keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Kalle Päätalo on klassikko, johon on ehkä harvinaisen vaikea tarttua. Omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja käsittää 26 osaa, joiden kaikkien sivumäärä lienee samaa luokkaa sarjan aloittaneen Huonemiehen pojan kanssa. Tässä kirjassa on 605 sivua. Täytyy myöntää, että minulla on ollut myös aikamoisia ennakkoluuloja Kallea kohtaan. Voiko näin pitkästi kirjoittaa muuten kuin jaarittelemalla tyhjää? Huonemiehen poika alkaakin monisivuisella kuvauksella Suomen kartasta ja joista, ja tietenkin tärkeimpänä kuvaillaan Iijokea.



Nyt tartuin Päätaloon ennakkoluuloistani huolimatta, ja yllätyin positiivisesti. Sitäpaitsi kuvauksena elämästä, jota selkosilla entisaikaan elettiin, tämä on aivan omaa luokkaansa. En usko, että mistään muualta saa näin tarkkaa tietoa siitä, millaista arki siihen aikaan oli.

Jos pääsen joskus silmittäytymään isältä ja äidiltä rantaan, en kerkiä nakata montakaan kiveä järveen, kun jo huutaa kailotetaan, että minne se Kalle taas meni. Olen yrittänyt torautua puhumattomaksi, mutta sekään ei pelasta pitkäksi aikaa. Jompikumpi, isä tai äiti, juosta karnistaa rantaan, ja silloin minulle tulee uupelo piilopaikoista. Jaloillani kun en pysty ketään jättämään. Vaikka äiti on lihonut isomahaiseksi, on hän silti äkäinen juoksemaan. 

Huonemiehen pojassa kerrotaan Kallen lapsuudesta, siitä kuinka isä-Hemma rakentaa heille oman kotimökin Kallioniemeen, kuinka isä on käytännössä koko ajan savotalla töissä ja äiti-Riitu pyörittää koti-arkea. Isä käy välillä paidan vaihetuksessa kotona ja lapsiakin pirttiin siunaantuu. Kuusisataa sivua myöhemmin päästään siihen, kuinka Kalle aloittaa koulunkäynnin. Koulua pidettiin paikkana, jossa lapsia opetetaan laiskaksi ja välttämään työtä.

Kalle kertoo siitä, kuinka äiti Riitu uskovaisena (vaikkakaan ei kovin jyrkkä ollut uskossaan) tilasi lehteä yhdessä ystävänsä kanssa, ja kuinka lehdet piti panna tarkasti piiloon, ettei vieraat näe niitä. Kuinka toisissa taloissa juhlittiin, tanssittiin ja pelattiin korttia, ja toisissa paheksuttiin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka Jokijärvellä ei näihin aikoihin ollut huusia (joka oli hienosteleva nimi, yleensä puhuttiin paskamakista) kuin harvoissa taloissa - Kallioniemi ei kuulunut niihin. Eihän heillä ollut omaa saunaakaan vuosikausiin.

Puutetta ei Kallen lapsuuden tässä vaiheessa kuitenkaan kärsitty. Isä oli koko ajan tienaamassa ja äidillä oli varaa tarjota nisukahvit vieraille. Ja tarjosikin, Kalle kertoo kuinka äiti oli höylin emännän maineessa.

Pikkuhiljaa edistys tulee Kallen kotikylällekin, kun nähdään ensimmäisen kerran auto, ja pääseepä Kalle kirjan kuluessa kyytiinkin.

Eräänä syyskesän päviänä äiti tulla säkäsi pirttiin ulkosalta ja hönkäisi:
- Nyt se auto mahtaa liikkua jo ihan tällä kylällä! Kirjonsijalta päin kuuluu kovvaa pärinätä...
Äidin ei tarvinnut minua houkutella pois huoneista. Ja kun juosta säntäsin pirtin päätyyn, kuului tosiaan kovaa jyrinää, joka tuntui liikkuvan Kirkonsijalta Romppasta kohti. ----
- Tuo musta hökötys. Ihan kun paskamaki oisi lähteny itsestään kulukemaan... Joo, ratasten päällä se liikkuu ja ihan omin voimisa.

Äidin matkassa Kalle ei kirjassa kertaakaan kulje naapurustoa pidemmälle. Käyköhän Riitu-äiti koskaan missään? Pääseekö mihinkään? Kerran Riitu kirjassa kommentoi, että sen jälkeen ei kyläillä, kun naimisiin menee ja lapsia alkaa tulla, kun Kallen Reeta-täti avioituu kunnan toisella laidalla sijaitsevalle kylälle. Pääsikö Riitu koskaan tapaamaan Reetaa? Sitä ei ainakaan tässä kirjassa kerrota. Ohimennen sanotaan jonkun olleen Kallioniemessä sillä aikaa kun äiti oli poissa, mutta kertaakaan ei kerrota, missä ja miten pitkiä aikoja äiti olisi poissa ollut.

Kyllä Kallea voi lukea lisääkin, vaikka vielä en lupaakaan, että lukisin koko Iijoki-sarjaa, saati hänen koko tuotantoaan.

Helmet lukuhaaste: minun maisemani - maalla ja kaupungissa.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Palasinkin Vera Valan pariin nopeammin kuin uskoinkaan. Nyt käsittelyyn pääsin Arianna de Bellis -sarjan ensimmäinen dekkari Kuolema sypressin varjossa (2012).



Tässä ensimmäisessä osassa vihjaillaan Ariannan tulevasta suhteesta, josta tiesin jo kolmannen osan (Villa Sibyllan kirous) lukemisen perusteella. Myös Ariannan muistinmenetyksestä kerrottiin lisää. Paljastui, että Arianna ei muista, missä, ja kenen kanssa on viettänyt kolme vuotta elämästään. Kukaan hänen läheisensä ei myöskään tiedä, missä hän on tuon ajan viettänyt. Arianna on kuitenkin palannut jossain vaiheessa omaan elämäänsä, avioitunut, jäänyt leskeksi ja sen jälkeen ryhtynyt yksityisetsiväksi. Lukijalle tehdään myös selväksi, että rahasta ei ole puute. Löytyy kaupunkiasuntoa Roomasta ja maaseutuasuntoa Tolfasta.

Tolfaan sijoittuu tämänkertainen murhamysteeri. Erään hotellinomistajaperheen miniä on murhattu, ja perheenjäsenistä yksi palkkaa Ariannan selvittämään murhaa. Melkein kaikilla kyläläisillä on ollut jotain hampaankolossa amerikkalaista miniää vastaan. Kenellä heistä on ollut riittävästi syytä murhata Lily?

Luciano oli kyllästynyt kyräileviin katseisiin, vaikenemiseen ja vihjaileviin äänensävyihin. Lily oli ollut kuolettavan hämähäkinverkon ensimmäinen uhri. Tosiasioita Luciano ei voinut muuttaa, mutta hän oli valmis panemaan kaiken peliin. Rakkaimpiensa eteen hän oli aina ollut valmis tekemään mitä tahansa. Mutta syyllisyys painoi häntä, kun hän ajatteli yksityisetsivän palkkaamista. Naisen ääni oli ollut samaan aikaa sekä tyyni että herkkä. Luciano mietti päätöstään. Oliko se ollut oikea? Osaisiko nainen pitää puolensa vai oliko tämä pelkkä pahaa-aavistamaton sudenkorento ajautumassa kohti seittinsä keskellä valvovaa hämähäkkiä?

Pidin tästäkin Vera Valan dekkarista. Seuraava osa odottaa jo hyllyssä vuoroaan.

Tällä kirjalla korkkaan auki Kirjaherbaario-haasteen.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Kirsti Ellilän Tuntemattomat (2015) on kertomus Tuulista, joka saapuu sukunsa huvilalle isänsä kuoleman jälkeen. Mitä tehdä huvilalle, joka on ollut suvussa pitkään? Huvilan lähistöllä asuu Teivo, joka on melkein kuin setä, mutta ei kuitenkaan. Teivo on ollut aina olemassa, aina auttamassa. Nyt Teivokin on vanhentunut ja mennyt huonoon kuntoon.


Naapurissa asuu Kai, jonka kanssa olisi voinut olla kokonainen elämä, eikä Tuuli ymmärrä vieläkään, mitä tapahtui. Mikseivät he saaneet sitä elämää, joka olisi voinut olla?

Kun Tuuli selvittelee menneitä tapahtumia, historia yhtäkkiä tavoittaa nykyisyyden. Nykyhetkessä tapahtuu asioita, jotka ovat saaneet alkunsa Teivon syntymän aikoihin, vuoden 1918 sodan aikaan.

Jossain oli nuori poika, joka oli saanut kannettavakseen jotain kauan sitten tapahtunutta. Järjetön ajatus, hän tiesi sen. Hän ei uskonut siihen, eivät teot siirry uusille sukupolville, ja kuitenkin.

Minun makuuni kirja oli hieman liian viipyilevä. Ihan mukava pieni lukukokemus kuitenkin.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Roope Lipasti on tuttu kaveri lehtien pakinoista ja kolumneista. Olen tykännyt hänen teksteistään, ja nyt tartuin myös hänen aikuisille kirjoittamaansa kirjaan Perunkirjoitus (2013).



Perunkirjoitus kertoo matkasta, jota kaksi veljestä tekee isoisäpuolensa Jalmarin perunkirjoitukseen. Kuollut ei ole ollut heille kovin läheinen, onpahan vain mennyt vanhoilla päivillä naimisiin heidän isoäitinsä kanssa. Eikä kyseinen mies edes ollut kovin miellyttävä, mutta ei hänellä ollut ketään muutakaan elämässään. Rikas mies kuitenkin oli ollut, ja rahalle olisi juuri nyt käyttöä. Jalmarin uurna on veljeksillä mukana, ja matkan varrella on tarkoitus pysähtyä vainajalle tärkeissä paikoissa.

Jalmari oli ollut enemmänkin maailmanmies kuin suomalainen mies, joka sulkeutuu autotalliin omaan pienoisvaltakuntaansa piiloon perhettään tai itseään. Jalmari oli kauppamies ja levoton sielu, jolle paikallaan pysyminen merkitsi vankilatuomiota. Hänelle ei ikinä olisi riittänyt niin pieni taivas kuin se, joka näkyy autotallin ikkunasta. En tuntenut Jalmarin takia surua, mutta hänen elämänsä häiritsi minua, eikä hänen kuolemansa jättänyt rauhaan.

Matkan aikana Teemulle ja hänen veljelleen Jannelle selviää pikkuhiljaa, etteivät he oikeastaan ole tunteneet Jalmaria, eivätkä myöskään toisiaan. Ja tällä matkalla on aikaa selvittää puhumatta jääneet asiat.

- Mitä naisrintamalle? Janne kysyi.
- Hiljaista.
- Sinun pitäisi laihduttaa, Janne sanoi.
- En minä ole lihava.
- Naiset eivät tykkää lihavista miehistä.
- Ei minussa ole vikaa.
- Ylipaino kertoo luonteen lepsuudesta.

Helmet -lukuhaaste: Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Vera Vala: Villa Sibylllan kirous

Villa Sibyllan kirous on ensimmäinen Vera Valalta lukemani kirja. Se on Arianna de Bellis -sarjan kolmas osa.



Katia on saanut uhkauskirjeitä, ja kun hänen kotiinsa tehdään ryöstöyritys, hän ottaa yhteyttä yksityisetsivä Arianna de Bellikseen. Uhkailijaa jäljittäessään Arianna törmää suurempiin voimiin, nimittäin kulttiin, jonka olemassa olosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta Arianna epäilee Katian ja hänen miehensä kuuluvan siihen.

Ariannan omassakin menneisyydessä on kysymysmerkkinsä. Asiaa on luultavasti käsitelty aiemmissa osissa enemmän, mutta minulla ei siitä tietenkään ollut lukiessani tietoa. Arianna on ollut kateissa - jossain - ja menettänyt muistinsa. Mutta nyt hän on ollut jo kymmenen vuotta takaisin omassa elämässään. Paha vain, että menneisyys pyrkii tavoittamaan hänet eikä Arianna tunnu tietävän kuka on ystävä ja kuka vihollinen.

Ariannan kädet tärisivät, kun hän kurottui ottamaan asuunsa sopivat kengät.
- Soitan vartijat, ellet häivy heti paikalla, hän sanoi, eikä edes yrittänyt peitellä enää kiihtymystään.
- Mutta minähän soitin heille jo, pikkuinen. Tilasin sinulle uuden turvajärjestelmä. Nykyinen on naurettavan helppo murtaa. Emmehän halua, että joku pääsisi asuntoosi ja vahingoittaisi sinua.

Helmet-lukuhaaste: Kirjassa juhlitaan.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Elina Kilkku: Äideistä paskin

Mietin pitkään, bloggaanko ollenkaan Elina Kilkun Äideistä paskimmasta (2014). Se tuntui jotenkin erikoiselta, irralliselta. Ei huonolta, mutta vaikealta saada otetta. Yritän kuitenkin.

Kirja koostuu toisistaan irrallisista teksteistä. Osa niistä on luetteloita "Vauvavuoden aikana eniten syyllisyyttä aiheuttaneet asiat", osa novellityyppisiä lyhyitä kertomuksia vauva-arjesta. Osa kertoo synnytysvalmennuksesta huumorin keinoin.



Suvi hyssyttää vauvaa, joka parkuu.
Matti ottaa vauvan ja hyssyttää sitä.
Suvi laulaa vauvalle.
Vauva parkuu.
Suvi parkuu.
Matti parkuu.
Suvi suuttuu ja huutaa vauvalle, joka parkuu entistä lujempaa.
Suvi katuu samantien, silittää vauvaa ja pyytelee anteeksi.
Matti tiuskii Suville, Suvi suuttuu, Matti katuu samantien, silittää Suvia ja pyytelee anteeksi.

Kahden lapsen äitinä tunnistan tilanteen. Tunnistan tunteen, mutta siitä on vaikea saada otetta enää, kun vauva-aika on ohi.

Suosittelen kirjaa niille, joiden vauva huutaa yökaudet, aivot eivät toimi eivätkä tunnu muodostavan yhtään järkevää ajatusta. Silloin kirjan lyhyet pätkät varmaankin toimivat parhaiten. Kirjan tekstit painottuvat kokonaan raskauteen ja vauvavuoteen, ja nyt kun ne ovat ohi, en vain saa niistä otetta.

Ymmärrän, että "paskamutsi" -puhe on vastaus siihen neuvojen ja vaatimusten tulvaan, johon uusi äiti tahtomattaan joutuu. Teet niin tai näin, niin koskaan et voi miellyttää kaikkia (imetät liian lyhyen aikaa, imetät liian pitkään, tarjoat lisäruokaa liian aikaisin tai liian myöhään, nukutat perhepedissä tai et ota viereen ja lapsi traumatisoituu loppuiäkseen). Muutaman vuoden perspektiivillä kuitenkin jo näkee, että oikeasti sillä ei ole mitään väliä. Ihan totta. Kunhan se lapsi vain saa ruokaa, puhtaat vaipat, puhtaat vaatteet, syliä ja huolenpitoa, sillä ei ole väliä, tekeekö sen juuri tietyn koulukunnan mukaisesti. Ja juuri siksi kirja ei (enää) kolahtanut.

Helmet-lukuhaaste: Kokoelma esseitä tai kolumneja.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Tuija Lehtinen: Roskisprinssi (kirja + leffa)

Tuija Lehtisen Roskisprinssi on julkaistu jo vuonna 1991, ja olen lukenut sen nuoruudessani moneen, moneen kertaan. Löytyypä se omasta hyllystänikin, vaikka en edes muista, milloin viimeksi olisin lukenut kyseisen teoksen.


Kirjassa Jed, 17-vuotta, sanoo "kiitti, mulle riitti" ja karkaa kotoaan. Jed matkustaa junalla päämäärättömästi, hyppää pois kaupungissa, jota kuvataan pohjoiseksi pikkukaupungiksi ja ryhtyy rakentamaan elämäänsä viranomaisten ja vanhempiensa ulottumattomissa. Aluksi Jed majoittuu leirintäalueelle telttaan, mutta sateiden ja syksyn tullen on mietittävä muita vaihtoehtoja. Kirjassa ei tarvitse miettiä sitä, että miksei Jedillä ole kännykkää, koska siihen aikaan ei ollut kännyköitä.

Syystä tai toisesta Jed törmää jatkuvasti Luluun, paikallisen kodinkoneliikkeen omistajan tyttäreen. Kumpikaan ei pidä toisistaan, mutta siitä huolimatta he päätyvät toistensa seuraan kerta toisensa jälkeen.

- Sä olet totisesti paikkasi löytänyt. Mitä sä oikein olit söpertänyt Päiville kirjastosssa... jotain että sä käyt lohikäärmeiden kimppuun naisten takia. Nyt sä olet kyllä päätynyt lohikäärmeen kyytiin. Varsinainen roskisprinssi.
Mä olisin mielelläni nostanut Lulun käsivarsilleni ja kantanut sen roska-auton ammottavaan kitaan, mutta Saastamoinen kaasutti jo eteenpäin, ja niin mun oli luovuttava aikeesta tällä kertaa. Joskus toiste sitten.

Roskisprinssi-elokuva on valmistunut viisi vuotta sitten, enkä ollut nähnyt sitä ennen tätä. Olisikohan asiassa jotain tekemistä sillä, että vuonna 2011 olin pienen vauvan äiti, ja elokuvissa käynti - ainakaan ilman lasta - ei ollut ensimmäisenä mielessä. Kirja oli siis entuudestaan tuttu, mutta ihan jokaista juonenkäännettä en näemmä muistanut. Elokuva yllätti minut. En varmaan oikein uskonut, että kirjasta saataisiin kummoistakaan elokuvaa, odotukset ei siis olleet kovin korkealla. Mutta aidosti pidin elokuvasta.


Olihan elokuvassa luonnollisesti jouduttu tekemään muutoksia. Hahmoja on vähemmän ja muutamaan hahmoon on yhdistelty useamman kirjan henkilön ominaisuuksia. Dvd:llä Tuija Lehtinen kertoo, että ei tunnistanut käsikirjoituksesta muutamaa hahmoa omikseen. Varmaankin näin on, mutta enimmäkseen käsikirjoituksessa oli mielestäni tehty hyvää työtä.

Yleensä aina, kun kirjasta tehdään elokuva, joudutaan muokkaamaan kohtauksia niin, että ne ovat joko täysin uusia tai niin paljon muokattuja, ettei yhteyttä kirjaan edes huomaa. Muutamia sellaisia oli Roskisprinssissäkin. Kirjassa Jed työskentelee hautausmaalla ja tapaa Lulun ukin hautajaisissa. Elokuvaan työpaikka hautausmaalla ei mahtunut ja jostain syystä hautajaiset oli muutettu häiksi.

- Isäni, meidän ukki oli niin mukava mies, Lulun mutsi sopersi pastorille, joka laususkeli sille osaaottavia sanoja.
- Vanha pieru se oli, Lulu mutisi mutsinsa selän takana.
- Lulu, sen faija ärähti mustanpuhuvasti.
- Mä vaan lainasin sun sanoja, Lulu virnisti sille. - Itsehän sä sanoit, että oli niin sen vanhan pierun tapaista kuolla juhannusviikolla ja pilata lomalle lähtö.

Elokuvassa Lulun vanhemmille on myös annettu kirjaa suurempi rooli. Kirjassa Jed tutustuu pastoriin, joka ensin antaa hänelle töitä hautausmaalla, myöhemmin auttaa löytämään roskakuskin apulaisen työn. Kun työ hautausmaalla oli jätetty elokuvasta pois, oli tämä vinkki saatava mukaan muuten. Lulun isästä siis tehtiin pappi, joka haluaa auttaa Jediä.


Elokuvaan oli ympätty vanhojen tanssi -kohtaus, joka oli mielestäni aika irrallinen. No, kyllähän kirjassakin tuodaan esiin, että Jed on hyvä lavatansseissa, mutta tuo kehitelty vanhojen tansseihin osallistuminen ei minusta palvellut elokuvan tarinaa. Ja loppuun oli lisätty Jedin äidin tapaaminen, mitä ei kirjassa tapahtunut, mutta sen ymmärrän elokuvakerronnallisista syistä.

Osallistuu haasteisiin Seitsemännen taiteen tarinoita (kirja + leffa) ja Läpi historian (1900-luvun loppu).

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Kuusi kohtausta Sadusta (2014) on aivan toisenlainen romaani kuin Lehtolaisen dekkarit. On tässäkin mysteeri: Satu on kadonnut, eikä kukaan tiedä missä hän on. Satu on miehensä Heikin käsikirjoittaman, tuottaman ja ohjaaman näytelmän päähenkilö. Kirjassa kuvataan näytelmän ensi-iltaa, ja sen kuutta kohtausta. Kohtausten välissä seurataan Sadun läheisiä, kuinka he reagoivat näytelmään ja kuinka he muistelevat näytelmässä kerrottuja kohtauksia. Satu on taiteilija, jonka elämä on ollut julkista nuoruudesta lähtien.


SATU: Jukka, voitko ottaa Viljan ja viedä sen hiekkalaatikolle? Mun on pakko saada viimeistellä tämä homma rauhassa.
JUKKA: Siellä on pimeää, ja sataa. Sitä paitsi kohta on Viljan nukkumaanmenoaika.
SATU: No syötä sille sitten iltavelli ja lue Minou-kissa-kirja sadanteen kertaa! Tarvitsen rauhaa, että saan oman lastenkirjatekstini valmiiksi. (Polkaisee jalkaansa niin, että Vilja rientää hätääntyneenä Jukan selän taakse.)

Heikin näkemys Sadusta on monessa kohtaa toisenlainen kuin Sadun muiden läheisten. Monet loukkaantuvat siitä, millaisena heidät näytelmässä kuvataan. Heikki on kuitenkin päättänyt runnoa näytelmän läpi muista välittämättä. Ja onko Sadun katoaminen hieman ennen ensi-iltaa markkinointitempaus, vai mistä ihmeestä on kyse? Sitä selvitellään kuuden kohtauksen ajan.

Merkkaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "näytelmä", vaikka en ole varma sopiiko tämä tarkoitetulla tavalla haasteeseen.


keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Tuulisen saaren kirjakauppias (2014) on kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Kirjaimellisesti, luin sen yhden päivän aikana. Onneksi ei ole tämän paksummasta romaanista kyse (239 sivua)!


A.J. Fikry on kirjakauppias tuulisella, hankalapääsyisellä saarella. Hänen vaimonsa kuoli kolarissa ja A.J. yrittää juoda itsensä hengiltä. Hän tuntuu vihaavan koko maailmaa. Hänellä oli aarteenaan harvinainen teos, jonka hän aikoi myydä ja lopettaa kirjakaupan pidon, mutta sekin varastetaan, kun A.J. makaa tiedottomana humalaansa.

Eikä siinä vielä kaikki. A.J. ei viitsi enää lukita oviaan, jolloin joku TUO jotain hänen kirjakauppaansa: pienen 2-vuotiaan tytön. Tytölle ei löydy huoltajaa, ja kaikkien yllätykseksi A.J. päättää pitää tytöstä huolta ja aloittaa adoptioprosessin.

Hän haluaa Mayan lukevan kirjallisesti korkeatasoisia kuvakirjoja, mikäli sellaisia ylipäänsä on olemassa. Ei mitään, missä on prinsessoja.

Ai että, pidin kovasti. Ai että kerroin jo?

A.J. pyytää anteeksi olematta kuitenkaan pahoillaan. Kuka ylipäänsä kuvittelee että kirjaan liittyy pitämistakuu? Hän käsittelee palautusta. Kirjan selkämys on murtunut. Hän ei pysty myymään sitä uudelleen. "Rouva Cumberbatch", hän huomaa sanovansa, "näyttää siltä että luit tätä. Kuinkahan pitkälle mahdoit päästä."
"Niin luin", nainen vastaa. "Luin todellakin. Se valvotti minua koko yön, olin niin vihainen. En enää tssä iässä haluaisi valvoa koko yötä. En myöskään halua itkeä siihen tahtiin kuin tämä kirja itketti. Toivon että pidät sen mielessä kun seuraavan kerran suosittelet minulle kirjaa."

Minun täytyy myöntää, etten minäkään ole ihan varma, haluanko itkeä siihen tahtiin kuin tämä kirja itketti.

Helmet lukuhaaste: Kirjassa joku kuolee. Useampikin, itse asiassa.