sunnuntai 30. elokuuta 2015

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havaste on valloittanut asemansa sydämessäni jo aikaa sitten. Nyt yhtäkkiä tajusin, että en ole edes tiennyt, että häneltä on tullut uutta tuotantoa. Tarkistin asian ja niin. Tuulen vihat (2014) ei kuulu lähikirjastoni valikoimaan. Miksi ihmeessä ei? En voi ymmärtää. Tein heti varauksen ja pyysin toimituksen lähikirjastooni. Käytän tätä palvelua paljon, jos haluamani kirja on jossain toisessa kirjastossa kuin omassa pienessä lähikirjastossani tai vähän kauempana olevassa aluepääkirjastossa. Toimii hyvin ja minä vältyn siltä, että minun pitäisi ajella pitkin poikin kaupunkia kirjojen perässä.


Palataanpa asiaan. Kirja houkutteli minua siis jo valmiiksi. Enkä joutunut pettymään, pidän tätä ehkä parhaana Havasteen kirjana mitä olen lukenut. Muistaakseni siis, edellisten lukemisesta on jo pidemmän aikaa.

Kirjassa eletään aikaa, jolloin kristinuskoa alettiin tuoda Tokholmista Suomeen
1100-luvulla. Kertte on lapsi, joka näkee henkiä - siitä ei vain sovi puhua, koska vain miesten kuuluu nähdä henkiä. Kertellä on myös veli, joka saa kohtauksia ja saa niiden aikana viestejä hengiltä. Näin Sule-veli voi kertoa vihjeitä tulevasta, vaikkei muistakaan siitä mitään enää virottuaan. Kerten äiti on kuollut jo kauan sitten ja he elävät tuvassaan isänsä ja armeliaisuudesta taloon otetun äidin (Uvanta) ja pojan (Ahto) kanssa.

He olivat molemmat hiljaa, kun Sule putosi äkkiä polviilleen ja alkoi kakoa ja tutista. Nyt kohtaus oli lyhyt ja helpotti melkein heti. Sulen kapeat hartiat painuivat ensin kasaan, vaahtonoro suupielessä kuivui, ja Kertte näki tutun läpikuultavan naisen ilmestyvän silittämään pojan likaisenharmaita hiuksia ja kumartuvan tämän korvan juureen. Silloin Sule kohotti kasvonsa katse yhä tuonpuoleisen rajalla ja yskäisi.
- Siitä Annasta ei tule vaimoa isälle. Mutta siitä tulee hyvä ema uusille lapsille, ja se on hyvä naiseksi.

Monissa Havasteen aiemmissakin kirjoissa on ollut tietynlaisen yliluonnollisuuden elementti. Niin tässäkin. Tässä se ei ainakaan itseäni juuri ärsyttänyt, vaan sopi mielestäni siihen, kuinka tuohon aikaan henget ovat varmaankin olleet ihmisen ajatusmaailmassa lähellä.

Kerten kasvettua ja isän sairastuttua muu perhe havahtuu siihen, että talo tarvitsee isännän. Sulesta ei siihen ole, koska hän on kohtaustensa vuoksi sairaalloinen. Ahto-rengistä ei myöskään ole isännäksi. Kerten on siis löydettävä kotivävy tupaa isännöimään.

- Väv-vä-vä-väv! V-v-v! V-v!
Isän ääni nousi ja nousi. Lopulta mies huusi raivoissaan, kun sanat eivät totelleet. 
Sule hymähti.
- Se sanoo vävy. Isä tahtoo, että etsit sieltä meille uuden isännän, sellaisen kotivävyn. Eikö niin, isä?
Isä nyökkäsi uupuneena, ja Sule katsoi isää halveksuva ilme kasvoillaan.
- No, tulihan se selväksi. Vieläkö tahdot lähteä, sisko, kun sinulle annettiin markkinoille lisää myytävää? Löydätkö itsellesi ottajan?

Kun asuu tuvassa keskellä metsää, naapuritkin kaukana, ei puolison löytäminen ole aivan helppoa. Isä on pyytänyt erästä isäntää puhemieheksi, mutta pettänyt tätä sen jälkeen kaupoissa, joten apua mistään ei ole saatavilla. Helpon tuntuisesti Kertte kuitenkin tuntuu löytävän puolison, joka on kaikin taitava ja sopiva.

Tuulen vihat on mainio historiallinen romaani, johon on odotettavissa jatkoa. Lopussa olikin koukku, joka saa todella odottamaan seuraavaa osaa. Ja sitä seuraavaa.

Kirjaa on luettu viime syksynä blogeissa paljon, mm. Kirjan pauloissa, Amman lukuhetki ja Vinttikamarissa.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Anna Misko: Armovuosi

Anna Miskon Armovuosi (Minerva 2014) on historiallinen romaani vuodelta 1793. Ingrid-rouva jää yllättäen leskeksi, kun hänen pappismiehensä kuolee. Ingridillä on kolme tytärtä ja poika, joka opiskelee Turussa. Hänelle myönnetään armovuosi, jonka aikana on tarkoitus löytää pappilaan uusi kappalainen, joka suostuisi naimaan joko Ingridin tai jonkun hänen tyttäristään.


Kirjassa on viittauksia myös ajan politiikkaan, vaikka tuntuukin, etteivät perheen naiset suuresti siitä välitä tai ymmärrä, millainen vaikutus poliittisilla asioilla voi olla heidän elämäänsä. Tuohon aikaan on varmastikin ollut täysin normaalia ja suotavaa, että naiset ovat kiinnostuineita aivan muista asioista kuin valtakunnan politiikasta.

Ingrid ja hänen kolme tytärtään odottavat kiihkeästi, että joku pelastaa ja turvaa heidät. Useampikin pappi saapuu tapaamaan heitä, mutta jokin tuntuu aina menevät pieleen.

Nuoren naisen käynti oli kuin lintusen keveä hypähdys, notkea, siro liike kuin saavuttamaton ohikiitävä onni, joka toistuvasti oli karannut Henricus Hoppiuksen käsistä. Hän oli tavoitellut sitä koko elämänsä ajan ja tehnyt sen saavuttaakseen uhkarohkeita tekoja. Hoppius ei pystynyt sanomaan, ajoiko häntä siihen pakko vai toimiko hän vapaan tahtonsa mukaan. Kerran hän oli luistellut henkensä uhalla yksiöistä riitteistä jäätä pitkin joen yli päästäkseen unelmiensa neitokaisen luo. Hän oli tunnustanut rakkautensa, mutta seuraavana päivänä lumous oli haihtunut, ja hänet oli soudettu jäähän hakattua railoa pitkin takaisin toiselle rannalle. 

Kirjan kieli on kaunista ja teksti soljuvaa. Tarina on yllätyksellinen ja jotain aivan muuta kuin mitä odotin. Armovuosi on historiallisen romaanitrilogian ensimmäinen osa ja seuraavat osat ovat ilman muuta lukulistallani. Anna Misko on kirjoittanut myös aiemmin romaanin Mantsin poika, jonka taidan myös etsiä käsiini.

Armovuosi on luettu myös mm. blogeissa Morren maailma, Vinttikamarissa ja Kirjoja Niinan tapaan.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Epäröin pitkään, kirjoitanko Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö -kirjasta mitään. Onko minulla mitään sanottavaa siitä?


Tartuin teokseen, koska olin lukenut siitä suosituksia ja ylistäviä arvioita. Mutta ei. Tämä kirja ei ollut minun kirjani. 

"Jeesus, anna anteeksi. Haaskasin aikaasi solmimalla valesopimuksen. Ymmärrän hyvin, että tämän jälkeen et enää hoida juttua ja että minun pitää pelastaa perheeni tuholta ihan omin neuvoin. Palaan taas siihen, etten usko sinuun. Jatketaan entisestä asetelmasta. Valitan hässäkkää. Pärjäile. Paljon rakkaita terveisiä Jumalalle. Aamen."
Ja sitten minun piti valitettavasti tappaa Jeesus ajatuksissani, aivan kuten olin herättänyt hänet henkiin yhdeksän päivää aiemmin Eastcroft Roadin toisessa päässä. 

Kirja kertoo Johannasta, kirjan alussa 14 vuotta. Eletään vuotta 1990. Jossain vaiheessa kirjaa (en ihan tarkkaan tiedä, koska en kyennyt lukemaan) Johanna päättää, ettei halua elää olla Johanna, ja muuttuu Dolly  Wildeksi. Dolly opettelee polttamaan ja juomaan ja hankkimaan seksikokemuksia. Kirjaa on kuvattu kipeän kauniiksi. Valitan, minusta se oli vain kipeä. Kuvaus voi olla rosoista ja elämänmakuista ilman ylettömillä jyystökohtauksilla mässäilyäkin.

Paremmin Dollyn seurassa on viihdytty mm. blogeissa Oksan hyllyltä, Lumiomena sekä Rakkaudesta kirjoihin.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Kolmastoista kertomus (Tammi 2006) on kirja, johon törmäsin kirjaston esittelypöydällä. Ystäväni suositteli kirjaa, joten tartuin siihen. Kirja on paksu, yli 400 sivua. Se on jännittävä, vaikkei olekaan varsinaisesti jännityskirja. Siinä on rakkautta, mutta ei se ole rakkausromaanikaan. Mikä se sitten oikein on? En tiedä, mutta kyllä se ainakin minua viihdytti.


Kirjan kertoja Margaret Lea työskentelee isänsä antikvariaatissa ja on kirjoittanut joidenkin jo ammoin kuolleiden hahmojen elämänkertoja. Yllättäen hän saa kirjeen maailmankuululta kirjailijalta Vida Winteriltä. Tämä tahtoo Margaretin kirjoittavan hänen elämänkertansa. 

Vida Winter on salaisuus. Kukaan ei tiedä mistä hän on tullut, kuka hän on ollut ennen nousuaan maailmanmaineeseen. Hän antaa auliisti haastatteluja - ja kertoo jokaisessa haastattelussa erilaisen tarinan. 

Margaret epäröi, mutta matkustaa tapaamaan Vida Winteriä. Hän jää, ja pikkuhiljaa tarina, todellinen tarina Vida Winterin menneisyydestä alkaa raottua. 

- Se tyttö olette te. 
- Minäkö? Neiti Winterin silmät kääntyivät hitaasti aavelapsesta minua kohti. - En, en se minä ole. Hän on... Hän epäröi. - Hän on joku, joka joskus olin. Se lapsi lakkasi olemasta kauan, kauan sitten. Hänen elämänsä päättyi tulipaloyönä yhtä lopullisesti kuin jos hän olisi menehtynyt liekkeihin. Henkilö, joka on edessänne, ei ole kukaan. 

Vida Winter on asunut lapsuutensa kartanossa. Kartanossa, jossa asui välinpitämätön eno ja mieleltään sairas äiti. Vai menikö se sittenkään niin? Kartanoa hoitaa Emäntä ja puutarhuri. Kun heidän voimansa ehtyvät, kaksostytöt saavat mellastaa miten haluavat. Ja oikeastaan tytöt ovat jo syntyjään niin erikoisia, ettei palvelusväellä ole koskaan ollut mahdollisuutta kasvattaa heitä. 

Vida Winter kertoo Margaretille tarinoita kaksosista ja heidän lapsuudestaan. Kuinka he tekivät lapsena tekoja, joita kenenkään on vaikea ymmärtää. Etteivät he pystyneet samaistumaan kenenkään muun tunteisiin, ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Ja kuitenkin toisesta näistä tytöistä tuli maailmankuulu kirjailija. Jo alussa selviää, että tarinan lopussa on tulipalo, johon kaikki loppuu. Tulipalon jälkeen Vida Winter ei ole enää kukaan. Ja kun on ei kukaan, täytyy keksiä tarinoita ollakseen jotain.

Kirja on todella kaunista kieltä, jota on nautinnollista lukea. Tuntuu ihan siltä, että saatan vielä joskus lukea kirjan uudelleenkin, nautiskellen.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. blogeissa Kirjojen rakastaja, Kirjakompassi ja Luetut, lukemattomat.


sunnuntai 16. elokuuta 2015

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Toilailua espanjalaisittain.



Kansiliepeessä kehutaan Mamen Sánchezin kuuluvan Espanjan eniten myyviin kirjailijoihin. Tämän kirjan perusteella se on helppo uskoa. Kirja on varsinainen sanankäytön, tapahtumien ja persoonien ilotulitus.

Englantilainen nuorimies Atticus Craftsman (joka sivumennen sanoen juo Twiningisn Earl Grey -teetä 40 minuutin välein ja uskoo sen olevan ratkaisu elämän kaikkiin ongelmiin) lähetetään lakkauttamaan suvun omistama kirjallisuuslehti Espanjassa. Itse kirja kuitenkin alkaa siitä, että Atticusin isä tapaa poliisiasemalla konstaapeli Manchegon, koska poika on kadonnut kolme kuukautta aiemmin. Viimeinen yhteydenotto on puhelinvastaajaviesti "Isä, jätä kaikki minun huolekseni. Homma on hoidossa." Kirjassa on siis mysteeri: mihin Atticus on kadonnut? Mikään ei viittaa rikokseen, mutta miksei hän ole ottanut yhteyttä läheisiinsä? Lehden työntekijät kertovat myös, ettei mies ole saapunut paikalle.

Vielä enemmän kyseessä on rakkaustarina, jolla on useampi kuin yksi onnellinen päätös. Kun tarinaa keritään kerros kerrokselta auki, selviää, etteivät kaikki ole olleet ihan rehellisiä poliisille tai toisilleen.

Lehden työntekijät ovat kaikki omia persoonallisuuksiaan. Päätoimittaja Berta on kuin äiti neljälle työntekijälleen. María, joka on kolmen lapsen äiti (ja tuo lapsensa säännöllisesti toimitukseen hoidettavaksi), elää avioliitossa, josta on kipinä kuollut. Gaby, joka ei onnistu hartaista toiveistaan huolimatta tulemaan raskaaksi. Asunción, jonka mies on jättänyt vuosia sitten. Ja nuori ja kaunis Soleá, jonka mustalaisveri kuohahtaa nopeasti.

Hän yritti jäsentää päässään Berta Quiñonesin selvityksiä toimituksen ja sen työntekijöiden yksityisasioista.
- Tällä on kolme ihanaa lasta, tämä on sinkku, ja tämä ei ole lihava minkään sairauden vaan vaihdevuosien vuoksi, ja minä asun kissani kanssa melko lähellä työpaikkaa. Tämä maalaa Picassoakin paremmin, tuo taas kirjoittaa kuin enkeli. María säästää kuin orava. Gaby on iloinen kuin kilkattavat kastanjetit ja Soleá... hän on minun silmäteräni. Hämmästyttävä tyttönen, herra Craftsman, nopea kuin kärppä, viekas kuin kettu, toimituksemme sielu.
Atticus kiitti sydämellisesti huolenpidosta. Sen jälkeen hän pyysi anteeksi viehättävä hymy huulillaan, sulkeutui uuteen työhuoneeseensa, nosti jalat kirjoituspöydälle ja vaipui syvään uneen.

Kirjassa olevat epäloogisuudetkin antaa melkein anteeksi tässä tapahtumien loisteessa. On ajoittain vaikea ymmärtää, miksi hahmot toimivat niinkuin toimivat. 

- Kiroan esi-isäsi helvettiin! Atticus huusi täysin keuhkoin. - Ihan kaikki! Doloresin luolan Tico ei salli kenenkään halveksivan isäänsä, turkanen sentään!
Atticusilla oli paita melkein napaan asti auki, hän hyökkäsi Antequeran-serkun kimppuun, röyhisti rintaansa kuin tappelukukko, eikä aikaakaan kun miehet jo painivat terrakottalattialla yleisen äläkän keskellä.

Oikein nautittava kesäkirja.

Teetä ovat nauttineet myös mm. Mari A:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly sekä Kirjakko ruispellossa.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Muistelen kaverini suositelleen juhannusta italialaiseen tapaan (Seven 2011) jo vuosia sitten, mutta en ole tarttunut siihen aiemmin. Takakannessa kirjaa kuvaillaan riemukkaaksi lukuromaaniksi, realismihakuiseksi naisviihteeksi ja kulinaristiseksi matkakertomukseksi. Varmaan se kulinaristinen matkakertomus -osuus on se, joka on estänyt minua tarttumasta kirjaan. Nyt kuitenkin luin kirjan - ja pidin siitä.

Kristiina Kallio pyrkii täydellisyyteen. Pukeutumisessa, puolisossa, kotonaan, matkalla, ruuanlaitossa... Puoliso Aulis ei tunnu enää täydelliseltä, mihin syynä saattaa olla uudessa naapurustossa sattumalta kohdattu vanha rakkaus Markus, jonka perään Kristiina kaihoaa. Ja saa tietenkin päähänsä järjestää Italiaan matkan, jolle Markuksen ja hänen perheensä lisäksi änkeää muutamia muita persoonallisia naapureita. Ei lapsia, tietenkään - paitsi että matkan alkaessa teinejäkin ilmestyy mukaan. Kristiina on suunnitellut matkan viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi, ja näkee sielunsa silmillä kuinka he viettävät juhannusta Italiassa upeissa puitteissa, syöden hänen laittamaansa upeaa ruokaa ja tutustuen kulttuurikohteisiin. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, ei kaikki suju Kristiinan täydellisten suunnitelmien mukaan.
Pidän tällaisista hyvän tuulen kirjoista. Aluksi minun oli jotenkin hyvin vaikea päästä sisään päähenkilön ajatusmaailmaan. Kristiinan täydellinen elämä on jotenkin ihan toista maata kuin chit lit-romaaneussa yleensä. Kun tarina sitten alkoi kulkea, se vei kuitenkin mennessään. Naapuruston muut hahmot olivat jotenkin elävämpiä kuin päähenkilö. Eila, joka suhtautuu rempseästi ja reilusti kaikkeen, myöskin miehensä vanhaan heilaan. Ekoilijat Arto ja Liisa. Kosonen, entinen jääkiekkoilija, joka on tasaisesti kännissä koko reissun.

-Mistäs nyt on puhe? Markus halusi tietää. - Taitaa mennä sotamuistelojen puolelle. Voisitko Kristiina tulkata vähän, että pysytään mukana.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ukko viuhtoi ja selitti. Perääntyäkään ei voinut, Markukselle en halunnut tunnustaa että italian opiskelukin oli jäänyt pelkäksi yritykseksi niin kuin oli käynyt opinnoilleni muutoinkin.
-Joo siis Benito Mussolinihan kävi täällä Poppissa juuri ennen kuin toinen maailmansota syttyi.
Kevyttä kesälukemista.
Juhannuksesta italialaiseen tapaan ovat bloganneet ainakin Nenä kirjassaSusan kirjastoKirjapeto.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti

Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti (Nemo 2013) ansaitsee olla ensimmäinen bloggaamani kirja. Tuskin nimittäin olisin tässä, aloittamassa tätä blogia, ilman tätä kirjaa.
Rubin päätti, että hänen pitäisi olla onnellisempi kuin miltä hänestä tuntuu. Kirjan kuvailun perusteella hän tekee kaiken perusteellisesti, niin tämänkin. Hän aloitti vuoden kestävän onnellisuusprojektin, jonka aikana perehtyi eri elämän osa-alueisiin, joilla voisi edistää onnellisuuttaan. Kirjan kanteen on painettu raflaavasti "Aloita oma onnellisuusprojektisi - mukana opas!" Se on minusta ehkä vähän liioitellusti sanottu. Toki Rubin antaa vinkkejä, joista voisi olla hyötyä henkilölle, joka pohtii omaa onnellisuusprojektia, mutta joku ajatuksessa vastustaa. Rubin kyllä toteaa moneen otteeseen, että "Ole Gretchen" eli että jokaisen onnellisuus löytyy erilaisista asioista. Jokaisen täytyy itse löytää ne asiat, jotka hänelle tuovat onnellisuutta. Aihe-alueet, joihin hän paneutuu, hän lienee pyrkinyt valitsemaan jollain yleisellä tasolla, yksittäiset tavat kunkin aiheen sisällä tuoda onnellisuutta elämään taas ajatellen juuri itseään.
Kaikki Rubinin projektin osa-alueet eivät toki ole toteuttamiskelpoisia, mutta osa hänen vinkeistään on ilman muuta kokeilemisen arvoisia. Yksi ensimmäisistä hänen kokeilemistaan asioista on "lisää puhtia" eli lisää unta ja liikuntaa, vähemmän vitkuttelua. Itse olin jo vähän ennen kirjan lukemista jättänyt tekniset laitteet ja netin makuuhuoneen ulkopuolelle ja huomasin nukkuvani paremmin. Ilahduin lukiessani aiheesta ja ajattelin heti, että tässäpä hyvä opaskirja, kannatti hankkia. Kirja muuten löytyi SPR:n Kontista, sen jälkeen kun olin kuullut siitä tuttaviltani. En aktiivisesti etsinyt kirjaa, mutta nähtyäni sen siellä tyrkyllä en voinut jättääkään kirjaa sinne.
Myöhemmin projektinsa aikana Rubin päättää perustaa blogin, jota kuvaa todella antoisaksi. No hei, tässä ollaan, perustamassa omaa blogia. Olkoon tämä osa minun onnellisuusprojektiani.
Ensimmäinen puolikas kirjasta sujui nopeasti, ajatukset tuntuivat järkeviltä ja toteuttamiskelpoisilta. Sen jälkeen alkoi tökkimään. Rubin esimerkiksi käytti kuukauden pohtien yleviä ja pyrki siten lisäämään onnellisuuttaan. Toisaalta kehotus antautua intohimolle, joka hänen tapauksessaan tarkoitti kirjoittamista ja lukemista, tuntui taas hyvältä ajatukselta.
Kaiken kaikkiaan Rubin tuntui oman kertomuksensa perusteella aika ärsyttävältä ystävältä. Hän kertoi toteuttavansa omaa onnellisuuttaan järjestämällä ja raivaamalla ystäviensä vaatekaappeja (ja tyrkyttävänsä apuaan tähän). Erilaisilla kokkareilla hän halusi vain keskustella projektistaan. Kirja kyllä kannatti lukea, olen tyytyväinen siihen. En kuitenkaan näe, että lähtisin toteuttamaan onnellisuusprojektia yhtä laajassa mittakaavassa kuin Rubin. Hänhän kokeili myös asioita, joita jo alun alkaen epäili. Mikäli itse lähtisin toteuttamaan omaa onnellisuusprojektia, keskittyisin ilman muuta asioihin, joiden jo koen tuovan onnellisuutta. Nuku enemmän, liiku enemmän, ole ystävällinen toisille, keskity asioihin jotka tuovat sinulle iloa elämään. Yksi Rubinin oivalluksista oli, että jos joku muu saa onnellisuutta sanotaan nyt vaikkapa intohimoisesta liikunnan harrastamisesta, ei se tarkoita, että kaikkien täytyy käyttää aikaansa samaan.

Elämäntaito-oppaana sanoisin, että kirjasta voinee poimia itselleen mielekkäät asiat, ja kehitellä omia, itselle onnea tuovia asioita. Ja yrittää olla ärsyttämättä omia perheenjäseniään ja ystäviään onnellisuuspropagandalla.
Onnellisuusprojektista on kirjoitettu myös mm. blogeissa Kasoittain kirjojaSonjan lukuhetket, Luettua.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Ylistys kirjastolle

Olen aina lukenut paljon. Lapsena pääsin kahden viikon välein kirjastoautoon ja minulle oli tärkeää löytää tietty määrä kirjoja - muistaakseni 10, tai ehkä se oli 14 - jotta luettavaa riittäisi koko kahdeksi viikoksi. Luin luullakseni kirjastoauton koko nuortenkirjavalikoiman luullakseni läpi. No jaa, Tarzaneista en koskaan innostunut, vaikka luokkakaverini niitä lukikin.
Tätä kirjoittaessani löysin haasteen (La petite lectriceesitellä oma kirjastonsa kirjastojen puolesta. Minulla ei ole kuvaa itsestäni kirjaston edessä, mutta voisin nyt kertoa muutamasta minulle tärkeästä kirjastosta.
Ensimmäinen oli tietenkin se kirjastoauto. Vaikka myöhemmin käytin myös kunnan pääkirjastoa, ei side siihen ollut niin vahva kuin tuohon rakkaaseen kirjastoautoon. Muistan vieläkin tutun, ystävällisen kuljettajan. Ja kun ekaluokalla sain oman kirjastokortin! Voi pojat, se vasta oli jotain.
Opiskelin myöhemmin Rovaniemellä. Siellä on Alvar Aallon suunnittelema upea pääkirjasto, jossa kerran käydessäni sain elämäni ensimmäiset parkkisakot (mutta en viimeiset). Se siitä. Kirjasto on kuitenkin hieno). Pääkirjasto ei kuitenkaan ollut se lähikirjastoni, vaan asuin käytännössä vastapäätä pientä sivukirjastoa. Koskaan ei ole ollut kirjastossa käynti niin helppoa. Ei varmaan ollut pienin syy siihen, että asuin kirjaston kupeessa neljä vuotta.
Nykyisin olen jälleen erään sivukirjaston asiakas. Joskus käyn huvikseni isommassa aluekirjastossa, mutta lähikirjasto on usein aivan riittävä. Sitä paitsi lähikirjastossani on parempi palvelu.
Viime vuosina kirjakassista suurin osa on täyttynyt erilaisista lastenkirjoista. Lapseni eivät vielä lue itse, joten ääneen lukeminen jatkunee vielä pitkään. Elämäntilanteita on erilaisia. Aina lukemiselle ei ole ollut yhtä paljon aikaa. Nykyisin lukeminen on taas valloittanut hieman suuremman osan elämästäni ja olen iloinnut mahdollisuudesta lukea enemmän kirjoja.
Tervetuloa lukemaan kanssani!