keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Vielä joskus kerromme kaiken (2014) on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani Saksan historiaan sijoittuva romaani. Ensimmäinen, Sopimus, sijoittui sota-aikaan. Tällä kertaa oltiin lähempänä historiassa, historiallisissa tapahtumissa joita en tosin itse muista, koska olin vuonna 1990 Saksojen yhdistyessä vasta pieni.

16-vuotias Maria on muuttanut asumaan poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalle. Kouluun ei huvita mennä, äidin luona Maria ei viihdy, poikaystävää kiinnostaa vain pääseekö hän opiskelemaan taidetta. Ympärillä muuri on murtunut, vierailut puolin ja toisin onnistuvat. Länteen loikannut sukulainen tulee tapaamaan Johanneksen perhettä. Maria vierailee lännessä eikä oikein tiedä kuinka siellä toimittaisiin. Idässä ollaan huolissaan siitä, miten heidän teollisuudelleen ja työllisyydelle käy. Mariaa tämä kaikki ei suuresti kiinnosta, kun tunteet vievät häntä. No, 16-vuotiaalle sekin sallittakoon.

Näen Hennerin jo kaukaa. Hän seisoo hevoslaitumella kuluneet ratsastussaappaat jalassa, kapeat ruskeat housut ja alun perin valkoinen, mutta nyt hyvin likainen paita yllä. Tanskandoggit makoilevat kaikessa rauhassa omenapuun varjossa. Marianne kertoi, että ne olivat edellisvuonna raadelleet jopa yhden Hennerin varsoista. Silloin Henner oli hakannut niitä kepillä kunnes ne ulvoivat.

Aluksi aivan sattumalta, mutta myöhemmin koska ei voi muutakaan, syntyy rakkaustarina naapuritilalla asuvan Hennerin kanssa. Henner on synkkä, arvaamaton poikamies. Vanhempi kuin Marian äiti. Hän haluaa Marian - ja saa tämän. Rakkaus on kovaa ja raastavaa, Henner on arvaamaton ja kiihkeä. Heidän on salattava suhteensa ja niin Maria yrittää elää normaalia elämään poikaystävänsä perheen parissa.

Toivoisin että olisin Hennerin luona, toivoisin että olisin vapaa. Silloin eläisin niin kauan hänen kanssaan kuin se suinkin sujuisi, ja kun se ei enää sujuisi, jäisin sittenkin.

Maria tekee päätöksiä 16-vuotiaan varmuudella. Kirjan loputtua jäin pohtimaan, mitä Marian elämä olisi ollut Hennerin luona. Henner pakenee alkoholiin ja on mustasukkaisuudessaan melkein tappaa erään miehen. Henner käyttää voimaa myös suhteessa Mariaan. Jos Maria valitsee elämän Hennerin kanssa, hän valitsee samalla myös sulkemisen kyläyhteisön ulkopuolelle. Epäsovinnaista rakkaustarinaa ei tiiviissä kyläyhteisössä olisi helppo sulattaa. Se ei liene elämää, jota toivoisin edes fiktiiviselle hahmolle. Silti sanoisin kirjaa kauniiksi.

Kirjaa on luettu mm. Kirjanurkkauksessa ja Kirjainten virrassa.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Nicola Barreau: Rakkausromaanin resepti

Rakkausromaanin resepti (2013) odotteli hyllyssä jonkin aikaa. Tartuin siihen lopulta pienenä välipalana, aikeenani lueskella vain hetken, koska enempään ei ollut aikaa. Ei tämä takakannen perusteella kovin kiinnostavalta vaikuttanut.

Virhe. Melkein 200 sivua meni yhdessä hujauksessa ja sai aikaan poltteen saada tietää, mitä päähenkilöille tapahtuu. Kuinka he ovatkaan saaneet itsensä tällaiseen liemeen, ja kuinka siitä selvitään?


Aurélie harhailee sydänsuruissaan ympäri Pariisia ja eksyy vahingossa pieneen kirjakauppaan. Hän, joka ei yleensä lue mitään, löytää kaupasta kirjan, jota hän ei voi olla lukematta. Kirja nimittäin kertoo hänestä. Tai ei tietenkään kerro, mutta melkein. Se kertoo naisesta, jolla on kyllä eri nimi, mutta joka näyttää häneltä, joka on pukeutunut jopa samanlaiseen mekkoon jonka hän omistaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat hänen omistamaansa ravintolaan, joka on kuvattu täsmälleen oikein ravintolan nimeä ja pöytäliinoja ja muita yksityiskohtia myöten.

Aurélie päättää, että hänen on löydettävä kirjailija, joka on Englannissa asuva erakko. Kirjailijasta ei myöskään löydy kirjan lisäksi mitään tietoja netistä eikä mistään muualtakaan. Ainoa keino tavoittaa hänet on siis yrittää kustantamon kautta.

André on kustannustoimittaja, johon Aurélie ottaa yhteyttä. Myös Andrélla on ongelma, tai oikeastaan useampia. Yksi: kirjailijaa ei ole olemassa. Kaksi: André haluaa itse tutustua Aurélieen paremmin. Mitä siinä tilanteessa voi oikein tehdä?

Miten saattoi voittaa omakseen sellaisen naisen sydämen, joka oli vakaasti päättänyt tutustua mieheen, jota ihaili ja johon uskoi olevansa kohtalon yhdistämä? Mieheen, jota - kohtalon ivaa - ei todellisuudessa ollut olemassa. 
----
Jos olisin lukenut tarinan kirjasta, olisin nauttinut siitä täysin siemauksin. Mutta kun itse joutui koomisen sankarin rooliin, juoni ei enää tuntunut ollenkaan niin huvittavalta.

Andrén ja Aurélien tarina on kunnon rakkausromaani onnellisella lopulla. Rakkausromaanin resepti on sellainen hyvän mielen romaani, jonka ranskalaisuus tosin voi tuntua liian päälleliimatulta. Tähän tunteeseen tosin voi vaikuttaa sekin, että kirjailija on tietääkseni saksalainen ja kirjoittaa taiteilijanimellä.

Rakkausromaania on luettu mm. blogeissa Kasoittan kirjoja, Lukemisen kartasto ja Sivutiellä.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Nora Roberts: Varjojen vartija

Varjojen vartija (2015) päättää Nora Robertsin noita-aiheisen trilogian. Roberts on tuottaa taattua romanttista viihdettä, eikä tämä kirja tee poikkeusta.


Branna on rakastanut Finiä aina, mutta vuosisatoja vanhan kirouksen vuoksi kieltänyt tunteensa. Branna uskoo, ettei koskaan voi olla yhdessä Finin kanssa, mutta heillä on yhteinen tehtävä. Heidän on yhdessä perheensä ja ystäviensä kanssa tuhottava Cabhan, joka vainoaa heitä. On vainonnut Brannan sukua jo 1200-luvulta saakka. Kukaan ei voi olla onnellinen, ennenkuin tehtävä on suoritettu ja Cabhan tuhottu.

Fin on Cabhanin jälkeläinen, mikä erottaa heidät. Fin taistelee kuitenkin Brannan ja muiden hänen piirinsä jäsenten rinnalla, valmiina tekemään kaikkensa tuhotakseen Cabhanin. Fin on itse ainoa, joka epäilee hänen sitoutumistaan tehtävään.

Branna tarttui vuorostaan Finiä kädestä. Heidän kämmentensä välissä leimahti kipinä ennen kuin he jatkoivat matkaa. Tunneli kapeni ja muuttui sitten saliksi. Se oli jonkinlainen mustan magian verstas.
Lepakkojen raatoja oli naulattu seinille siivet levällään kuin kammottavana taideteoksena. Hyllyillä nökötti luisia linnunjalkoja, pääkalloja ja eläinten sisäelimiä sekä joitain, jotka Brannan kauhuksi toivat mieleen ihmisen sisäelimet, rottien raatoja. Kaikki kammotus lillui lasipurkeissa iljettävän näköisessä nesteessä.

Koska kyseessä on romanttisen trilogian päätös-osa, ei liene kenellekään yllätys, että lopuksi Cabhan tuhotaan ja pääpari saa toisensa. Happy end.

Branna rakasti. Hän oli aina rakastanut ja rakastaisi aina. 
"Minulla on ollut sinua ikävä", hän hyrisi. "Voi Finbar, miten ikävä minulla on ollut."
"Minä olen ollut tuskissani siitä ikävästä." Fin suuteli Brannan kasvoja ja palasi sitten suulle.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Leena Lehtolaisen uusin Maria Kallio-romaani Surunpotku (2015) vie lukijan jälleen keskelle rikoksia ja myös Marian henkilökohtaista elämää. Marian työtä uhkaa lakkauttaminen, kollegalla Koivulla on surua lapsen vakavan sairauden vuoksi ja vanhoista kirjoista tuttuihin hahmoihin viitataan siellä täällä. Ryhmä selvittää murhaa, joka tapahtuu kirkossa.


Ei tämä huono ole, mutta ei ehkä myöskään parasta Maria Kalliota. Kirkosta löytyy ruumis, joka paljastuu jalokiviasiantuntijaksi. Monellakin tuntuu olleen perusteita miehen surmaamiseksi, mutta kuka on syyllinen? Hommaan kätkeytyy rahanpesua, välistä vetämistä, varastettuja jalokiviä, tekaistuja syytteitä ja onnettomia ihmissuhteita.

- Olitko nähnyt miestä aikaisemmin kirkossa?
Matti pudisti päätään. - En minä kirkossa ihmisiä katso. Jumalaa minä sieltä haen. Vaikka jokainen ihminen on Jumalan kuva, minäkin. Mutta äiti on paholaisen kuva silloin kun se lyö.
Matti Ronkainen oli täysi-ikäinen ihminen, ei hänen olisi tarvinnut äitinsä kanssa asua, ja äiti olisi aivan hyvin voinut käskeä hänet pois kämpästään. Ehkei Matti lähtenyt, koska ei ollut paikkaa minne mennä, ehkei äiti ajanut häntä pois, koska hänellä olisi ainakin yksi rääkättävä. Olin nähnyt näitä kauhuntasapianoperheitä työssäni aivan riittävästi. Parisuhteessa eläviä, jotka eivät lähtenee, vaikka puoliso olisi harrastanut silmitöntä henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Aikuiseksi varttuneita lapsia, jotka roikkuivat vanhemmissaan ja isovanhempia, jotka määräyksillään terrorisoivat kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Mutta tuttu piina oli monesta parempi kuin tuntematon yksinäisyys.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus

Kuvittelin, että kyseessä on rakkausromaani. Kertoohan Sopimus (2015) avioliitosta, vaikkakin avioliitosta, joka solmitaan ennenkuin puolisoa on edes tavattu. Mutta ei, ei tämä rakkausromaani ole. Sopimus kertoo siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis puolustaakseen itseään, perhettään, oikeuttaakseen tekonsa. Mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään ja unohtamaan, mitä se tarkoittaa toisille. Mitä se tarkoittaa itselle.


Kirja alkaa, kun Peter Faber ja Katharina Spinell solmivat avioliiton, toinen rintamalla, toinen Berliinissä. He ovat tutustuneet avioliittotoimiston kautta ja sopineet, että naimisiin mentyään Peter saa vihkiloman ja Katharina leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu.

Peter palaa rintamalle taistelemaan natsien joukoissa Venäjällä. Katharina jatkaa elämäänsä Berliinissä, asuu yhdessä vanhempiensa kanssa ja saa lapsen, jota isä ei pääse katsomaan. Kirjeet kulkevat, kaipaus väreilee vahvana. Sikäli kyse on rakkausromaanista. Mutta silti tuntuu, että rakkaus on jotain, jota he molemmat tarvitsevat jaksaakseen. Että rakkaus on olemassa vain siksi, että he jaksaisivat päivästä toiseen.

Kylmä lumi tunkeutui Faberin vaatteiden läpi ja hänen ihostaan tihkui koskeaa hikeä, niin ettei hänen uupunut ja hämmentynyt kehonsa ollut varma omasta lämpötilastaan eikä omista voimistaan. Hän kaipasi Stockhoffin palapaistia, Katharinan pitkiä hiuksia. Hän tahtoi, että tämä kaikki olisi ohi. Että tämä typeryys loppuisi.

Sopimus kertoo selviytymistaistelusta, sodasta. Niistä kauhuista, joita me tiedämme natsi-Saksassa olleen, se antaa vain viitteitä. Katharina ei tunnu haluavan ajatella, mitä se tarkoittaa, että hän saa juutaisperheen vanhan asunnon, leningin, koruja, lastenvaunut. Rintamalla miehet vain taistelevat, eikä heillä tunnu olevan suurta ideologista intohimoa siihen. He vain tekevät mitä käsketään ja toivovat pääsevänsä kotiin.

Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Katharinan puhuvan juutalaiselle. 
"Te ette voi istuutua tähän", Katharina sanoi.
"Tiedän sen. Olen vain väsynyt."

Sopimus on irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaani. Kirja on hyvin vaikuttava. Aiheeltaan teos on vahva, ja näkökulmakin on ainakin itselleni tuore. Pidin kirjasta kovasti.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä (2015) on ollut esillä monissa kirjablogeissa viime
aikoina. Kun kirja osui silmiini kirjaston pikalainana, sitä oli vaikea ohittaa. Yritin kyllä, koska kirjakassi oli jo kukkurillaan. En onnistunut, vaan nappasin Britt-Marien mukaani. Britt-Marie on huikea hahmo, joka koukuttaa mukaansa jo ensisivuilta. Ajattelin ihan vain vilkaista kirjaa ja melkein unohdin, että minun piti käydä vielä kaupassakin.


Britt-Marie on työvoimatoimistossa eikä silkkaa jääräpäisyyttään suostu ymmärtämään vihjauksia siitä, että hänelle on ehkä vaikea löytää töitä. Ettei yli 60-vuotiaalle, jonka edellisestä työkokemuksesta on jo 40 vuotta, ole kovin helppo löytää töitä. Britt-Marie on kohtelias, säädyllinen ja tietää tarkkaan, miten asiat on tehtävä ja miten niiden on oltava. Sillä, etteivät muut ihmiset välttämättä ole hänen kanssaan samaa mieltä, ei tunnu olevan mitään merkitystä.

Britt-Marie herättää myös sääliä. Eikö se ymmärrä, miten asioita hoidetaan? Miten toisten ihmisten kanssa ollaan? Miten tilanteissa ylipäänsä toimitaan. Ei, Britt-Marie ei ymmärrä, hän painaa vain eteenpäin. Ja sillä keinolla hän saa kuin saakin työpaikan.

Britt-Marie matkustaa työn perässä nuorisotalon hoitajaksi pieneen, melkein kuolevaan kaupunkiin. Ja sitten. Virhe suomennoksessa, nimittäin jatkuva viittaus "rullatuoliin" ja "rullatuoliluiskaan" ja mihin vielä. Sitä on ehkä ajateltu tyylillisenä valintana. Britt-Marie voisi ehkä puhua rullatuolista pyörätuolin sijaan. Mutta ei. Vaikea sitä on sellaisenakaan ottaa tai ymmärtää. Hei pliis, ei enää vuonna 2015 ylläpidetä termiä rullatuoli, kun viitataan pyörätuoliin. Tästä oli kovin vaikea päästä yli ja takaisin tekstin imuun kiinni.

- Tykkäätkö viinistä, Britt-Marie?
- En, Britt-Marie vastaa, ei siksi ettei hän pitäisi viinistä vaan siksi että muunlainen vastaus voisi saada ihmiset tekemään sen johtopäätöksen että hän on alkoholisti.
Britt-Marie ei halua ihmisten tekevän johtopäätöksiä.

Britt-Marie yrittää kaikin keinoin pitää etäisyyttä kaupungin ihmisiin, hän siitä huolimatta huomaa yhtäkkiä, että kaupungin lapset katsovat nuorisotalolla jalkapalloa, hän huomaa olevansa lasten jalkapallojoukkueen valmentaja ja että hänellä ensimmäistä kertaa elämässään on ystäviä.

Vaikka kirja monin paikoin ärsyttääkin, siinä on kuitenkin sellaista hersyvää huumoria, joka saa nauramaan ääneen. Kirjaan on viitattu naispuolisena mielensäpahoittajana, mitä en kyllä täysin allekirjoita. Britt-Marie on täysin tosissaan, mitä tunnetta minulla ei koskaan ole ollut mielensäpahoittajaa lukiessa. Mielensäpahoittaja myös näkee huumoria elämässä, Britt-Marielle vitsit pitää vääntää rautalangasta. Eikä tämä tosiaankaan tarkoita, että Britt-Marie olisi jotenkin huonompi kuin Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja, ne ovat vain erilaisia.

Britt-Marie on mielestäni loistava hyvän mielen kirja. Työvoimatoimiston tytön onnellinen tarina.

- Tiedätkö miksi teen tätä työtä, Britt-Marie? tyttö kysyy uudelleen. 
- En, Britt-Marie vastaa. 
- Äiti oli koko elämänsä töissä sosiaalitoimistossa. Hän sanoi aina, että kaiken paskan keskeltä, keskeltä kaikkein pahinta kaaosta, nousee aina yksi onnellinen tarina. Ja silloin kaikki on sen arvoista.

Suosittelen!

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilän Operaation Lipstickin (2013) takakanteen on painettu lainaus Helsingin Sanomien arvostelusta: "Tuntematon sotilas kohtaa Bridget Jonesin - ja sitten he menevät sänkyyn." Sitaatti lähinnä hämmensi ennen kirjan lukemista. Tuntematon sotilas - Bridget Jones, miten ne muka voi yhdistää? Pari ensimmäistä sivua luettuani totesin, että juuri siitä tässä kirjassa ilmeisesti on kyse. Sänkyyn menosta.

Ehkä hän oli oikeasti tuntenut kipinän välillämme? Tai kaipasi vain piristävää pikku syrjähyppyä? Taaskaan ei ollut helppoa olla sinkkutyttö sotatoimialueella, niin paljon miehiä kuin saatavilla tuntuikin olevan - useimmat heistä kun tuntuivat haluavan vain yhtä asiaa. 
Enkä minä pohjimmiltani halunnut pelkästään sitä.
Vaikka kyllä minä toisaalta sitäkin kaipasin.

Anna on toimittaja Afganistanissa. Anna tuntuu tosin jokseenkin holtittomalta tuttavuudelta, joka aikansa kuluksi keräilee miehiä. Hän asuu kommuunissa kahden hyvän ystävänsä kanssa: Kellyn ja Timin. Timiä Annan vaihtuvat miessuhteet tuntuvat vaivaavan, mutta Anna ei anna sen haitata itseään. Kelly seurustelee on-off-suhteessa roistomaisen miehen kanssa, jonka Anna saa tietää pettävän ystäväänsä. Ja siitähän se ajatus sitten lähtee - Roistolle täytyy kostaa.

Kostoretkellä lähdetään paitsi koston, myös ison skuupin perässä, mutta retkestä tuleekin vaarallisempi kuin kukaan heistä on kuvitellut.

Äkkiä minuun kohdistui kirkas valokeila, ja kuulin huudon. 
"Seis! Olette kielletyllä alueella. Kädet ylös."
Saamari! Nyt oli tosi kyseessä. Saatoin vain toivoa, etteivät Kelly ja Tim olleet jääneet kiinni.

Pia Heikkilä kirjoittaa aiheestaan asiantuntevasti, onhan hän itsekin toimittaja, jolla on pitkä kokemus kansainvälisistä tehtävistä. Jotkut taiteelliset kirjailijan valinnat ärsyttävät, jotkut vain ihmetyttävät. Kirjasta löytyy huumoria, jännittäviä tapahtumia ja komeita miehiä. Kyllä tämä asiansa ajaa kevyenä viihteenä, jossa voi tapahtumien lomassa jännittää, saako sankaritar lopussa haaveidensa miehen.

Operaatio Lipsticiä on luettu myös mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi sekä Anna minun lukea enemmän.