lauantai 31. joulukuuta 2016

Kooste: Kirjaherbario

Vuoden 2016 alussa päätin toiveikkaana osallistua Sheferijm - Ajatuksia kirjoista -blogin aloittamaan Kirjaherbario -lukuhaasteeseen. Olisinkohan päättänyt, jos olisin tiennyt, kuinka surkeasti tulen tässä onnistumaan?

Lukuhaasteessa tavoitteena oli lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden nimessä (tai kirjailijan nimessä) on jokin tunnistettavissa oleva kasvi, jolla on oma tieteellinen nimensä. Tätä en jotenkin aluksi ihan ymmärtänyt, ja olin jo lisäämässä haasteeseen jonkun "lehti"-alkuisen sanan, mutta ei se sitten käynytkään.

Selvisin kuitenkin välttävään suoritukseen seuraavilla kirjoilla.

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa - Vera Valan Italiaan sijoittuvaan dekkarisarjaan tutustuin tänä vuonna. Kuuluvat uusiin suosikkeihini.

Kalle Päätalon Tammettu virta - tässä viitataan tietenkin sanan perusmuotoon tammi. Kalle Päätalosta tuskin voi sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Kalle olisi voinut hieman vähäsanaisempikin, niin hänen teoksiinsa ei olisi niin vaikea tarttua. Toisaalta hänen elämänkertansa on ainutlaatuinen dokumentti tietystä ajanjaksosta Suomessa. Jossain vaiheessa täytyykin palata Kallen Iijoki-sarjan pariin.

Maeve Binchyn Kastanjakadun väki - Maeve Binchy oli uusi tuttavuus tänä vuonna, johon ihastuin suuresti. Kastanjakadun väki oli täynnä lempeää kuvausta Kastanjakadun ihmisistä.

Anu Kaipaisen Granaattiomenan luin tämän haasteen vuoksi. Oli mukavaa tutustua Kaipaisen tuotantoon, mutta suurta suosikkiani Granaattiomenasta ei tullut.

Anneli Kivelän Katajamäki kahden vaiheilla - jatkaa samaa tyyliä kuin Kivelän aiemmatkin Katajamäki-romaanit. Ei suuria yllätyksiä, mutta mukava välipala.

Kirjaherbario-lukuhaaste oli mukava, ja johti minut lukemaan muutamia uusia tuttavuuksia. Kuitenkin luin haasteeseen vähemmän kirjoja kuin olisin kuvitellut. Kasvien nimiä ei sittenkään harrasteta kovin paljon kirjoissa.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Erjaa puistatti ykskaks. Hän ei uskonut etiäisiin, mutta ensimmäisen kerran mieleen juolahti, oliko järkevää tonkia Outi Liinojan asioita. Hänellä ei ollut ketään, kehen turvautua tiukan paikan tullen. Mutta miksi sellainen tulisi? Korkeintaan joku oli murhannut Outin. Normi tapaus.

Väärän vainajan (2016) takakannessa hehkutetaan kyseessä olevan Tuija Lehtisen ensimmäinen dekkari. Ehkä niinkin, mutta minusta tuntuu, että tavallaan kyseessä on paluu juurille. Olihan Lehtisen alkupään romaaneissa joku mysteeri, jota päähenkilö sitten selvitteli. Nyt on sitten odotettavissa kokonainen sarja Erja Revon tutkimuksia.



Erja Repo on eläkkeelle jäänyt poliisi, jota tuttavan tytär pyytää selvittämään kuolleen kummitädin mysteeriä. Tyttö nimittäin pelkää, että kuollut kummitäti ei olekaan itse kummitäti vaan joku aivan muu. Ja jos näin on, niin mitä on tapahtunut itse kummitädille, joka ennen kuolemaansa oli katkaissut yhteydet ystäviinsä?


sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Vera Vala: Tuomitut

- Padre Marco ei olisi koskaan tehnyt itsemurhaa. Hänet työnnettiin alas kymmenien metrien pudotukseen. Jos teette työnne hyvin, saatte kyllä selville, kenen kautta saatana nyt tekee töitään. Kaksikymmentävuotta sitten te hidastelitte ja neljä Jumalan palvelijaa ehti kuolla. Neljä oikeamielistä kalastajan seuraajaa murhattiin, don Giuliano sanoi ja heristi sormeaan. - Nyt heitä on surmattu jo kolme. On vain ajan kysymys, milloin neljäs sielunpaimen löydetään teurastettuna. Saatanan seuraajat eivät epäröi täyttää herransa käskyjä.

Viimeinkin pääsin jatkamaan Vera Valan Arianna de Bellisistä kertovaa dekkarisarjaa. Tuomitut (2015) on sarjan neljäs osa ja aloitin sarjan viime keväänä kolmannesta osasta. Villa Sibyllan kirous päättyi Ariannan oman elämän osalta kutkuttavan jännittävään kysymykseen - onko hän ja hänen odottamansa lapsi vaarassa? Halusin siihen kysymykseen vastauksen - mutta jouduin pettymään. Kirjan alussa Arianna on jatkanut elämäänsä kuten ennenkin, lapsi ei ole syntynyt eikä Arianna ole tehnyt päätöstä suuntaan eikä toiseen.



Arianna lähtee Torinoon etsimään sukulaistyttöä, joka on liittynyt outoon lahkoon ja saattaa olla nyt vaarassa. Torinoon saapuu myös Ariannan pappisveli Ares, sillä paikkakunnalla on kuollut jo kaksi pappia. Vatikaanissa huolestutaan pappien surmista ja lähetetään Ares tutkimaan asiaa. Nyt seurataan siis sekä Areksen että Ariannan näkökulmia ja minun mielestäni se on onnistunut ratkaisu.

torstai 22. joulukuuta 2016

Läpi historian -haastekoonti

Kuvittelin, että olisi helppoa menestyä Läpi historian -lukuhaasteessa. Haaste kesti vuoden ja siinä oli tavoitteena lukea eri aikakausille sijoittuvia kirjoja. Luen paljon historiallisia romaaneja, ja jotenkin oletin, että pisteitä tässä haasteessa napsahtaa tuosta noin vain. No ei napsahtanut. Tässä oli tavoitteena lukea yksi jokaiselle aikakaudelle sijoittuva kirja ja huomasinkin, että lukemani kirjat sijoittuivat niille samoille aikakausille koko ajan.

Saavutin haasteessa kuitenkin neljällä kirjalla baronetin arvon, ja tyydyn olemaan tyytyväinen siihen.

Keskiaikaan sijoittuvana luin Maan vihat heti tammikuussa. Keskiaikaan sijoittuen luin myös ainakin saman sarjan Veden vihat, mutta koska haasteessa tarvittiin vain yksi kultakin aikakaudelta, Veden vihat ei osallistunut haasteeseen. Paula Havaste on yksi monista lempikirjailijoistani, joten Maan vihatkin oli oikein onnistunut lukukokemus. 

1700-luvulta luin kirjan Poldark - Kapinallinen ja myös siitä luin samaan sarjaan sijoittuvan toisenkin osan Demelzan laulu. Nämäkin olivat molemmat oikein miellyttäviä lukukokemuksia.

1800-luvulta en näköjään lukenut tänä vuonna mitään, mutta sitten 1900-luvun alusta luin ensimmäisenä Havukka-ahon ajattelijan. Luin paljon muutakin, mutta ne eivät osallistuneet haasteeseen. Havukka-ahon ajattelija oli parempi teos kuin mitä odotin ja yllättäen pidin siitä kovasti.

1900-luvun lopusta olen tietenkin lukenut myös paljon, mutta haasteeseen osallistun Roskisprinssillä, joka 25 vuotta sitten julkaistuna onkin jo historiaa. 

Ohuesta panoksestani huolimatta haaste oli oikein mukava ja ainakin minä yritin löytää luettavaa eri vuosisadoilta, vaikken siinä kovin hyvin onnistunutkaan. Kiitos haasteesta!

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Liza Marklund: Rautaveri

- Jokin on vialla, mies sanoi. - En tiedä mitä tehdä. Diny kyselee äitiään koko ajan. Mitä minun pitäisi sanoa?
Yhtäkkiä Annikaa alkoi väsyttää aivan hirvittävästi.
- Steven, miksi hän häipyi? Oletteko te riidelleet?
- Ei varsinaisesti...
Ei varsinaisesti.
- Oletko... lyönyt häntä?
- En koskaan.
Vastaus tuli nopeasti ja ehdottomasti. Liian nopeasti?

Nuorempana luin Liza Marklundin Annika Bengtzonista kertovaa dekkarisarjaa. Annika on toimittaja, joka aina eksyy selvittämään karmaisevia murhajuttuja, joutuu hengenvaaraan ja selviää siitä. Omassa elämässäänkin Annikalla on alusta lähtien ollut tukuittain ongelmia. Viimeisimpiä osia en ole enää lukenut, sillä jotenkin Annikan maailma ei enää oikein innostanut. Rautaveri (2015) päättää sarjan, ja päätin, että palaan sarjan pariin päätösosan verran.



Annikan sisar Birgitta katoaa. Annikalla ja Birgittalla ei ole ollut minkäänlaista yhteyttä keskenään, mutta sekä Annikan äiti että Birgittan mies kyselevät Annikalta, onko tämä kuullut mitään. Ehkä Birgitta on vain halunnut lähteä? Halunnut, ettei mies löydä häntä? Vai onko hänen katoamiseensa sittenkin joku muu syy?

Rautaveri solahtaa hyvin muistamaani sarjaan. Mikään erityinen lukunautinto se ei ollut, eikä herättänyt halua lukea väliin jääneitä sarjan osia. 

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Miksi jaksat kirjoittaa vauhkolle skotlantilaiselle naiselle, joka asuu syrjäisellä Atlantin saarella? Senkin uhalla, että kuulostan hirvittävän tunteelliselta: kaipaisin kovasti kirjeitäsi, jos niiden tulo lakkaisi.

Kirjeitä saarelta (2013) on Jessica Brockmolen esikosteos. Amerikkalainen opiskelija David kirjoittaa  keväällä 1912 kirjeen Skyen saarella asuvalle runoilijalle, Elspethille. Elspeth on naimisissa kalastajan, lapsuudenystävänsä, kanssa, ja kirjeenvaihtotoveri, jonka kanssa käsitellä kirjallisuutta, tuntuu tervetulleelta vaihtelulta. Viriää innokas kirjeenvaihto, joka muuttuu molemmille tärkeäksi ystävyydeksi.

Kirjan toisessa aikatasossa eletään kesää 1940. Elspethillä on tytär, Margaret. Äiti varoittelee Margaretia sitoutumasta sodan aikana varomattomasti. Erään riidan jälkeen äiti sitten katoaa. Mihin äiti on mennyt, ja miksi? Äiti jättää jälkeensä edellisen sodan aikana kirjoitetun kirjeen, jonka antamaa vihjettä Margaret lähtee seuraamaan.



"Kas, sinussa on Elspethin puhti. Hän piti tyttösenä suunsa aina supussa. Näen samaa sinussa, Margaret Dunn."
Hämmästykseni varmasti näkyi, sillä naisen katse heltyi äkkiä, ja hän hymyili. "Minä olen sinun mummisi. Olen odottanut sinua."
Ja minä kun luulin, ettei hän puhu sanaakaan englantia saati että osaisi lukea tai kirjoittaa sitä.

Täytyy myöntää, että alkuasetelma muistutti kovasti Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville, jonka luin viime talvena. Molemmat tapahtuvat sota-aikana, molemmissa ollaan saarella, molemmissa on naiskirjailija, jolle ihailija lähettää kirjeen, molemmat ovat kirjeromaaneja. Ja molemmat ovat ainutlaatuisella tavalla hienoja romaaneja.

Pidin kirjasta suuresti ja suorastaan ahmin sen. Kirjan kieli on kaunista, tarina mukaansa tempaava ja
henkilöt rakastettavia. Daveylle ja Elspethille toivoo pelkkää hyvää. Ja vaikka eletäänkin sota-aikaa - jopa kahteen kertaan - on kirja kaunis ja herttainen, eikä mässäile sodan raadollisuudella. Kaunis, lempeä kirja.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kaisa Ikola: Betty

-Ennen kuin teette tyttärestänne loppuiäkseen onnettoman, sanon teille pari sanaa, Betty lausui purevasti lady Florencelle. Sitten hän lisäsi Sir Edwardiin viitaten: 
-En aja asiaani hänelle, koska hänellä on lompakko sydämen paikalla! Rouva Stewart putosi istumaan käytävän tuolille. 
-Etkö sinä voi hakea häntä pois, Tom? hän kuiskasi rukoilevasti miehelleen, mutta tämä vain taputti vaimoaan olkapäälle. 

Olen lukenut Kaisa Ikolan netissä julkaiseman romaanin Betty (1992, 2009) nyt muutamaan kertaan, edellisestä kerrasta oli pari vuotta aikaa. Aikanaan päädyin Betty-kirjojen pariin Kaisan käsityö-blogin kautta, missä Kaisa pohti, julkaisisiko aikanaan nuorena kirjoittamiaan tyttökirjoja. Kaisa Ikolan kirjoihin sen sijaan olen tutustunut nuorena tyttönä (Hullu luokka -sarja, Ylämaa-sarja), jolloin olin todella innoissani tajutessani, että Kaisa on ollut 13-vuotias julkaistessaan ensimmäisen kirjan (Lauran syyslukukausi) ja 16-vuotias julkaistessaan ensimmäisen Hullu luokka -kirjan (yhdessä Minna Kulmalan kanssa). Wau, ihan mahtavaa! Hullu luokkia tai Ylämaa-sarjaa ei taida enää löytyä edes kirjastoista, ellei sitten varastosta, mutta ehkä ne olivatkin oman aikansa tuote.

Betty on alunperin kirjoitettu 1992 - wikipedian mukaan Kaisa on tuolloin jo julkaissut neljä tai viisi nuortenkirjaa. Bettyn hän kuitenkin kirjoitti vain omaksi ilokseen, eikä sitä koskaan ollut tarkoitus julkaista. Tarina Kaisan omien sanojen mukaan velkaa ainakin Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjoille sekä Alcottin Pikku naisille sekä muille Alcottin teoksille. 

Bettyssä eletään 1900-luvun alkuvuosia. Betty itse on tarinan alussa 16-vuotias ja syntynyt Skotlantiin ison sisarusparven keskivaiheille. Bettyllä on kirjallisia haaveita ja hän haluaa opiskelemaan, mikä ei ole oikein soveliasta. Kuitenkin Betty päätyy opiskelemaan opettajaksi, saa uusia ystäviä ja tutustuu myös pariin herraan, jotka ovat hänen mukaansa "reiluja poikia" eivätkä hakkaile ollenkaan - kyseisillä herroilla tosin saattaa olla oma mielipiteensä asiaan.

 Silloin Betty huomasi lautasensa vieressä kirjeen, jonka Annie oli tuonut muun postin mukana kylästä. Kirje oli Jerry Oagilta, ja jostakin syystä tytölle tuli kiire työntää se vyöhönsä. Duncan oli kuitenkin nähnyt lähettäjän nimen. 
-Onko tämä yksi niistä poikakoulun pikkukavereista? hän kysyi ilkikurisesti. 
-Gerald Oag ei suinkaan ole mikään ”pikkukaveri”. Betty sieppasi korista leivän ja alkoi voidella sitä hurjasti. -Hänenlaisiaan kutsutaan nuoriksi herrasmiehiksi. 


-Ahaa, niin, niinpä tietysti. 

Vaikka Betty itse ei ajattelekaan romantiikkaa omalle kohdalleen, niin hän on kova järjestämään muiden rakkausasioita, kuten esimerkiksi alun lainauksessa. Moni pariskunta saakin olla Bettylle kiitollinen onnellisesta yhteiselostaan.

Kaisa uudisti Bettyn ennen nettijulkaisua ja on myöhemmin paljastanut poistaneensa kirjasta mm. useampiakin Bettyn kosijoita. Muutama jäi kuitenkin jäljellekin, eikä tämän ensimmäisen Betty-kirjan päättyessä ole vielä selvää, kenet Betty valitsee.

Mikäli haluat tutustua Bettyyn itse, voit ladata pdf:n tai lukea blogimuodossa.

Sen jälkeen kannattaa tutustua myös tarinoihin kirjan takana:
Joulumuistoja (ennen Chrissyn joululahjavalvojaisia)

Betty-spesiaalit eli mikä alkuperäisessä Bettyssä oli toisin:
Poistettu luku: Hunajapurkki (jälleen uusi ihailija)

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

- Sun pitää tulla hakemaan meidät. Lentoasemalta, Anton sanoi.
- Mitä kello on? Sebastian sanoi. - Eikö teidän pitänyt...
- Nyt tuut hakemaan meidät. Tuli ongelmia.
- Pahoja? Sebastian lopetti vänkäämisen.
- Ihan vitun pahoja, Anton sanoi.
- Mä lähden heti tulemaan.

Komisario Antti Hautalehto on ehdottomasti eräs dekkarisuosikeistani. Tosin ilmeisesti tästäkin sarjasta on edellinen osa Kylmä syli jäänyt toistaiseksi lukematta. Antti Hautalehdossa on huumoria, jota yleensä dekkareissa ei ole, ja siksi varmaan Christian Rönnbackasta on tullut monen muunkin lukijan suosikki.



Hoitaja nousi ja pani sidetarpeet kärryyn. Antti näki vasta nyt Papan valkoiseen sideverkkoon paketoidun pään. Kyömy nenä oli teipattu, ja näytti siltä että sitä oli hieman muotoiltu uudelleen.
- Soma kinkkupaketti. Antti ei pystynyt pidättämään nauruaan. - Äijä on pussissa kuin Länsmanni.
- Mutta paljon komeampi, Lindfors hymähti. - Enkä haise porolle.

Pari porvoolaista nuorta elää poikkeuksellisen leveästi ottaen huomioon, ettei heillä juuri ole tuloja. Sitä paitsi keskusrikospoliisi vaikuttaa tarkkailevan heitä, eikä suostu ilmoittamaan syytä. Tarkkailu jatkuu ulkomaille saakka - kunnes nuoret katoavat, vain ilmestyäkseen uudestaan esiin kotonaan Porvoossa. Antti Hautalehto ei tyydy - tietenkään - vastaukseen, ettei tietoja tarkkailusta voida antaa, vaan alkaa tutkia asiaa itsekin, ja pian selviääkin, että nuorilla on perässään ammattitappaja.

Antti käveli huoneesta ulos, ja infotiskillä hän näki ovella olleen möhömahan selittävän jotain hoitajalle. Mies kääntyi ja osoitti Anttia sormellaan. 
- Tuo on se lekuri joka uhkaili mua!
- Se on poliisi, joka käy täällä hoitamassa ongelmatapaukset, hoitaja sanoi ilmeenkään värähtämättä. - Oletteko te sellainen?
- Öö... En vissiin halua olla, möhömaha sanoi hetken pohdittuaan.
- Ei kannatakaan. Kyllä se siitä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras

"Puolangan pessimismipäivät tuli sentään nähtyä", Ratamo sanoi hymyillen. "Yksi parhaista kesäfestareista, joissa olen käynyt. Ei tarvinnut esittää hilpeää."
Väisälänkin ilme kirkastui. "Aika avutonta oli ohjelma ja huonosti meni koko festivaali, niin kuin odottaa sopi. Yllättävän hyvin oli kuitenkin porukkaa, mutta onneksi tajusivat lähteä kesken pois."

Venäläisen vieraan (2016) lukeminen oli kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Alun lainauskin kohtauksesta, jossa Ratamo viettää kesälomaa Pudasjärvellä, maisemissa, joissa minäkin ole kesäpäiviä joskus viettänyt, tuntui viehättävältä. Pessimismipäivällä en sentään ole koskaan käynyt. Jostain syystä en ole näköjään viime vuosina seurannut Taavi Soininvaaran julkaisuja, ja minulta oli jäänyt kokonaan huomaamatta, että hän on julkaissut 2013 alkaen useampia Arto Ratamo -kirjoja. No, nyt huomasin ja ryhdyn korjaamaan vahinkoa. Olen lukenut Taavi Soininvaaraa aiemminkin, mutta nyt tosiaankin on pitkä tauko edellisestä lukukerrasta.



Tarina kulkee eteenpäin kuin juna, eteen marssitetaan uusia hahmoja ja nimiä, mutta ei kuitenkaan liikaa, niin että lukija pysyy kärryillä tilanteesta. Suomen pääministeri saa surmansa autokolarissa, joka vaikuttaa itsemurhalta. Hänellä on mukanaan tietoja, joita hänellä ei pitäisi olla syytä kuljettaa mukanaan. Arto Ratamo on mukana tutkimassa onnettomuutta ja pian selviää, että joku yrittää vaikuttaa moniin Suomen johtaviin henkilöihin. Myös tutkinnassa mukana olevia poliiseja kiristetään. Suostuvatko he siihen?

"Jos jarrutat Suojelulupoliisin Grigori Skuratovia koskevaa tutkintaa, minä lupaan pitää huolen siitä, ettei salaisuutesi paljastu", soittaja sanoi ja katkaisi puhelun sen kummemmin hyvästelemättä. 
Ratamo istuutui työtuolilleen, painoi päänsä ja huokaisi raskaasti. Tällä kertaa hänet oli pantu seinää vasten aivan erityisen tehokkaasti. Hän voisi joko tehdä virkarikoksen tai paljastaa jo tehneensä sellaisen.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Pian pöydässä istuu neljä ihmistä. Kaadan kahvia kuppeihin. Kukaan ei puhu, kaikki tuijottavat kääretorttua. Eikö ne oikeasti ole koskaan nähneet tällaista leivonnaista?
- Se on kääretorttu. Ostin kun kävin viemässä sen pesurin. ---
Istun itsekin pöytään. Nyt tämä porukka on tavattoman hiljaa. Ihmisen kuuluu kai osata tunnistaa äänensävyjä, mutta minä alan jo tunnistaa hiljaisuuden sävyjä. Se hiljaisuus, mihin olen yrittänyt totutella, on näissä piireissä normaalia, hilepää hiljaisuutta. Nyt pöydässä vallitsee synkemmän sävyinen vaitonaisuus. Jussi on teennäinen.
- Ottakaa työki, sanon ja nostan kääretorttupalan lautaselleni.
Kukaan ei ota. Kukaan ei puhu. Nielen omaani. Gulps.

Aino salamarakastuu Jussiin ja päättää muuttaa Jussin kotitilalle. Kesän koittaessa hän saapuu kuukaudeksi tutustumaan tilaan ja sen ihmisiin, Maajussille morsian -tyyliin. Aino vain on tottunut vähän toisenlaiseen arkeen ja ihmisiin. Hän ei saa selvää länsi-suomalaisesta puheesta, eikä kukaan perheestä juuri mitään puhukaan. Ei edes Jussi tunnu aina tutulta tässä ympäristössä. Jussi epäili alunalkaen, mahtaisiko Aino viihtyä, ja nyt Aino jotenkin ymmärtää sen. Mutta ei Aino silti aio luovuttaa, eikä epäile hetkeäkään, etteikö Jussi olisi hänen kohtalonsa.



Jussin kotitilalla asuu hänen lisäkseen isä, setä ja pikkuveli Jaakko. Appi-ukko ja tämän veli suhtautuvat muutoksiin varsin nihkeästi, mutta teini-ikäiseen Jaakkoon Ainon on helpompi saada kontaktia. Heillä on myös yhteinen salaisuus.

Avioliittosimulaattori (2013) on hauskaa luettavaa. Siinä esitetään ja herkutellaan stereotypioilla siitä, kuinka eri puolilla Suomea ihmiset ovat erilaisia. Kuitenkin käy ilmi, että ehkä erot eivät niinkään johdu asuinalueesta, vaan kunkin omasta luonteesta ja eletystä elämästä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Anna Perho: Työ x perhe = Superarkea2

Vanhemmuudesta ei juuri jaeta tyylipisteitä. Lapsesta voi kasvaa terveen itsetunnon omaava, itseensä ja maailmaan luottava ihminen kovin monilla tavoilla. Olisi toki helppoa, jos hyvään lopputulokseen pääsisis yhdellä tietyllä kaavalla. Mutta ei se niin mene. Hienoja ihmisenalkuja syntyy lukuisilla eri metodeilla. 

Anna Perhon Pientä säätöä ei ihan täysin vakuuttanut minua. Tartuin kuitenkin avoimin mielin toiseen hänen samana vuonna julkaisemaansa elämäntaito-oppaaseen, nimittäin Työ x perhe = Superarkea2 (2015). Kirjan piti olla teos siitä, kuinka perhe-elämän ja työn voi yhdistää, mutta minä näin sen kehotuksena tavoitella omia unelmiaan. Anna Perho kertoo, kuinka hänellä ei ollut kokemusta tv-työstä, mutta hän halusi hakeutua sille alalle, ja yhden sähköpostin lähettämällä hän lopulta pääsikin töihin televisioon. Ei ehkä niihin hommiin, mistä haaveili, mutta se oli askel oikeaan suuntaan. Valitettavasti en vain voinut estää ajatusta, ettei se ole aina niin helppoa. Elämäntaitoguru vastaisi siihen, että kaikki on kiinni itsestä ja omasta asenteesta ja pyrkimyksestä ja niin edelleen. Siltikin. Aina se ei ole niin helppoa. Päättää haluavansa jotain, ja sitten pyrkiä sitä kohti.



Aina unelmat eivät edes ole noin suuria kuin Anna Perholla, monilla ihmisillä nykypäivänä voi olla haaveissa saada edes se työpaikka, jotta olisi edes joskus rahaa johonkin ylimääräiseen. Jos on lähettänyt satoja työhakemuksia, jotka eivät ole johtaneet mihinkään, jonkun julkkiksen kertomus siitä, kuinka hän rohkaistui lähettämään sähköpostia sattumalta oikealle henkilölle, ja on nyt sillä tiellä - no, se ei vain paljon lämmitä.

No, onhan sen perhe-elämän ja työelämän yhdistäminen haastavaa, minä tiedän kyllä. Kun pitää ehtiä hakea lapset päiväkodista ajoissa, ja työpaikalla on vielä hommat tekemättä. Kun pitäisi olla illalla iltatöissä, eikä ole ketään muuta, joka hakisi lapset. Kun pitäisi ehtiä kolmeksi päiväkodin joulujuhlaan, mutta työt loppuvat vasta neljältä. Kun töiden loppumisen ja lapsen harrastuksen alkamisen välillä on vajaa tunti, kaikilla on nälkä ja matkaa puolen tunnin verran. Ja sitä paitsi kaikilla väsyttää ja kiukuttaa, eikä kukaan haluaisi lähteä mihinkään.

Anna Perholla on hyviäkin ajatuksia. Ajatuksia siitä, että maailman sivu vanhemmat ovat tehneet töitä ja hoitaneet lapset siinä sivussa. Totta. Minä olen kasvanut maatilalla. Olen minä päivähoidossakin ollut, ensimmäisen kerran puolen vuoden ikäisenä, jotta vanhempani saivat heinätyöt tehtyä. Mutta en muista siitä mitään. Muistan kiireettömät (ja tylsät) päivät, sen että äiti oli aina lähellä, vaikka ei todellakaan aina keskittynyt meihin. Hänhän teki työnsä siinä samalla (ja sivumennen sanoen en todellakaan ymmärrä, kuinka hän siitä kaikesta suoriutui). Nykypäivän äitiys on omistautumista. Äidin oletetaan jättävän työnsä, arkensa, aikuiskontaktinsa ja elämänsä tauolle siksi aikaa, kun hän suorittaa äitiyttä. Lapsesta huolehtiminen nousee elämän tärkeimmäksi sisällöksi, eikä sekään riitä, se on myös elämän ainoa sisältö. Minusta niin ei pitäisi olla, ja siinä kohtaa olen samoilla linjoilla Anna Perhon kanssa.

Asiat muuttuvat, kun niitä lähtee muuttamaan.
Ihminen, joka voi kaikkein tehokkaimmin vaikuttaa elämääsi, olet sinä itse. Tämä tuo sinulle valtaa ja vastuuta. Valtaa, koska et enää ajelehdi elämässäsi vain haaveillen epämääräisesti itsellesi tärkeistä asioista. Vastuuta, koska et voi enää syyttää muita ihmisiä tai olosuhteita siitä, että olet tyytymätön.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Pia Heikkilä: Koodinimi Kajaali

Suosikkimiestyyppini oli peloton sankari, joka osasi rakentaa naiselleen talon paljain käsin ja näytti seksikkäältä kaivettuaan ojaa koko päivän. Toisaalta oli Afganistanissa mieltynyt kovasti vakooja-tyyppisiin kavereihin. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään älykköjä ja taiteilijoitakaan vastaan, kunhan mies vain kykeni tarvittaessa kantamaan minut taksiin. Seikkailijatkin kiinnostivat. Ja karheakouraiset vuorikiipeilijät, helläkätiset lääkärit, eläinlääkärit, jotka tuosta vain tyynnyttivät vauhkoontuneen luontokappaleen, oijoi. Siinä näette, en ole turhan tarkka. Totta puhuen alan olla valmis antamaan tilaisuuden melkein minkälaiselle miehelle tahansa.



Luin vuosi sitten Pia Heikkilän edellisen romaanin Operaatio Lipstick, joka jätti minut aika hämmentyneeksi. Kirjaan oli ahtamalla ahdettu sänkykohtauksia, joiden tarkoitus oli ilmeisesti viihdyttää. Ilmeisesti kuitenkin pidin kirjasta - tai sitten vain muistelin pitäneeni, koska aloitin myös sarjan seuraavan osan Koodinimi Kajaalin (2014) lukemisen. Tämän lukeminen vain tökki hyvin pitkän aikaa.

Toimittaja Anna on siirtynyt Pakistaniin. Edellisessä osassa löytyneestä rakkaudesta ei sitten tullutkaan mitään, joten Anna on taas vapaalla jalalla. Omaa bestistä ei näissä maisemissa ole, joten Anna on ystävänsä Kellyn tekstiviestien varassa. Miehiähän Anna löytää täältäkin, ja myös entisestä elämästä tuttu Mark pyörii maisemissa.

Tiesin, että minun pitäisi yrittää käyttäytyä paikallisten tapojen mukaisesti ja pysyä erossa miehistä, hyväksyä asemani heitä alempana olentona, jota haluttiin suojella. Mutta tilanne tuntui raivostuttavan epäreilulta. Olin tottunut siihen, että poikaystävän kavereiden kanssa saattoi heittää läppää ja hankkia siinä samalla taustatietoa miehestä itsestään.
Ei hän ole sinun poikaystäväsi, Anna. Ääni päässäni oli ankara.
No miksi hän sitten lähettelee runoja ja ruusunkuvia ja ties mitä? Se oli toinen, puolusteleva ääni.
Se nyt vain on paikallinen tapa. Hän luulee vaikuttavansa coolilta. Välinpitämätön ääni.
Mutta se tuntuu kivalta. Taas puolusteleva sävy.
Siinä minä istuin, kahdenkymmenen rivin pääsä seuralaisestani. 

Luin Koodinimi Kajaalia niin pätkissä, että minusta tuntui, ettei tarinan koukkua löydy ollenkaan. Lopulta päätin lukea sen lopultakin, vain saadakseni tilaa muille lukemista odottaville kirjoille. Ja kappas, loppuosa olikin parempi, tai ehkä vain totuin kirjan tyyliin.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa

Mutta eräänä päivänä Olli sanoi Pekalle:
- Tänään sinä tulet minun kanssani kouluun asti. Eikä hän ollut tietävinään Pekan vastusteluista vaan sulloi tämän koululaukkuunsa ja otti mukaansa luokkaan.

Pekka Töpöhäntä on tuttu omasta lapsuudestani. Nostalgisissa tunnelmissa lainasin kirjastosta äänikirjan lasten kanssa automatkoilla kuunneltavaksi.

Pekka Töpöhäntähän on mukavan vanhanaikainen, siis äidin mielestä. Vanhanaikaisuus ilmenee heti alussa kun kerrotaan, että Pekan perheen sisarukset käyvät luonnollisesti eri kouluja: toinen tyttökoulua ja toinen poikakoulua. No niinpä tietenkin, ajattelee siinä nykyaikainen äiti. Lapseni eivät tainneet kiinnittää asiaan juurikaan huomiota.

Pekka Töpöhäntä päätyy ensin Ollin mukana poikakouluun, missä hän sähisee opettajalle, koska tämä puhuu pelkistä koirista. Kun Pekka kertoo koulu-kokemuksistaan toisille kissoille, Monni päättää perustaa oman kissakoulun, johon Pekka päätyy peräti opettajaksi. Pekka Töpöhäntä päätyy seikkailuissaan myös Tanskaan asti.



Lasteni mielestä Pekka Töpöhäntä ei muutenkaan saanut juuri innostunutta vastaanottoa. Ehkäpä kokeilemme jotain muuta äänikirjaa seuraavalla kerralla?


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Nora Roberts: Haaveiden ranta

"Minua todella suututti, ja minulla on sentään aika korkea kiukkukynnys. Yhtäkkiä olin valehtelija, petturi, kodinrikkoja, lutka ja vielä murhaaja. Ja kaikki pelkästään sen takia, että Wolfe ei pysty myöntämään, että on väärässä ja että sinä et ole tappanut ketään. Se kusipää." --
"Minulla ei ole paljon lisättävää. Minun yhteenvetoni tapahtumista vastasi sinun kertomustasi ja Vinnien kertomusta - ja Wolfe ajattelee, että Vinnie on likainen poliisi ja sopii hyvin yhteen minun toisen ystäväni, valehtelevan huoran kanssa."
"Joka on kaiken lisäksi sinun rikoskumppanisi", Abra muistutti häntä ja kohotti lasiaan.

Haaveiden ranta (2016, alkukielellä 2013) on jälleen taattua Nora Robertsia. Tällä kertaa pulassa ei ole kaltoinkohdeltu neito, vaan mies. Asianajaja, joka löysi vaimonsa kuolleena samana iltana, kun he olivat käyneet julkisen ja tulisen riidan avioerosta ja vaimon uudesta suhteesta. Nyt Elin maine on puhdistettu, ainakin siltä osin, ettei häntä voitu syyttää vaimonsa murhasta. Kaikki eivät kuitenkaan usko sitä, ja juttu vainoaa Elia yhä. 



Eli muuttaa sukutaloon toiselle paikkakunnalle huolehtimaan isoäitinsä talosta tämän sairauden ajan, ja tapaa Abran, joka on muiden hommiensa ohella käynyt siivoamassa isoäidin taloa. Nyt Abra on valmis huolehtimaan myös Elistä samalla tavoin. Abralla on oma traaginen historiansa, mutta tarina on tällä kertaa Elin.

Talossa tapahtuukin kummia. Oliko isoäidin putoaminen portaissa sittenkään sattumaa? Isoäiti sentään harrasti joogaa, joten hänen tasapainonsa oli erinomainen. Ja mistä kaikki tämä johtuu? 200 vuotta sitten kadonneesta aarteestako? Kysymystä selvitellään 500 sivun verran, ja en usko spoilaavani pahasti jos kerron, että kirja päättyy kihlajaisiin, kuten kunnon romanttisen jännärin kuuluukin.

Esmeraldan myötäjäiset, Eli ajatteli. Vanha ja edelleen elinvoimainen legenda aarteesta, jonka merirosvot olivat varastaneet hurjassa taistelussa merellä ja sitten menettäneet, kun merirosvolaiva, , pahamaineinen Calypso, oli haaksirikkoutunut Whiskey Beachin karikoille melkein suoraan Rantatalon alapuolelle. 
Eli oli vuosien mittaan kuullut legendan kaikki eri versiot, ja hän oli lapsena etsinyt aarretta kavereidensa kanssa. He olivat päättäneet, että he löytäisivät aarteen, ja kun heillä olisi espanjalaiset rahat, korut ja hopeaesineet, he olisivat nykypäivän merirosvoja.

Ei Nora Roberts olisi näin suosittu ellei olisi sekä taitava kirjoittaja että loistava tarinanpunoja. Mutta silti täytyy sanoa, että hitusen kaavamaisia nämä ovat. Kauan sitten kadonnutta aarrettakin on etsitty useammissa romaaneissa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu

- Mutta meillä oli oikeus olla täällä tänään ristiäispäivänä, ja hän sanoi että ristiäiset ovat tänään. Sinun omaa lihaasi ja vertasi olevilla on suurempi oikeus olla tänään täällä ristiäisissä kuin kaikilla noilla hienostelevilla ihmisillä. 
Hirvittävä katkeruus velloi Demelzan sydämessä. Tuo mies, joka oli piiskannut hänestä ennen muinioin loppuun kaiken kiintymyksen, jolle hän oli lähettänyt anteeksiantavan kutsun, oli varta vasten tullut vääränä päivänä pilaamaan hänen kutsunsa. Kaikki hänen ponnistelunsa olisivat turhia, ja Rossista tulisi koko tienoon leikinlaskun kohde.



Poldark-saagan toisessa osassa Demelzasta on tullut Rossin puoliso. Hän saa kirjan alussa heidän ensimmäisen lapsensa, Julian. Vaikka vanhempien elämässä on monia muitakin mielenkiinnon kohteita, on Julia kuitenkin läsnä koko kirjan ajan. Demelza, joka on pestattu taloon alun perin keittiöpiiaksi, mutta joka päätyi talon rouvaksi. Hänellä ei ole mitään kokemusta eikä käsitystä ns. "paremman väen" elämästä ja tavoista, eikä yhteentörmäyksiltä vältytä. Silti vaikuttaa siltä, että Demelza pääsee lopulta aika helpostikin sisään piireihin - tai pääsisi mikäli Ross ei olisi pian napit vastakkain kaikkien paikkakunnan silmäätekevien kanssa. Demelza hoitaa epäsovun aiheuttamisessa tosin oman osuutensa. 

Aloitin Poldark-kirjojen lukemisen, koska tv:stä näkyy syksyn aikana kirjojen pohjalta tehdyn sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Laitetaan nyt sen kunniaksi oheinen kooste tv-sarjan rakkaustarinasta. Minun täytyy kyllä sanoa, että pidin kirjoista enemmän kuin tv-sarjasta. Mutta sehän nyt on aika tyypillistä, joten en valita.


Helmet-haasteessa "kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman".

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Olen seurannut Satu Rämön Salamatkustaja-blogia jo vuosia. Ainakin vuodesta 2012 alkaen, sen tiedän varmaksi, koska silloin on julkaistu Satu Rämön ja Katja Lahden yhteinen teos Vuoden mutsi. Pari vuotta myöhemmin he julkaisivat vielä Vuoden mutsi 2. Molemmat olen lukenut, ja juuri siinä hetkessä, kun lapseni olivat ihan pieniä, nautin niistä kovasti.

Kun Satu Rämö sitten kirjoitti aivan toisenlaisen kirjan Islantilainen voittaa aina (2015) en yllättäen ollutkaan yhtä kiinnostunut. En ole koskaan käynyt Islannista, en usko ihan heti matkustavani sinne ja kokonainen kirja Islannin ja islantilaisten hehkutusta? Voisihan sen lukea, jos eteen sattuu. Mutta ei siis sattunut.



Tänä syksynä luin Islantilainen voittaa aina -kirjan lopulta sähkökirjana, jonka lainasin kirjastosta. Palvelu on aika mukava, luen huomattavasti mieluummin perinteisiä kirjoja, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että toisinaan, kun en ehkä halua kantaa mukanani painavia kirjoja tai kysytty kirja on nopeammin saatavilla sähköisenä, luen myös sähköisiä kirjoja.

Mitä sitten jäi käteen? Kirjassa Satu kertoo matkastaan islantilaiseksi. Hän kertoo kuinka aikanaan nuorena tyttönä kiinnostui Islannista, kuinka tapasi (paljon myöhemmin) miehensä, rakastui ja jäi Islantiin. Kuinka hän opetteli kielen, sai perheen Islannissa, ison suvun, ystäviä. Kokonaisen elämän. Satu kirjoittaa hyvin, ja tottakai oli hauskaa lukea mitä kaiken takana oli, kun on kerran seurannut Sadun perheen blogi-elämää jo vuosia.

Suosittelen kirjaa, jos olet kiinnostunut Islannista, ja kyllä se mukava lukukokemus on muillekin.

Helmet haasteeseen "maahanmuuttajasta kertova kirja"

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Nora Roberts: Huumaavan tuoksun huvila

- Sinä paiskasit sen ämmän päin minun äitini kasvoja, Sophia pauhasi. Hän tökkäsi sormensa Tonyn rintaan kiukkunsa kuohahtaessa ja saadessa hänestä yliotteen. - Sinä annoit Renen ahdistaa hänet nurkkaan, kylvää myrkkyä hänen päälleen, järjestää kohtauksen ja tuottaa tuskaa. Sillä välin sinä istuit täällä lääppimässä toista naista - joka on niin nuori että voisi olla sinun tyttäresi, jos ylipäänsä olet ikinä muistanut että sinulla tytär onkaan.

Huumaavan tuoksun huvila (ilmestynyt englanniksi 2001) löytyi kaverin kirppiskasasta, mistä sen pelastin luettavakseni. Hetken sai kirja odotella hyllyssä lukemista, mutta kun lähdin pienelle syyslomalle perheen kanssa, nappasin sen mukaani matkalle. Ja kyllä kannatti! Nautin Robertsin kirjoista muutenkin, ja tässäkin on juuri sopiva määrä jännitystä, romantiikkaa ja elämänmakuisia henkilöhahmoja.



Sophia Giambelli on perinteikkään viininvalmistajasuvun jäsen. Hänen isoäitinsä on päättänyt yhdistää yhtiön MacMillanin viinintalon kanssa ja siitä syystä Sophia sysätään työskentelemään Tyler MacMillanin kanssa. Kumpikaan ei pidä siitä, mutta kun Sophian epäluotettava isä löydetään kuolleena, alkavat tapahtumat, joiden aikana ei enää ehdi riitelemään, vaan on keskityttävä puolustamaan molempien elämäntyötä.

Yhtiön työntekijä löytyy kuolleena juotuaan pullollisen Giambellin viiniä - ja pian paljastuu, ettei tämä ole ensimmäinen kerta. Kuka on syyllinen?

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Anna Perho: Pientä säätöä

[Lasten kanssa oleminen] on samojen lauseiden toistamista läpi elämän. Yksi yleisimmistä vanhempien käyttämistä hokemista on sanapari "no niin."
"No niin, lopettakaa tuo!"
"No niin, alapas pukea sitten!"
"No niin!" (Toteavasti, kun maitolasi on juuri kaatunut huolimatta neljästätoista pyynnöstä siirtää sitä kauemmaksi kyynärpäästä.)
"No niin, kuka haluaa ensin kylpyyn?"
"No niin, sitten nukkumaan."
"No niin!" (nouseva intonaatio, varoittavasti, ennen sisarustappelun tai muun arveluttavan toiminnan aloittamista)



Anna Perhon Pientä säätöä (2015) on kirja, jota vaikea määritellä. Olisikohan se lähinnä kokoelma kolumneja siitä, miten Anna Perho on elämässään sählännyt. Kaikki on kirjoitettu hauskasti, niin, ettei voi olla nauramatta, eikä myöskään toteamatta, kuinka totta kaikki on. Esimerkiksi tuo alun "no niin". Niin totta.

No niin.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

- Minä voin vetää osan huutokaupasta, ehdotin Salomonille pokkana.
- Sinä? Pikkulikka? Älä hulluja puhu, Salomon puuskahti.
- Koolla ei ole mitään tekemistä supliikin kanssa.

Jos on kasvanut Tuija Lehtisen Mirkan ja Masan seurassa, kuten minä, ei voi olla innostumatta tästä aikuisten viihderomaanista Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta (2016). Tässä kirjassa nimittäin vilahtaa sekä Mirkka että Masa, ja kerrotaan nopeasti, mitä Ahosen sisaruksille kuuluu nyt parikymmentä vuotta myöhemmin.

Helmi työskentelee isäpuolensa Salomonin huutokauppayrityksessä ja toiveissa siintää päästä meklaroimaan isoihin huutokauppoihin. Salomon kuitenkin vesittää suunnitelmat ja petaa paikkaa pikkuveli Akulle, jota homma ei tunnu juuri kiinnostavan.

Miehiä Helmin ympärillä parveilee, kuten nyt romanttisessa viihderomaanissa kuuluukin. On Tuomas, joka pyytää veneilemään, on Heikki, jonka äiti yrittää parittaa Helmiä yhteen Heikin kanssa, on Miko, jonka kanssa kipinöi, ja on myös Amerikasta palannut vanhempi mies Pekka, joka pyytää Helmiä sisustamaan ostamaansa lapsuudenkotia.

- Kutsut alkavat kolmelta. Mene kylpyyn, mummi komensi.
Mitkä kutsut?
- Mitä sinä olet hankkinut lahjaksi? mummi tiedusteli työnnyttyään ohitseni eteiseen.
- Kenelle? parahdin ja epäilin mielenterveyttäni.
- Sille mukavalle eläinlekurille tietenkin, mummi hymyili leveästi.- Heikille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä. Millaisen hatun sinä olet hankkinut juhlia varten?
- Tapa minut, pyysin.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Anneli Kivelä: Katajamäki kahden vaiheilla

- Olen huomannut jo tänä lyhyenä aikana, että Katajamäen kylässä asuu useita persoonallisia yksilöitä, Ainu myönsi.

Katajamäki-sarjan 11. osa Katajamäki kahden vaiheilla (2016) noudattelee tutuksi tullutta kaavaa. Nainen muuttaa Katajamäelle, parantelee haavojaa entisen suhteen jäljiltä ja sattumalta löytää myös rakkauden. Tai itseasiassa - rakkaudeksi on useitakin vaihtoehtoja ja kirja päättyy siihen, että juuri se sillä hetkellä oikea löytyy.



Tällä kertaa kylään muuttaa uusi opettaja Ainu. Ainun sisko puolisoineen pyörittää Seniorikotia, uudelta nimeltään Mansikkapaikkaa. Koulun toinen opettaja Henri Laakso on yhtä kohtelias, ystävällinen ja herttainen kuin aina ennenkin, lisäksi tutustumme marokkolaissyntyiseen lääkäriin Aliin ja tapaamme muita edellisistä kirjoista tuttuja hahmoja. Ainun sydämenasioiden lisäksi kuntoon pannaan Ainun siskon Eevin elämä.

Ainu nyökkäsi. - Tietysti olemme ystäviä, sehän on selvä. Mutta minä en halua tässä vaiheessa sitoutua mihinkään, olemme kumpikin vapaita tekemään mitä haluamme. Emme ole tilivelvollisia menoistamme tai siitä keitä tapaamme, ymmärräthän?

Osallistuu Kirjaherbario-haasteeseen.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kooste: Okklumeus-lukuhaaste

Osallistuin Hyllytontun höpinöitä -blogin Okklumeus-lukuhaasteeseen, jossa tavoiteltiin Harry Potterin maailmaan kuuluvien kirjojen lukemista. Itse sain ajalla 14.1.2016-31.10.2016 luettua kuusi kirjaa. Order of the Phoenixin ja Half-blood Princen kuuntelin englanninkielisinä äänikirjoina, Deathly Hallowsin luin sitten kirjana kun hermot ei enää kestäneet kuunnella niin pitkää äänikirjaa. 

Välipalaksi luin Rowlingin hyväntekeväisyyskirjoja (Siuntio Silosäkeen tarinat, Huispaus kautta aikojen ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat).

Potterithan nyt sinällään on jo suorastaan klassikkoja, ja sellaisena aika mukavaa luettavaa/kuunneltavaa myös vieraalla kielellä. Kun tarina on entuudestaan tuttu, pysyy mukana vaikka kaikkia sanoja ei ymmärtäisikään. Ja toisaalta tarina on edelleen niin koukuttava, että tekee mieli koko ajan lukea eteenpäin. Kyllä, joskus palaan varmasti taas Pottereiden pariin. Tai siis varmaan ihan lähikuukausina luen sen uuden Harry Potter ja kirottu lapsi -käsikirjoituksen. En jaksa (enkä ehdi) lukea sitä enkuksi, joten odottelen suosiolla suomennoksen saapumista. En odota kirjaa erityisen innolla, mutta lukenen kuitenkin.

Kiitos haasteesta!

Kaikki haasteen postaukset löytyvät täältä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva

Saunanporstuan pimeimpään nurkkaan oli viety se sivustavedettävä, jossa Johansson oli aikoinaan Albergaan kannettu. Sängyn päälle oli viskattu röykkiö lumppuja ja risainen matto. Kun kasa liikahti, erotin hämärässä vain harmaiden suortuvien ympäröimät laihat kasvot. Silmistä sentään tunsi, että oli se Johanssonska itse. Suuret kyynelkarpalot valuivat pitkin uurteisia poskia, kun suu hapuili sanoja.

Enni Mustosen Ruokarouva jatkaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, jossa piikatyttö palvelee aikansa kulttuurihenkilöitä ja etenee myös omassa elämässään eteenpäin. Nyt Iida on saanut sen verran perintöä, että hankkii ison huvilan Albergasta ja päättää ottaa sinne täysihoitolaisia.



Enni Mustonen kirjoittaa historiasta niin elävästi, että aivan kuvittelen olevani siellä, Iidan ja hänen tyttärensä Kirstin kanssa. Ja kyllähän tässä taas tarina kulkee kohti väístämätöntä, niin että kirjaa on vaikea laskea kädestään.

Kirjailija kertoo tarinoiden taustoista lisää facebookissa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Palasin vielä ennen Okklumeus-lukuhaasteen päättymistä Harry Pottereiden pariin. Vaikka aloitin keskeltä sarjaa viidennestä osasta keväällä, niin pitihän se viimeinen osa vielä lukea. Tällä kertaa tosiaan luin, en kuunnellut, kuten kaksi edellistä osaa. Mutta kieli pysyi samana, eli luin viimeisen Potterin englanniksi.


Harry Potter täyttää 17-vuotta ja on jo edellisen kirjan lopussä päättänyt lähteä etsimään hirnyrkkejä, jotta Voldemort voidaan tuhota. No, se osoittautuu myös pikkuisen pakoksi, sillä Harryn on paettava kuolonsyöjiä, jotka ovat vallanneet ministeriön ja myös Tylypahkan koulun. Ron ja Hermione ovat luvanneet seurata häntä, mutta kun asiat mutkistuvat, sekään ei ole aivan niin yksinkertaista.

Alkuperäinen saaga päättyy tähän, ja onnellisestihan se päättyy. Tai ainakin likimain onnellisesti, ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta halutessaanhan sitä voi leikkiä, ettei sitä tapahtunut, eikö niin :)

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

- Oletteko koskaan ajatellut, miltä teistä tuntisi, jos vaimonne murhattaisiin? Lina kysyi.
- En.
- Kuvitelkaa.
Erich pysäytti nauhurin. Hän tiesi kyllä, mitä rouva ajoi takaa. Hän ei voisi koskaan antaa anteeksi, hän omistaisi loppuelämänsä kostolle. Ääneen hän sanoi, että se tuntuisi kestämättömältä.

Terhi Rannelan Frau (2016) on historiallinen romaani, joka kertoo Lina Heydrichista, SS-kenraalin leskestä. Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, toisaalta vuodessa 1984, jolloin Erich Richter haastattelee Linaa elämäkertaa varten; ja toisaalta vuosissa 1942-1949. Lina puolustaa miestään ja tämän valintoja molemmissa aikatasoissa. Historiaa kerrotaan myös muiden suulla, heidän jotka olivat vastapuolella.


Kirja naisesta, joka uskoo viimeiseen asti tehneensä oikein, puolustaneensa oikeaa asiaa. Minusta sitä oli aika raskasta lukea.

Olen, muistaakseni ennen blogiani, lukenut myös Rannelan edellisen historiallisen romaanin Punaisten kyynelten talo. Siitä ei tainnut jäädä yhtään lämpimämpi olo kuin tästäkään.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Paula Hawkins: Nainen junassa

Nainen junassa oli nuono valinta äänikirjaksi, jota kuuntelen työmatkoilla. Ihan liian jännittävä, ihan liian koukuttava. Kuinka voin jättää kirjan kesken viikonlopuksi? Pakko, koska ei tätä voi kuunnella lasten ollessa kuulolla.



Rachel, alkoholisoitunut, eronnut, muistikatkoksista kärsivä nainen kulkee päivittäin junalla ja seuraa ikkunasta näkemiensä ihmisten elämään. Erityisesti hän on katselee yhtä tiettyä pariskuntaa, joka näyttää hänestä täydellisestä parilta. Heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. Sellaiselta kuin hänen oma elämänsä ennen avioeroa. Kunnes eräänä päivänä hän näkee naisen suutelevan vierasta miestä. Pian uutiset kertovat naisen kadonneen ja Rachel alkaa epäillä hänen näkemällään miehellä olevan osuutensa tapahtumissa.

Megan, kadonnut nainen, asuu Rachelin ex-miehen Tomin naapurissa. Tarinaa kerrotaan Rachelin lisäksi välillä myös Meganin ja Tomin uuden vaimon Annan näkökulmasta. Onneksi tässä kirjassa selkeästi sanotaan, kenen suulla tarinaa milloinkin kerrotaan, niin äänikirjassakin pysyy kärryillä.

Rachel ei muista mitä on tapahtunut. Hän on ollut katoamisaikaan ainakin samalla suunnalla, mutta ei muista siitä mitään. Olisiko jotain muistettavaa?

Nainen junassa -trilleristä on tehty myös elokuva, joka kieltämättä vähän houkuttaisi sekin.


Osallistuu Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "keskustelua herättänyt kirja".

perjantai 7. lokakuuta 2016

Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailuja

- Minä tulin niin sairaaksi tuosta parsasta, jonka söin, Susi Hukkanen. 
- Sinä tulet vielä sairaammaksi, ennen kuin minä olen syönyt sinut. 
- Minun kotipuolessani ei syödä sairaita, Susi Hukkanen.
- Minun kotipuolessani syödään vain sairaita, Jänis Vemmelsääri.

Luimme lasten kanssa klassikosatuja Jänis Vemmelsäärestä, Susi Hukkasesta, Kettu Repolaisesta ja kumppaneista. Anni Swan on kertonut sadut J.C. Harrisin tarinoiden mukaan jo 1911, eli ne ovat ilahduttaneet lapsia yli sadan vuoden ajan. Kieli on hieman vanhahtavaa ja ainakin meidän perheessämme jatkuva keskustelukumppanin nimen toistaminen tuntui vähän puuduttavalta. Mutta tarinat itsessään ovat hauskoja ja mukavaa luettavaa.



Riikka Jäntin kuvitus on hieno ja kuvia olisi mielellään nähnyt hieman enemmänkin.

Tämä kirja on osa lukemaamme Perheen tarinapassia.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kooste: Seitsemännen taiteen tarinoita

Osallistuin Oksan hyllyltä -blogin haasteeseen seitsemännen taiteen tarinoita, joka on päättymässä tänään. Haasteessa luettiin elokuviin jollain tapaa liittyviä kirjoja. Elokuvatähtien muistelmia, elämäkertoja, elokuviin liittyviä kirjoja, kirjoja, joista on tehty elokuvia tai elokuvan pohjalta kirjoitettuja kirjoja.

Kaikki tekemäni postaukset löytyvät tämän linkin takaa. Postauksia, ja siis lukemiani kirjoja kertyi yhteensä 7. Olen suoritukseeni aika tyytyväinen.

Listasin haasteeseen lukemani kirjat summittaiseen mieluisuusjärjestykseen, paitsi Harry Potterit pistin siihen järjestykseen, missä ne satuin lukemaankin. 

Havukka-ahon ajattelija (kirja + leffa) - elokuva oli kirjaa parempi, mutta myös kirja yllätti positiivisesti.
Roskisprinssi (kirja + leffa) - kirja on nuoruusaikojen suosikki, pidin myös elokuvasta.
Harry Potter and the Order of the Phoenix - tuttua Potteria englanniksi äänikirjana.
Harry Potter and the Half-Blood Prince - jatkoin Potterin kuuntelua englanniksi.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat - minikirja Potter-maailmasta. En vaikuttunut, mutta olen toiveikas tulossa olevan elokuvan suhteen.
Herkullinen elämä - pitkäveteinen.
Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe - ihan kamala.

Näköjään mitään ihan ykkössuosikkeja en ole sattunut tähän haasteeseen nyt lukemaan. Kokemus oli kuitenkin hauska. Kiitos mukavasta haasteesta!

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Siihen aikaan lapset oli helppo tehdä onnelliseksi. Jäätelötikku tai omenapore riitti, keinuminen kohti taivasta. 
Miksi lasten piti kasvaa ja kadottaa ilo.
Miksi niiden piti muuttua arvoituksiksi.

Olotila Perillä kello kuuden (2015) lukemisen jälkeen on vähän kahtiajakautunut. Toisaalta kirjassa on hyvä tarina, oivaltavaa kielenkäyttöä ja jotain perin viehättävää. Toisaalta minun on näin muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen vaikea enää keksiä kirjasta mitään sanottavaa. Henkilöhahmot jäivät latteiksi enkä oikein saanut heistä otetta. Sääli, koska yritin kovasti pitää kirjasta, ja tavallaan pidinkin. Lukukokemus vain jäi vähän... mitäänsanomattomaksi.


Vuokko kohtaa juhlissa Martin. Molemmat ovat naimisissa, silti heidän välillään leimahtaa. Vuokon puolison sukulainen Aune on vanhapiika, jonka elämässä ei ole työn lisäksi muuta sisältöä. Muutos alkaa siitä, kun Vuokko patistaa tyttärensä Piitun siivoamaan Aunelle, käytännössä pitämään seuraa yksinäiselle sukulaistädille. Piitu saakin ravisteltua Aunen hereille ja Kanarian lomalle saakka.

Nyt hän oli vanha harmaa täti, tuskin nuo puvuissaan edes häntä näkivät, hän oli kuin tiskivesi tai sadepilvi. Hän leikkasi muna-anjovisleipäänsä haarukalla ja veitsellä. Tuollaiset miehet vokottelivat nuoria tyttöjä puistoissa ja huoltoasemilla, niille oli itsestään sevlvää, että ne saivat sekä vaimon että jonkun nuoren, että feminiinit olivat kaikki liikkiöitä, joihin sai iskeä kiinni, olisivat vain kiitollisia huomiosta.

1960-luvulle sijoittuvan päätarinan lisäksi tässä on kummallisia pätkiä vuodelta 1996. Ne sitovat kyllä tarinaa yhteen, vastaavat kysymykseen "mitä sitten tapahtui?", mutta olisinko selvinnyt ilman sitäkin tietoa?

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä

"Tiesin mitä halusin ja mitä en. Halusin lapsen, mutta en lapsen isää." 
Aivan niin yksinkertaisia eivät asiat kuitenkaan olleet.

Tämä päivä, yksi elämä (2014) on kattava kuvaus Astrid Lindgrenistä lapsuudesta hautajaisiin. Kaikkea tätä käsitellään reilun 400 sivun verran. Astrid Lindgrenin elämästä paljastuu skandaali, sillä hän on saanut nuorena aviottoman lapsen, pojan, joka on elänyt elämänsä viisi ensimmäistä vuotta erossa äidistään.



Sitä taustaa vasten tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi, että Lindgrenin tuotannossa "suorastaan vilisee isättömiä poikia". Lindgrenin tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua. Olen lukenut Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä, Ronja Ryövärintyttären on nähnyt tv-elokuvana, ja jättänyt kesken Veljeni Leijonamielen. Monista Astrid Lindgrenin luomista hahmoista minulla ei ole mitään käsitystä. Henkilökuva Astrid Lindgrenistä osoittautui silti kiinnostavaksi.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Nähdessään Rossin Jud alkoi manailla, kiroilla ja uhkailla. Mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen kohosi ällistynyt ilme.
- ...Herran tähden! Tekö se olette, Ross-herra?
- Haudasta ylös nousseena, Ross sanoi. - Ja ulkona on hevonen, joka on hoidettava. Ylös siitä, ennen kuin tapan sinut. Hän nosti miehen paidankauluksesta jaloilleen ja tönäisi hänet eteenpäin ovea kohti.



Alkuteos Ross Poldark on ilmestynyt englanniksi vuonna 1945, suomeksi teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1977 (nimellä Rossa Poldark: Namparan herra). Nyt Poldarkista tehtyä tv-sarjaa aiotaan esittää Ylellä tänä syksynä ja siihen liittyen myös minä etsin sarjan ensimmäisen osan käsiini. Pidän historiallisista romaaneista, eikä Poldark ollut poikkeus. Tai no, piristävää oli lukea mies-päähenkilöstä. Eikä kyse ollut oikeastaan rakkausromaanistakaan. Onkohan tv-sarjaan saatu ympättyä enemmän rakkautta ja romantiikkaa kuin kirjaan, traileri antoi vähän ymmärtää niin.


Osallistuu Läpi historian -haasteeseen.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Katja Kettu: Surujenkerääjä

Kuuntelin Surujenkerääjää äänikirjana automatkoilla. Katja Ketulla on tunnistettava oma äänensä, ja se kuuluu myös Surujenkerääjässä. Surujenkerääjä kertoo heti alussa keräävänsä kiviä merkiksi suruista. Jokainen kivi muistuttaa häntä tietystä surusta vuosien varrella, ja kiviä on paljon. Niitä hän kuljettaa mukanaan kuin suurta aarretta.



Tämän tarinan kerrottuaan hän jatkaa tarinoihin, jotka näyttävät toisiinsa liittymättömiltä ja minun korviini kovin sekavilta. Ehkä olisin tajunnut jutun juonen nopeammin mustavalkotekstistä, äänikirjasta otteen saaminen oli kovin vaikeaa. Tajusin esimerkiksi vasta lopuksi, että ilmeisesti kirjassa oli kaksi kertojaääntä.

Äänikirjana Surujenkerääjällä on yksi etu - se oli kestoltaan vain 8 tuntia. Sopiva pieni välipala automatkoille.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Nora Roberts: Valehtelija

"Olitte naimisissa neljä vuotta, mutta väitätte, että ette tiedä, kuinka teidän aviomiehenne todellisuudessa ansaitsi elantonsa! Ettekö muka tiedä, mitä hän todellisuudessa teki tai kuka hän oikeasti oli?"
"Jos yritätte sanoa, että olen hölmö, siirtykää jonon jatkoksi."

Nora Robertsin yli 500-sivuinen Valehtelija (2016) on taattua ja tuttua Robertsia. Päähenkilö Shelby on naimisissa Richardin kanssa. Richardin kuoleman jälkeen selviää, ettei hän ollutkaan liikemies, kuten Shelby on kuvitellut. Mikään, mitä Richard on kertonut, ei ole ollut totta ja Shelby huomaa olevansa korviaan myöten veloissa.



Ongelmat eivät lopu siihen. Joku seuraa Shelbyä hänen kotiseudulleen. Ihmisiä alkaa kuolla ja vaikuttaa siltä, että joku kuvittelee, että Shelby tietää enemmän kuin tietää. Uusi rakkauskin luonnollisesti löytyy, ja kirjan lajityypille uskollisesti hän on varsinainen prinssi rohkea.

Kuten sanottu, kirja on tyypillistä Robertsia, mutta lajissaan oikein hyvä ja viihdyttävä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Inga Moore: Kapteeni Kissa

Kapteeni Kissa on lastenkirja ja luimme sen osana perheen tarinapassia. Kapteeni Kissa rakastaa kissoja, ja sen mukaan hän on saanut nimensäkin. Kauppamiehenä Kapteeni Kissa ei ole kaksinen, vaan ottaa vaihdossa aina - kissan. Laiva onkin täynnä kissoja, kun hän lähtee seikkailemaan kohti tuntemattomia vesiä. Matkallaan sekä Kapteeni Kissa että hänen kissansa saavat uusia ystäviä.


Kapteeni Kissassa on isot herttaiset kuvat, lyhyet tekstit ja mukava tarina. Kelpo iltasatukirja lapsille sekä äidin että lasten mielestä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Anu Kaipainen: Granaattiomena

Veka osasi tuodda iloa joka paikkaan, mihin tuli. Kun myöhemmin matkatoimistosta tiedusteltiin, mihin historiallisen tien näyttäminen turisteille ja koko Veka olivat kadonneet, Veka antoi hänelle selityksen, että ei olisi muuten saanut häntä.
Kai hän, hullu, oli ollut valmis kuin piian aitan ovi, joka ei ikinä ollut ihan kiinni ollutkaan. 

Anu Kaipaisen Granaattiomena saapui luettavaksi ihan puhtaasti siitä syystä, että sillä saan yhden merkinnän lisää heikosti edenneeseen Kirjaherbario-haasteeseen. No, en ehkä olisi lukenut sitä pelkästään sillä perusteella kuitenkaan. Anu Kaipainen oli minulle entuudestaan vieras kirjailija, en muista, että olisin lukenut hänen tuotantoaan aiemmin. Granaattiomena on ollut vuonna 2002 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. En ihmettele, etten tuolloin ole tähän teokseen tarttunut, tarina iäkkäästä äidistä ja äitinsä kanssa asuvasta pojasta ei ehkä olisi aivan kolahtanut nuoreen minään.




Parasta minussa oli kirjan loppupuolella oleva kuvaus kirjan päähenkilön, äidin, ihastumisesta ja suhteesta Vekaan, joka osoittautui pettäväksi hyväksikäyttäjäksi - ja jonka nainen silti aina otti takaisin suojiinsa, maksoi mitä maksoi. 

Kuvausta äidin ja pojan suhteesta on kehuttu - kirjan lukemisen jälkeen selasin nettikommentteja - mutta minulle se ei ollut kirjassa se juttu. Kettutyttö Sirjan kohtalo tuntui jotenkin päälleliimatulta, ja pitkään ihmettelin, mitä hän tekee koko kirjassa, kun ei jotenkin tuntunut kuuluvat tarinaan. 

Ei tämä huono ole, mutta ei noussut suosikikseni.

Helmet-lukuhaasteeseen kohta 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä kirjoitin ala-asteella aineeseen aikovani kirjailijaksi. Lisäksi Kirjaherbaario-haasteeseen.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Raudan kalahdus sai Aurin kääntämään katseensa polulta. 
Haakon oli vetänyt varusteistaan esiin rautaisen miekan. Auri henkäisi, kun mies ponnisti maasta hevosensä selkään raskas ase kädessään. Hevonen ei silti pelästynyt. Se askelsi vain sitä malttamattomampana - kuin tietäen, mitä asetta kantava ratsastaja merkitsi.

Törmäsin Itämeren Auriin (2016) kesän aikana blogeissa, ja pitihän se sitten hankkia kirjastosta itsellekin luettavaksi, historialliset romaanit kun kuuluvat suosikkeihini.



Auri on kasvanut Hämeen parantajan, Tieran hoidossa. Auri haluaa itsekin parantajaksi, Hämeen parhaaksi. Silloin ei voi ryhtyä vaimoksi, vaan on valittava parantajan osa. Auri löytää metsästä karhun haavoittaman miehen, jonka vie kotikyläänsä toipumaan. Mies on Haakon, joka on miehineen tullut Itämaahan viikinkien maasta ryöstöretkelle, mutta on nyt jäänyt yksin. Talven jälkeen Haakon palaa kotiinsa, mutta ei suinkaan yksin.

- Odotin kyllä vanhaa naista, mutta jos hän on opettanut sinulle edes puolet taidoistaan, niin kaipa sinäkin kelpaat. 
Miehen häikäilemätön olemus sai Aurin kavahtamaan. Suolammella hän oli tottunut kyläläistensä varovaisuuteen, mutta oppi vasta nyt arvostamaan tuota hiljaista kunnioitusta. Kuka tämä tuskin poikaa parempi mies oli pitämään häntä pilkkanaa? Auri katsoi nuorukaista silmiin värähtämättä, kun ajatus muovautui hänen mielessään. Olkoon mies kuin musta lähde, sillä Auri oli lähdettäkin syvempi, peilikirjas Suolampi.

Itämeren Auri on mielestäni todella herttainen, romanttinen seikkailukertomus, jota lukiessa on koko ajan jotenkin turvallinen olo. Suosittelen lämpimästi Auria historiallisten romaanien ystäville.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kooste: Kesäbingo 2016

Koska minut on helppo höynäyttää mukaan erilaisiin haasteisiin, osallistuin myös Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingoon, johon liityin 14.6. ja jossa osallistumisaikaa oli 31.8.2016 asti. Nyt on siis aika tehdä koostetta siitä, mitä kesän aikana tuli luettua. 


Äijämeininkiä -
Lasten ja nuorten fantasia - Harry Potter and the Half-Blood Prince
Dekkari - Kymmenen oksalla
Teos 1800-luvulta
Dystopia
Kirja jossa rakastutaan - Postimyyntilapset
Kannessa nainen - Kahdeksan kaunista
Kirja omalta syntymävuodelta
Menneisyyteen sijoittuva kirja - Jalnan kotiopettajatar
Nimi liittyy ruokailuun - Nakki lautasella
Kirja josta on tehty elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
Novellikokoelma - Kastanjakadun väki
Kirja jonka nimi on yksi sana - Arra
Kirja jossa lähetetään kirjeitä - Yhdeksän hyvää
Lastenkirja - Soiva metsä
Kirja jossa on värikäs kansi Ötökkämaan tarinat

Kesäbingo oli tosi mukava ja leppoisa haaste! Olen tyytyväinen suoritukseeni, neljä kohtaa jäi tyhjäksi, enkä erityisesti lukenut mitään juuri tätä haastetta varten.

Erityisesti kirjoista jäi mieleen Postimyyntilapset, joka kertoo intialaisesta sosiaalityöntekijästä, joka selvittelee sijaissynnyttäjiin liittyviä kysymyksiä.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Elokuussa keskeytetyt kirjat

En ole aiemmin erikseen luetellut keskeytettyjä kirjoja, mutta nyt keskeytettyjä on useampi, enkä oikein ymmärrä miksi.

Esimerkiksi Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti (2015). Mies luki sen suurinpiirtein laskematta välillä käsistään, minun lukeminen hyytyi sivulle 88, eikä ole kahteen kuukauteen jatkunut. Olen lukenut Ilkka Remekseltä paljon, ja tykännyt tähän saakka kaikista. Mikä ihme tässä sitten mättää? En tiedä, mutta totesin, että on parempi antaa Jäätyvän helvetin jatkaa matkaansa kirjastossa kohti lukijoita, jotka tätä ihan oikeasti myös lukevat. Jos joskus tuntuu, että haluan jatkaa, niin saahan tuon uudestaan lainattua.

Ja entäpä sitten L. M. Montgomeryn A Tangled Wed (1931), eli yritys lukea englanniksi tätä aikuisten hömppäkirjaa, joka on myös suomennettu nimellä Perinnönjakajat. Eteni nihkeästi, kunnes sivun 150 tienoilla tajusin lukeneeni kirjan suomeksikin. Sen jälkeen ei edennyt käytännössä ollenkaan.

Ja vielä Miina Supisen Mantelimaa (2015). Odotin chic-littiä, mutta kyseessä on jonkinlainen kauhufantasia. Maan alla asuvia eläviä nukkeja? Ei kiitos. Samasta syystä luovutin aiemmin kesällä myös Paula Silvosen Nukkemestarin kanssa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Mistä ruoka tulee? Nakki lautasella (Elina Lappalainen, Christel Rönns)

Aleksi katsoo kauhuissaan pellolla ajavaa traktoria, jonka perässä on säiliö. 
"Hyi, syödäänkö mekin ruokaa, joka kasvaa kakassa?" hän huudahtaa.
"Pöhkö! Ei se kakka ruokaan tule, vaan jää maahan", Emilia selittää.
"Vilja saa ravintoa sikojen ja lehmien lannasta", isä sanoo.



Mistä ruoka tulee? Nakki lautasella (2015) oli lasteni tähän astinen suosikki kirjaston Perheen tarinapassista. Helppolukuinen tarina, selkeät kuvat, sopivasti tietoa - oiva tietokirja siitä, mistä ruoka tulee. Lempeästi kirjassa kerrotaan myös siitä, etteivät kaikki eläimet pääse ulkoilemaan, tai että pikkuporsaat erotetaan häkillä emakosta, ettei porsaat litisty ahtaassa häkissä emakon alle. Minä ajattelin, että onko kirja vähän turhankin raadollinen pienille päiväkoti-ikäisille lapsille, jotka ovat tottuneet kuvakirjoissa näkemään iloisesti maatilan pihalla käyskenteleviä eläimiä. Mutta ei, lapset pitivät kirjasta kovasti. Ei silti tee ollenkaan pahaa pohtia myös sitä, että tekee kaupassa valintoja myös eläinten hyvinvoinnin puolesta.

Osallistuu perheen tarinapassiin sekä myös Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan "alle 18-vuotiaan suositteleman kirja", sillä molemmat lapseni suosittelisivat kirjaa muille.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Andrew O´Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

"Smaili päälle vaan", sanoi hämähäkki. "Seuraavaks tulee vastatunteensiirtoa. Kuuntele: faija, Freud, faija, Freud. Etsä tiedä, että ne äijät skrivas yhdessä kirjan skideistä? Äh, älä jaksa. Mimmin isä tutki skidejä, hiffaatsä?"

Kaikkeen sitä joutuukin saadakseen Helmet-lukuhaasteeseen merkinnän. Tällä kirjalla siis merkkaan kohdan 22: Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v). Argh, että oli raivostuttavan typerä kirja. Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe on julkaistu 2010 ja suomeksi 2011, mikä oli minulle ensin vähän yllätys, sillä jotenkin olin kuvitellut kirjan olevan jo vanhempikin. Takakannessa sitä kuvataan suoranaiseksi ihmeeksi ja tulevaksi klassikoksi. Millä eväillä, kysyn vaan?



Kirjan minäkertoja on koira, joka keskustelee hämähäkkien ja luteiden kanssa. Jossain siellä vilahti Marilyn Monroekin, mutta tästä kirjasta minä en kyllä saanut yhtään mitään tuntumaa Marilyniin. 

Osallistuu myös seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Yritän kerätä helppoja pisteitä Okklumeus-lukuhaasteeseen, joten luettavaksi päätyi vielä se viimeisinkin Potter-maailmaan sijoittuva pikkukirja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oli ihan yhtä tylsä kuin huispauksestakin kertova tietokirja, eli ei minun makuuni ollenkaan. Kirja esiintyy Pottereissa koulukirjana, ja tämä julkaistu teos sisältääkin Harryn ja Ronin kirjoittamia sivuhuomautuksia. No, ne olivat ehkä hauskinta, kirjassa, mutta aika ilmeisiä.


Mutta eipä mitään hätää, tällä alle 50-sivuisella kuvitteellisella tietokirjalla voin kerätä pisteen myös Seitsemännen taiteen tarinoihin, sillä tästä kirjasta on (mukamas) tehty elokuva, joka saa ensi-iltansa marraskussa. Ja trailerin perusteella haluan ehdottomasti nähdä tämän elokuvan. Aika paljon mielikuvitusta tosin saa käyttää saadakseen tästä lärpäkkeestä aihetta kokonaiseen pitkään elokuvaan.

Ja vielä kesäbingoonkin sain ruksattua kohdan "kirja josta on tehty elokuva".

perjantai 19. elokuuta 2016

Ville Hytönen: Ötökkämaan tarinat

Nämä kaksi sangen törkyistä ötökkäkaverusta asuivat siis yhdessä, ja heitä pidettiin hyvin eriskummallisena parina. Joka toinen päivä he piehtaroivat mudassa, joka toinen rasvasivat sarviaan. He olivat likaisia, niin kovin likaisia.

Ötökkämaan tarinat on ihan loistava lastenkirja! Me luimme tämän, koska tämä oli kirjaston perheen tarinapassissa, ja oli pitkästä aikaa lastenkirja, jonka lukemisesta sekä äiti että lapset nauttivat. Lapsetkin pitivät tästä, mutta molemmat arvioivat silti :| -hymiöllä, äiti olisi antanut omasta puolestaan kyllä :) -hymiön.



Kirjassa seikkailevat mm. pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä, Läntti ja Likakasa, jotka eivät ikinä peseytyneet, ikivanha ja vihainen Vanha Tuikka ja Punkeri, joka punkeroi ja punki jatkuvasti, eikä kukaan ymmärtänyt, mitä punkeminen ja punkeroiminen ovat. Kieli on oivaltavaa, kuvitus värikästä ja tarinat sopivan mittaisia 4- ja 6-vuotiaille kuuntelijoille.

Kesäbingoon kirja jossa on värikäs kansi

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Paula Havaste: Veden vihat

Kertte ajatteli rannalla yhä korjaamistaan odottavaa laivaa, sen murtuneita pohjalautoja ja koko sitä lastia, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut maata meren pohjassa. Nyt se oli varastorakennuksen turvissa ja kukkaro tarkoin tallessa Osmin kaulassa. Se oli arvokasta, muttei yhtä arvokasta kuin se, että hän itse oli selvinnyt kaikesta. Turvassa hän oli, vaikka väärän miehen rinnalla ja väärässä kylässä, väärän veden rannalla.

Paula Havaste on yksi niistä kirjailijoista, joiden kirjoista olen kovasti pitänyt. Veden vihoja (2016) odotin kovasti ja tein siitä varauksen kirjastoon. Jonkun aikaa piti odotella, ja vielä oli ongelma, että kesätauon aikana oli vähän epäselvää, mistä kirjastosta voin kirjani noutaa. Pääasia oli, että kirjaston henkilökunnan ystävällisellä avustuksella Veden vihat löysi tiensä lukupinooni ja päätyi nopeasti myöskin luettavaksi.



Kerten tarina jatkuu kolmannessa kirjassa. Ensimmäisen osa Tuulen vihat luin viime syksynä, Maan vihat tammikuussa. Molemmista pidin kovasti, ja niin pidin Veden vihoistakin. Kertte pakeni Maan vihojen lopussa Tokholmista Arimon luota laivaan, jonka piti viedä hänet takaisin kotiin. Laiva joutuu myrskyyn ja kotimatka siirtyy. Onneksi laiva saadaan kuitenkin rantaan Osmin, Kerten mukaansa ottaneen kauppiaan, kotipaikalla Koluvanissa, nykyisessä Tallinnassa. Siellä Kertte elelee ja odottelee laivan korjaamista ja seuraavaa matkaa.

Nyt Kertellä on taas hieman rauhallisempaa, Koluvanissa hän ei elä jatkuvan uhan alla kuten Tokholmissa. Kaipuu kotiin on kuitenkin kova. Saapa nähdä, joko seuraavassa osassa nähdään, mitä kotiin kuuluu.

Helmet-haaste: vuonna 2016 julkaistu kirja.