Siihen aikaan lapset oli helppo tehdä onnelliseksi. Jäätelötikku tai omenapore riitti, keinuminen kohti taivasta.
Miksi lasten piti kasvaa ja kadottaa ilo.
Miksi niiden piti muuttua arvoituksiksi.
Olotila Perillä kello kuuden (2015) lukemisen jälkeen on vähän kahtiajakautunut. Toisaalta kirjassa on hyvä tarina, oivaltavaa kielenkäyttöä ja jotain perin viehättävää. Toisaalta minun on näin muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen vaikea enää keksiä kirjasta mitään sanottavaa. Henkilöhahmot jäivät latteiksi enkä oikein saanut heistä otetta. Sääli, koska yritin kovasti pitää kirjasta, ja tavallaan pidinkin. Lukukokemus vain jäi vähän... mitäänsanomattomaksi.
Vuokko kohtaa juhlissa Martin. Molemmat ovat naimisissa, silti heidän välillään leimahtaa. Vuokon puolison sukulainen Aune on vanhapiika, jonka elämässä ei ole työn lisäksi muuta sisältöä. Muutos alkaa siitä, kun Vuokko patistaa tyttärensä Piitun siivoamaan Aunelle, käytännössä pitämään seuraa yksinäiselle sukulaistädille. Piitu saakin ravisteltua Aunen hereille ja Kanarian lomalle saakka.
Nyt hän oli vanha harmaa täti, tuskin nuo puvuissaan edes häntä näkivät, hän oli kuin tiskivesi tai sadepilvi. Hän leikkasi muna-anjovisleipäänsä haarukalla ja veitsellä. Tuollaiset miehet vokottelivat nuoria tyttöjä puistoissa ja huoltoasemilla, niille oli itsestään sevlvää, että ne saivat sekä vaimon että jonkun nuoren, että feminiinit olivat kaikki liikkiöitä, joihin sai iskeä kiinni, olisivat vain kiitollisia huomiosta.
1960-luvulle sijoittuvan päätarinan lisäksi tässä on kummallisia pätkiä vuodelta 1996. Ne sitovat kyllä tarinaa yhteen, vastaavat kysymykseen "mitä sitten tapahtui?", mutta olisinko selvinnyt ilman sitäkin tietoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti