaa vielä muutaman sivun verran, mutta eiköhän nukkumatti kutsu melko aikaisin tänään lasten sairastelun vuoksi.

klo 22.00. 24 sivua Pessiä ja Illusiaa, jota luen heinäkuun Klassikkohaastetta varten. Jokseenkin hidastempoista luontokuvausta koko kaksi lukua, jotka luin, Pessi ja Illusia mainitaan molemmat vain ohimennen ja keskitytään kihokin ja näsiän sielunelämään.

klo 22.30. Vielä 5 sivua Nicolas Barreaun "Meillä on aina Pariisi" -romaania. Nyt riittää, tämä maraton taisi olla nyt tässä. Yhteensä 324 sivua ja ihan tyytyväinen mieli päivän kulkuun siltä osin.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

- Kamala tarina, mutta ei oikeastaan kuulu meille. Tässä on nyt vaarallinen katujengi, yksi huumekuolema ja kadonnut nainen tutkittavana, Esko sanoi katsoen Annaa. - Osaako tuo poika sanoa mitään niistä?
Anna meinasi suuttua Eskon välinpitämättömästä asenteesta, Sammyn tarina ei voinut jättää ketään, ei edes Eskoa kylmäksi. Mutta toisaalta, Esko oli myös oikeassa, heidän tehtävänsä oli tutkia rikosta, ei setviä Sammyn turvapaikkasotkuja.

Suojattomat (2014) on Kati Hiekkapellon poliisi Anna Feketestä kertovan sarjan toinen romaani. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta ehkä enemmän kuin tästä toisesta. Annalla on omat ongelmansa perhesuhteissaan ja niihin palataan myös tässä osassa.


Sammy ei ole saanut turvapaikkaa Suomesta ja hän on piileskellyt viranomaisia jo jonkin aikaa. Huumekoukussa hän sotkeutuu asioihin, joista olisi parasta pysyä kaukana. Kun talosta, josta löytyy valtava määrä huumeita, löytyy myös useampia kadonneita tai kuolleita, on poliisi ymmällään. Liittyvätkö asiat toisiinsa, ja kuinka?

Osallistun Suojattomilla myös Dekkariviikkoon.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Dekkarisuosikkejani viime vuosilta

Olen pitänyt kirjablogia syksystä 2015 alkaen. Sitä ennen ja sen jälkeen olen ehtinyt lukea eräänkin dekkarin, joten ajattelin aloittaa aloittaa Dekkariviikon kokoamalla suosikkejani parin viimeisen vuoden ajalta. Linkit vievät omiin postauksiini.

Hauskimpia lukemiani dekkareita edustaa ehdottomasti Janet Evanovichin sarja palkkionmetsästäjä Stephanie Plumista. Stephaniella on taipumusta joutua aina jonkun murhanhimoisen rikollisen tähtäimeen, autot räjähtelevät, asuntoon murtaudutaan, Stephanie säilyttää asettaan keksipurkissa ja kaikki mitä hän ajattelee on se, kuinka seksikkäältä työkaveri Ranger tai on-off-poikaystävä Joe näyttää. Jos dekkarigenreä ei ota liian vakavasti, Stephanie Plumiin kannattaa ehdottomasti tutustua!

Myös Leena Lehtolaiselta olen lukenut useamman dekkarin. Sarja henkivartija Hilja Ilveskerosta ilmeisesti paranee jatkuessaan, ainakin olen pitänyt tänä keväänä lukemastani Tiikerinsilmästä enemmän kuin viime kesänä lukemastani Paholaisen pennuista. Kuusi kohtausta Sadusta ei vakuuttanut minua, mutta poliisi Maria Kalliosta kertovasta sarjasta olen pitänyt. Tosin viimeisin Surunpotku ei edusta parasta Maria Kalliota, joten suosittelen aloittamaan sarjan muista osista.

Christian Rönnbacka kirjoittaa komisario Antti Hautakalliosta ja on eräs dekkarisuosikeistani. Kirjoista löytyy huumoria, joka ehdottomasti piristää muuten niin vakavaa dekkarigenreä.

Vera Vala on suomalainen kirjailija, joka kirjoittaa italialaisia dekkareita. Hänen sankarittarensa Arianna de Bellisin sukujuuret ovat Suomessa, mutta aika italialaiselta hahmo näin suomalaisen silmin vaikuttaa. Ariannaan liittyy mysteeri - hän on ollut nuorempana kateissa vuosia, eikä muista niistä vuosista mitään. Nyt kun Ariannaa on seurattu viiden kirjan verran, osa salaisuudesta alkaa raottumaan, mutta siltikään mikään ei ole vielä selvää - ei sekään, ketkä lopulta ovat ystäviä ja ketkä vihollisia. Koukuttava ja ehdottoman kiinnostava sarja!

Taavi Soininvaaralta olen blogi-aikana lukenut vain Venäläisen vieraan. Aiemmin olen lukenut Soininvaaraa paljonkin ja se on aika taattua dekkarikamaa. Arto Ratamosta kertova sarja on jo 12-osainen ja Arto tuntuukin jo vanhalta ystävältä. Toinen Soininvaaran sarja on neliosainen ja kertoo Leo Karasta, eikä tämä koskaan tuntunut päähenkilönä yhtä läheiseltä kuin Arto Ratamo.

Anne Holtin Hanne Wilhelmsenistä kertovan sarjan 1222 oli aikanaan ensimmäinen lukemani Holt. Ja juuri tämä 1222 iski silloin minuun kuin metrinen halko, valitettavasti tämä oli aikaan ennen blogia, joten lukukokemuksesta ei ole todistusaineistoa. Hanne Wilhelmsen -dekkarit ovat edelleen suosikkejani Holtin tuotannossa, mutta myös uudemmat sarjat Inger Johanne Vikistä ja sydänlääkäri Sara Zuckermanista ovat kelpo dekkareita.

Osallistuu Dekkariviikon tempaukseen, jossa julkaistaan tunnin välein dekkariaiheisia postauksia eri blogeissa.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Nora Roberts: O'Dwyerin serkut -trilogia

"Olen tuntenut Brannan ja Connorin koko elämäni", Meara sanoi nähdessään Ionan ihmettelevän katseen. "Niin ollen tiedän, että se, joka osaa olla hevosten kanssa, on puuttuva kolmas palanen."

O'Dwyerin serkuista kertova romanttinen fantasia-trilogia pääsi tänä keväänä uusintalukuun. Olen blogannut trilogian päätösosasta Varjojen vartija aiemmin vuonna 2015, sarjan aiemmat osat olen lukenut ennen blogia. Ensimmäisessä osassa Varjojen ratsu (2014) päähenkilönä on Iona Sheehan, joka saapuu ensimmäistä kertaa Irlantiin, sukunsa kotimaahan. Hänellä on mukanaan isoäitinsä antama tehtävä: hän on yksi kolmesta Hämärän noidasta, ja heidän tehtävänään on tuhota Cabhan, vuosisatoja vanha paha voima, joka tahtoo ihan yhtä paljon tuhota heidät.

Serkut Connor ja Branna O'Dwyer ovat odottaneet puuttuvaa kolmatta Hämärän noitaa, ja kun Iona saapuu, myös Cabhan huomaa sen ja heidän kaikkien, mutta erityisesti Ionan ympärillä alkaa tapahtua.


Seuraavassa osassa Varjojen saalistaja (2015)  pääosaan pääsee Connor O'Dwyer. Hän asuu yhdessä siskonsa Brannan ja serkkunsa Ionan kanssa. Yhdessä ystäviensä kanssa he muodostavat kuuden henkilön piirin, ja heidän tavoitteensa on tuhota Cabhan.

Yhtäkkiä lapsuudenystävästä Mearasta tuleekin jotain enemmän. Mutta kannattaako ystävyyttä asettaa alttiiksi rakastumalla?


Viimeinen osa Varjojen vartija (2015), joka ei tuota yllätystä. Ei tietenkään ensinnäkään siksi, että olen lukenut sen(kin) jo aiemmin, mutta ei myöskään siksi, että se on ihan tyypillinen romanttisen kirjallisuuden edustaja. Mutta hyvää viihdettä!


He olivat kaksi aikuista. Jotain aivan muuta kuin ne tähtisilmäiset lapsoset, joita he olivat olleet ennen. Brannalla oli esi-isien hänelle langettama tehtävä. Fin puolestaan oli järkähtämättömän uskollinen piirille, mikä oli katsottava hänen edukseen.
Se riittäisi.

Osallistuu Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Nyt hänellä oli naisen etunimi ja kasvot: olkapäihin ulottuvat kastanjanruskeat hiukset, kalepa iho, hyvin vaaleat, ehkä harmaat silmät, kaunis, oikein sievä hymy, ei järin pitkä, oikeassa suupielessä kauneuspilkku. Mutta ei sukunimeä. Laurent oli toki innoissaan tapaamisesta Modianon kanssa ja ylpeä pesulahankkeen onnistumisesta, mutta nyt hänen oli myönnettävä, että kaikki kortit oli pelattu.

Punaisen muistikirjan nainen (2015) kertoo tarinan varastetusta käsilaukusta ja kirjakauppiaasta, joka löytää sen hylättynä. Hän haluaa palauttaa laukun omistajalleen, mutta kuinka se on mahdollista, kun laukusta ei löydy omistajansa yhteystietoja?

Laukussa on omistajansa punainen muistikirja, jota lukemalla Laurent muodostaa kuvaa naisesta, jota etsii. Nainen tuntuu hänestä tutulta, jopa niin, ettei hän muistakaan, ettei nainen tietenkään tiedä hänestä yhtään mitään.


Punaisen muistikirjan nainen on viehättävä, romanttinen teos, hyvän mielen kirja, joka ei kuitenkaan itselleni ollut mikään kovin erikoinen lukukokemus. Alussa meinasi jäädä keskenkin, mutta parani loppua kohti.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Mazo de la Roche: Jalnan veljekset

"Miten setäsi voivat?" tyttö kysyi virallisella keskusteluäänellä.
"Kiitos, mainiosti."
"Entä isoäitisi?"
"Ikään katsoen loistavasti."
"On varmasti ihanaa omistaa isoäiti ja setiä."
"Luullakseni."
"Ja sisko ja neljä veljeä!"
"Nuoremmissa on joskus liikaakin."

Vuosi sitten keväällä ja kesällä luin kolme Jalna-kirjaa, joista kirjoitin blogiinkin. Nyt lähes vuoden tauon jälkeen palasin jälleen sarjan pariin. Kirjastoista kirjoja on enää vaikea löytää, omat kappaleeni olen löytänyt eri reittejä, enkä ole onnistunut löytämään kaikkia. Mutta koska sarja on myös kirjoitettu sekalaisessa järjestyksessä ja tarina on lisäksi minulle entuudestaan tuttu luettuani kirjat nuoruudessani, ei se haittaa. Sitä paitsi ihan niin suuresta kirjallisuudesta ei sentään ole kyse!

Jalnan veljekset on kirjoitettu 1953, suomennettu jo seuraavana vuonna 1954. Kronologisessa järjestyksessä se on kuudes, mutta julkaisujärjestyksessä 13. eli 16-osaisen sarjan loppupuolella. Vähän sellainen täytekirjan maku tässä onkin.

Veljeksiä Jalnassa on viisi ja yksi sisko. Vanhin Renny hallitsee Jalnaa, sisko Meg on jäänyt naimattomaksi kun naapurissa asuva Maurice petti Megiä häiden alla. Eden opiskelee lakia ja Renny hänen huoltajanaan toivoo pojan edistyvän opinnoissaan. Näinhän ei suinkaan ole, vaan Eden kirjoittelee runoja ja matkustushaaveissaan ajautuu mukaan osakekeinotteluun, johon tempautuu lähes koko Jalnan väki.

Piers, jolla on jalat maassa, hallitsee maanviljelyksen. Tässä kirjassa hän löytää myös yhteyden naapurin Mauricen nuoreen Pheasant-tyttäreen, joka ei ole toivottu vieras Jalnassa. Finch ei ole oikein löytänyt itseään eikä hänestä tässä kirjassa oikein saa kuvaa. Nuorin Wakefield on koko perheen hemmottelema ja osaa ottaa ilon irti asiasta.

Osallistuu Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.