keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Tuoma Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kuuntelin Tuomas Kyrön Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan (2014) äänikirjana. Lukija Antti Litja saa Mielensäpahoittajan elämään ja nautinkin äänikirjasta oikeastaan enemmän kuin kirjana lukemastani Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Hörähtelin autossa ääneen Mielensäpahoittajan kommenteille.



On oltava ihmisellä suunnitelma aivotautien ja muiden uhkaajien vuoksi. Jos minulta järki lähtee ja päädyn pököpäänä harhailemaan, niin suunta on selvä. Hillasuo. Tai jäämeren ranta. Unohdan missä olen, katoan kivilouhikkoon. Kyllä  saa laittaa lehteen, että vanhus löytyi suolta kylmän kangistamana, kunhan muistetaan kertoa että ämpärit olivat täynnä hillaa ja saappaat kestävästi parkittu.

Mielensäpahoittaja miettii elämän alku ja loppua, rakentaa itselleen arkun ja laatii testamentin ja muistokirjoituksen. Poika ja miniä seuraavat hämmentyneenä Mielensäpahoittajan touhuja. Aikooko tämä tehdä itselleen jotain? Eihän arkun rakentaminen ja kuolemasta puhuminen ole aivan normaalia!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on erinomainen hyvän mielen kirjan. Suosittelen erityisesti äänikirjana.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on jo käsite. Sarjan ensimmäistä kirjaa en ole tainnut edes lukea, ja tähän jatko-osaankin tutustuin ensin radion kuunnelmina. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) kertoo ruuanlaitosta. Emäntä on sairaalassa ja kotiapu vaihtui ja Mielensäpahoittaja kielsi kokonaan tulemasta. Ruuanlaittoonhan siinä on sitten ruvettava, ei muu auta.


Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en kestänyt syömättä. Parin päivän jälkeen heikotti jalkapohjia myöten ja tarvitsin ratkaisun. Muistin vieneeni vuonna kahdeksankymmentä ja seitsemän mikroaaltouunin vintille. Saimme sen lahjaksi pojalta ja miniältä, joka oli silloin vasta miniäehdokas. Kyllä ei ymmärtänyt, millä appiukko vakuutetaan. Nimittäin telaöljyllä tai siannahkarukkasilla. Ei mikrolla.

Mitä tästä nyt voi sanoa. Ruuanlaiton opettelussa lähdetään nollasta, ja päädytään siihen, että Mielensäpahoittaja pyöräyttää pojalle ruisleivän, täytetyt uuniperunoita ja joulukinkun. Jälkiruuaksi räiskäleitä. Ei tarvitse kuolla nälkään, kun osaa itse laittaa ruuan. Eikä tarvitse kotiapua.

Ruoka ei ole koskaan pahaa. Muta on pahaa ja karamellit ja perunalastut.
Juureksista ja lihasta tehty ja haudutettu ruoka on aina joko hyvää tai erinomaista. Jos ei maistu, ollaan syömättä. Rupeaa muutaman päivän päästä maistumaan. Kokemuksesta tiedän, ei yhtään irvistellä siellä lippalakin alla. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Graeme Simsion: Vaimotesti

Vaimotesti (2013) kertomus siitä, kuinka ihmissuhteissa kömpelö professori Don Tillman päättää etsiä vaimon. Ja vaimohan löytyy, kun vain on riittävän järjestelmällinen. Don laatii kysymyslomakkeen vaimoehdokkaille, ja lomakkeen avulla hän uskoo suodattavansa pois täysin mahdottomat ehdokkaat. Avukseen hän pyytää naisiin menevän ystävänsä Genen.



"Gene lähetti minulle maailman kelvottomimman naisen. Baarimikon. Myöhästelijä, kasvissyöjä, epäjärjestelmällinen, irrationaalinen, epäterveelliset elämäntavat, tupakoitsija - tupakoitsija! - psykologisia ongelmia, ei osaa laittaa ruokaa, matemaattisesti kyvytön, luonnoton hiustenväri. Oletan, että se oli Genestä vitsi."

Rosie ilmestyy kuvioihin mukaan. Huolimatta siitä, että hän on aivan mahdoton vaimoehdokas, hänestä ei pääsekään eroon niin vain. Rosie tarvitsee Donin apua genetiikan asiantuntijana ja jostain syystä Don huomaa haluavansa auttaa - vaikka silloin vaimoprojekti jääkin vähän sivuosaan.

Don, joka kirjan alussa tuntui minusta ihan mahdottomalta, osoittautuukin olevan lämminsydäminen kaveri, jonka askeltamista naissuhteen ensi metreillä onkin ilo seurata. Rosie on nainen, jolla on roppakaupalla omiakin ongelmia, eikä hänkään varsinaisesti ole kiinnostunut suhteesta - varsinkaan järjestelmällisen, tunteettoman, jäykän Donin kanssa.

Simsion on kirjoittanut Vaimotestiin jatko-osan Vauvatesti. Se ei ponnahtanut lukulistan kärkeen, mutta saattaa vielä joskus päätyä luettavaksi.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Jos saat tämän kirjeen (2013) on ajankohtainen, huolimatta siitä, että se kuvaa sota-aika, vuotta 1940. Kirja kertoo sodasta, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä, kuinka ihmiset lähtevät kotoaan ja koettavat pelastautua. Ja toiset koettavat suojella itseään ja unohtaa, että toisaalla ihmisiä kuolee.

Iris työskentelee Yhdysvalloissa pikkukaupungin postinhoitajana. Samassa kaupungissa asuu Emma, joka on juuri avioitunut kaupungin lääkärin kanssa. Frankie puolestaan on lähtenyt Lontooseen radiotoimittajaksi. Frankie haluaa kuulla, mitä ihmisillä on sanottavanaan sodan ja pommitusten keskellä. Hän haluaa löytää ja kertoa totuuden.


"Tuota minä juuri tarkoitin. Täytyy olla varovainen. Täytyy olla tarkkana, pitää varansa. Onhan se kamalaa, mutta ranskalaisilla on ollut jo muutenkin hankalaa ilman kaikkia näitä ihmisiä, juutalaisia ja mitä niitä onkaan, joita tulvii sinne joka puolelta Eurooppaa sotaa pakoon, yhtäkkiä hirveät määrät ihmisiä joista täytyy pitää huoli, ikäänkuin niitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi. Ensin saksalaiset, nyt tämä, ja jos tämä rouva ei olekaan vaarallinen, niin jotkut niistä ovat, siitä voit olla varma -"

Postinhoitaja Iris rakastuu Harryyn, joka odottaa saksalaisten sukellusveneiden rantautuvan kaupungin rannikolle. On Iriksen onni, että myös Harry rakastuu häneen. Postinhoitajana Iriksellä on valta ja etuoikeus nähdä koko kaupungin lähtevät ja saapuvat kirjeet. Romaanin kuluessa Iris päätyy pohtimaan, onko aina oikein kertoa. Onko oikein viedä uutisia, joista ei ole mitään hyötyä?

Frankie päätyy totuutta etsiessään pakolaisjunaan Saksasta poispäin. Frankie tekee rankan matkan heidän seurassaan ja tajuaa, ettei totuutta voi löytää, saati kertoa. On vain tarinan sirpaleita, pätkiä, joista ei voi nähdä koko tarinaa.

Jos saat tämän kirjeen on viehättävä romaani, jossa sodan epätoivoisuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee erityisen lähelle. Suosittelen lukukokemusta kovasti.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Nora Roberts: Keräilijä

Keräilijä (2015) on 500-sivuinen järkäle jännitystä ja romantiikkaa siinä sivussa. Lila on nuortenkirjasarjaa kirjoittava kirjailija, joka vahtii sivutyönään ihmisten koteja ja eläimiä näiden lomamatkojen aikana. Hän huvittelee seuraamalla ihmiä ympärillään ja tutkimalla kiikarilla, mitä kulloisenkin asunnon ympäristössä tapahtuu. Kunnes huvista tulee painajaista ja hän näkee kuinka nainen riidan seurauksena putoaa ikkunasta maahan ja kuolee.


Voisi kuvitella, että mies, jonka kanssa nainen on päivittäin riidellyt, olisi syyllinen. Kun tapahtumien kulkua aletaan selvittää, Lila törmää miehen veljeen Ashtoniin, joka ei usko veljeään syylliseksi, vaan haluaa selvittää asiaa. Taustalla onkin jotain aivan muuta, ja pian kaikille on selvää, että veli ei ole voinut itse työntää tyttöystäväänsä ikkunasta. Kuka sen on sitten tehnyt ja ennenkaikkea miksi?

Nora Roberts ripottelee kuolemantapauksia, takaa-ajoa, uhkauksia ja salamurhaajia pitkin kirjaa. Jännitys ei laannu hetkeksikään. Lila ja Ashton rakastuvat, mutta lukija saa jännittää kahta asiaa: selviävätkö molemmat hengissä tapahtumien pyörteessä ja jos selviävät, suostuuko itsenäisyydestään nauttiva Lila myöntämään sen.

"Meidän pitäisi ilmoittaa tästä poliisille."
"Mitä me heille sanoisimme? Että haistoimme hajuveden, jonka tuoksu ehti kuitenkin hälvetä ennen kuin he ehtivät tänne. Minun nähdäkseni täällä on kaikki niinkuin pitää."
"Hän vei tavaroita Julien luota. Luultavasti hän otti jotakin, jotakin pientä. Muistoksi, aarteen rasiaansa, miten hän sitten niistä ajatteleekin. Mutta se ei taida olla kaikkein tärkeintä."
"Ei niin. Hän ei tullut tänne etsimään sinua, mutta jotakin hän etsi. Mitä Oliverilla oli sellaista, mitä hän haluaa? Täältä hän ei sitä löytänyt."
"Mikä tarkoittaa sitä, että hän jatkaa etsimistä. Minä en ole se, jonka täytyy olla varovainen, Ash. Sinä olet vaarassa."

Keräilijä on nautinnollista luettavaa. Tutun kirjailijan taattua ja takuuvarmaa työtä.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tuija Lehtinen: Jatkoaika

Tunnustetaan heti alkuun: Tuija Lehtinen on ollut suosikkikirjailijani siitä lähtien kun löysin aikanaan Mirkka-kirjat (eli pitkään). Välillä (=viime aikoina) on ollut pettymyksiä, mutta aika suuri osa Tuija Lehtisen kirjoista löytyy myös omasta hyllystäni. Jatkoaika (2015) ja sen edellinen osa Armon aika saattaisivat saada paikan kirjahyllystäni, mutta eivät siellä vielä ole. Parempaakin Tuija Lehtinen on kirjoittanut, mutta näissä on taas kunnon yritystä, kun välillä hänen kirjansa olivat ihan tusinatavaraa.

Jatkoajassa jo Armon ajasta tuttu Mona Meri työskentelee enonsa apteekissa. Suku pyörii jaloissa ja Mona yrittää taiteilla sekaantumatta liikaa suvun asioihin. Poikakaveri on matkustanut Amerikkaan eikä ilmeisesti aio palata, eikä häntä juuri kaivatakaan. Ollutta ja mennyttä. Sen sijaan Mona on iskenyt silmänsä terveyskeskuksen lääkäriin Matiakseen.

Jännitystäkin tähän kirjaan on saatu mahdutettua. Enolle alkaa tapahtua onnettomuuksia, jotka voivat olla puhtaasti vahinkoja - tai sitten eivät. Onko edellisestä kirjasta tuttu Lahja-täti palannut kuvioihin?

Lisäksi työpaikan läheisessä kahvilassa istuskelee kaveri, jota kukaan ei tunne ja joka kyselee kummallisia.

Sekavat ajatukseni haihtuivat, kun näin runopojan lähestyvän. Mila toivotti hänet lämpimästi tervetulleeksi, ja mies tervehti häntä nyökkäämällä. Hän asteli minua kohti, ja mieleeni palasi hänen edellinen käyntinsä. Ehkä hän oli vailla lisätietoja hammaslangoista tai tuhlaisi muuten vain aikaani kyselemällä tuotteista, joita ei sitten ostaisikaan. Tai jospa hän teki tutkimusta apteekin palvelualttiudesta ja kirjoittaisi kokemuksistaan yleisönosastolle. Hän vaikutti nimenomaan kärkkäältä aktivistilta, joka puuttui epäkohdiksi kokemiinsa asioihin. Ajatus siivitti minut kysymään oikein ystävällisesti, miten voisin olla avuksi. Pirta palveli reseptiasiakkaita, hämmästyi kuullessaan maireuteni ja kuikki miestä ja minua. Runopojan kihara pitkä tukka oli jeesusmaisesti auki kuten aina, ja myönsin tyylin sopivan hänelle. Nuttura tai poninhäntä olisi tehnyt hänestä jotenkin teennäisen. 

Kirja ei ole minusta mitenkään erityinen lajissaan, mutta kelvollinen välipala. Suosittelen Tuija Lehtisen ystäville, eikä tämä (ja edeltäjänsä) huono tutustuminenkaan hänen tuotantoonsa ole.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Satu Rommi: Monsuunimantroja

Satu Rommin Monsuumimantroja: Kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015) kiinnosti minua aiheensa vuoksi. Olen joogannut pari vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti ja tullut siinä sivussa selanneeksi muutamiakin joogaoppaita. Monsuumantroja on toista maata. Se ei ole joogaopas, eikä se ole matkakirjakaan, vaikka se kertoo elämästä Intiassa enemmän kuin joogasta.


Kirjassa Satu Rommi on matkustanut jälleen kerran Intian Mysoreen opiskelemaan joogaa. Hän kritisoi vahvoin sanakääntein joogan kaupallisuutta, joogan pitämistä vain liikuntamuotona, länsimaisia joogaharrastajia jotka eivät ymmärrä joogan alkuperää, intialaisia joogaharrastajia jotka eivät tunne juuriaan, niitä jotka vaihtavat joogaopettajaa, niitä jotka opiskelevat joogaopettajaksi lyhyessä koulutuksessa, niitä jotka kuvittelevat tietävänsä joogasta jotain...

Erästä tuttua ashtangaopettajaa pyydettiin opettamaan 45 minuutin joogatunti kiireisille bisnesihmisille. Tunnin nimeksi tulisi "ashtangaa kiireisille". Pitääkö siis joogaa muuttaa niin, että se sopii stressaantuneen pukumiehen elämäntyyliin, vai pitäisikö joogaa opettaa niin, että stressaantunut oppilas ymmärtäisi hiljentää vauhtia?

Ymmärrän kirjoittajan pointin hänen huudellessaan rauhoittumisen ja pitkien tuntien perään. Siitäkin huolimatta joogaan itse säännöllisesti 15 minuutin pätkissä, koska vaihtoehtona pienten lasten äidille on, etten joogaa ollenkaan. Eikö säännöllinen harjoitus ole kuitenkin tärkeämpää? No, nämä jäävät varmaankin jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Ehkä Rommi haluaisi, että joogaa ei "harrastettaisi", vaan siihen paneuduttaisiin ja annettaisiin koko elämä sen opiskeluun, kuten hän itse vaikuttaa kirjan perusteella tehneet. Kaikilla ei vain ole siihen mahdollisuutta (eikä halua).

Hänen kuvaustaan elämästä Mysoressa oli mukava lukea.

Intiassa kaikki on mahdollista. Imtiassa vastakohdat voivat olla totta yhtä aikaa. Useimmilla Intiassa matkustaneilla on tarinoita huijauksista: rikshakuskeista jotka väittivät että taksamittari on hajonnut ja laskuttivat matkasta kulman ympäri kymmenkertaisen summan, viranomaisista jotka pyysivät "lahjaa" ennen kuin suostuivat toimittamaan tehtävän josta heille itse asiassa maksetaan palkaa. - - - 
Kuitenkin tähän kahvilaan tullessani jätin kypäräni skootterin satulan päälle, ja tiedän, että se on tallessa vielä palattuani kahvilta parin tunnin päästä.

Satu Rommin kirjassa on yksi hyvä puoli: se herätti minussa ajatuksia eikä käynyt tylsäksi koko aikana.

Monsuunimantroja on lukenut myös Joogajuttuja, Kirjaveräjä ja Toinen todellisuus.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

Suoraan sanottuna en oikein saanut otetta Emma Puikkosen romaanista Matkamusiikkia (2013). Matkamusiikkia on hänen kolmas romaaninsa, mutta ensimmäinen, johon olen tutustunut.

Kirjassa liikutaan eri henkilöiden näkökulmasta. Iisan, hänen äitinsä, miehensä, miehensä isän, jopa tienposkessa seisovan hirven. Tekstistä oli vaikea tavoittaa, kenen pään sisällä milloinkin ollaan. Minun täytyy myöntää, etten liene tarpeeksi taiteellinen päästäkseni sisälle hirven ajatusmaailmaan, johon palattiin säännöllisesti. Saako tunnustaa, että hypin osittain niiden kohtien yli?

Iisa tapaa torilla miehensä isän, Aimon, joka ei enää ole aivan tässä maailmassa. Aimolla on pakottava tarve matkalle, jonnekin missä on taivas korkealla. Loppuratkaisu kirjassa on avoin ja jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Itse pidin kirjasta eniten keskivaiheilla, alku ja loppu jäivät minulle jotenkin vaikeasti tavoitettavaksi.

Hän ottaa lautaselle Aimon hänelle työntämän karjalanpiirakan, murentaa sitä pieniksi paloiksi ja sanoo sitten sen mitä on pitänyt sanoa:
- Sulla voi olla joku sairaus.
- Elä naurata.
- No ootko ajatellu.
- No oisko tullu mieleen. En minä mikään tötterö ole.
- Ootko käyny lääkärissä.
- Oon.
- Ja mitä ne sano?
- Emminä muista.
Iisa ei tiedä miten jatkaisi.

Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tahaton lueskelija ja Kirjat kertovat.